Niitä näitä

Home Niitä näitä (Page 12)
Showing: 111 - 120 of 4 012 RESULTS
Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sienimetsällä ja Tankavaarassa

Eilinen oli sienipäivä! Pitkä päivä sienihommissa: metsässä ja mökillä saalista säilöessä.

Olimme aamupäivän metsässä. En tietenkään kerro, missä. Eihän apajia kerrota. Eikä varsinkaan tätä meidän uutta! Pehtoori sen äärelle löysi, ei tunnistanut sieniä, mutta siksihän meillä on Google Lens! Ja se kertoi, että merkilliset mustat, koskaan ennen näkemättömät torvisienet, ovat mustatorvisieniä, jotka ovat ”hienostuneita, herkullisia ruokasieniä” ja jotka kasvavat eteläisessä ja keskisessä Suomessa.

 

Ja se kertoi, että merkilliset mustat, koskaan ennen näkemättömät torvisienet, ovat mustatorvisieniä, jotka ovat ”hienostuneita, herkullisia ruokasieniä” ja jotka kasvavat eteläisessä ja keskisessä Suomessa. Ja Lapissa, Inarin kunnan etelärajalla! Wuhuu. Ja niitä oli pienellä alueella paljon!

Näiden lisäksi toissapäiväiset ja eiliset herkkutatit sekä monet korillinen rouskuja (kangassieniä, karvalaukkuja, haaparouskuja, männynleppärouskuja).  Parikymmentä matsutakea (tuntuu että vieläkin niiden tuoksu kuivauksen jälkeen on terassilla) ja vähän isohaperoita…

Iltapäivän alussa olimme jo takaisin mökillä, juuri sopivasti vastaanottamassa kauan odotettuja uusia penkkejä pihalle. Monien vaiheiden jälkeen ne ovat nyt täällä. Palaan asiaan kuvien kera.

Iltapäivä ja iltakin meni sienisadon kuivauksessa, pillkomisessa, suolauksessa ja säilönnässä kaikkine vaiheineen. Mutta mikäpä siinä. Pihalla enimmäkseen puuhailtiin. Nyt on loppuvuodeksi monenlaisia sieniä pakkasessa ja purkeissa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niinhän se on, että tiettyihin paikkoihin, lähellä tai kaukana, arjessa, kotona tai reissussa liittyy muistoja, koetut tunnelmat, muistaa mitä syötiin tai mitä sanottiin, muistot palaavat mieleen … Tänään kerros niitä. Monia kerroksia.

Huolimatta siitä, että aamu oli pilvinen, sateen uhkakin olemassa, päätimme, halusimme jo tunturiin.

Pitkästä aikaa Iso Tankavaaran (Jorpulipää) huiputus. Kuinka hienoa siellä onkaan. 360 astetta tunturimaisemaa, ruskaisia rinteitä, sinivihreitä tuntureita ja vaaroja, matkalla sammaleisia polkuja  ja  viimeinen puolikilometriä kaunista, vaikeakulkuista kivirakkaa, matkalla huipulle, siinä välillä Tankasuo, jonka yli ei enää päässytkään (pitkospuut lahonneet), vaan oli kierrettävä suon reunoilta noin kilometrin matka kohti tunturin huippua. Ruskaa maassa ja ruskaa puissa. Tyventä ja sateentonta (nousu). Palatessa jo tihuutti, joten vaikka Koiranjuomalammella olisi ollut hyvä hetki huilata, jatkoimme pysähtymättä.

Vajaa neljä tuntia koko reissuun (myös matka autolla Tankavaaran juurelle ja takaisin)  ja oli iltapäiväsaunan aika palattuamme mökille.
Päivän menussa elämäni ensimmäinen mustatorvisienikeitto. Ei huono!  Moneen kertaan isommallekin porukalle riittää meillä kuivattuja sieniä!

Alla olevassa kuvassa Purnuvaara, joka on nelostien läntisellä puolella, vastapäätä Tankavaara.

 

~~~~~~~~~~~~~~

Mustatorvisieniapajalla

 

 

 

 

 

 

Niitä näitä

Syksyisiä touhuja

Melkein kesä tänään. Ja eilen, ja viikonloppuna.

Silti ei mitään erityisen kesäisiä puuhia, – päinvastoin syksyistä tekemistä. Melkein puolukanpoimintaankin ryhdyin kun olin jäkälämetsällä tänään. Pyörälenkki taas Virpiniemen suunnalla ja mukana isohko paperikassi: syksyn ja talven pöytäkoristeisiin, ehkä mökin ikkunanpuitteiden väliin, ehkä sisaren haudalle, säilyisikö vielä tonttuovellekin joku jäkäläpensas? Mökkimaisemista, Saariselän maastosta porojäkälää ei löydy, joten siksi minun on sitä täältä paliskuntien eteläpuolelta poimittava. Puolukat olivat vielä kovin pieniä, pikkuisen raa´ahkoja [onpa sana], mutta olisi niistä huuppamarjat*  saanut, ja puolukathan kypsyvät poimittuinakin. Mutta enpä viitsinyt. Perinteisesti ostan joka syksy viisi litraa torilta ja pakastan: ne riittävät talven lappapuuroihin ja puolukkasurvokseen poronkäristyksen oheen.

* ”huuppamarjat” on anopin termi raakilepuolukoille, joista tulee hyvää hyytelöä, koska niissä on paljon pektiiniä (luontainen hyytelöimistä edistävä ainesosa)

Syksyistä myös tavallista runsaampi telkkarin katselu. Edelleen La Promesaa yksi jakso joka arkipäivä (minulla kyllä välillä jo vähän puutumista koko telenoveleen), ja Oulun asuntomessuilta neljä pätkää Huvila & Huussi -ohjelmassa. Messuilla käyneenä, ihmisvirrassa talot läpikäyneenä, oli mukava katsella nyt yksityiskohtien poimintoja ”rauhassa”.

Ja vahingossa löysin Netflixistä leffankin meille lauantai-illaksi: Torstain murhakerho! Olen kuunnellut kaikki neljä suomeksi käännettyä murhakerhodekkaria ja tykännyt niistä aika paljonkin. Brittihuumoria ja -miljöötä, ”varttuneet” rikosetsivät toimessaan.

Samalla huomasin, liian myöhään!!, että Torstain murhakerho huippunäyttelijöineen (Helen ´The Queen´ Mirren, Pierce´Bond´Brosnan, Ben´Gandhi´Kingsley) on pyörinyt myös sarjana Netflixillä. Nyt se on pois listoilta. Lienee toivottava ja odotettava paluuta ohjelmistoon pikimmiten.

Ja telkkarin katseluun ja syksyyn liittävää on myös kutominen: olen pitkin kesää neulonut jämälangoista villasukkia aika ison nipun ja tyynynpäällisiä mökille, sekä yhden surkean islantilaisneuleen (siitä ei ole edes kuvaa), mutta ei mitään kunnon projektia.

Ja kaiken aikaan kaivannut jotain mukavaa uutta kunnollista neulottavaa. Ja Miniällehän vielä kelpaa uusi neulepaita. Kaikilla muilla on niitä ilmeisesti riittämiin kun ei ole tullut toiveita. 😀 Mutta siis. Seela-neuleen aloitus on nyt puikoilla!

(Kuva VillaUnelmien sivulta)

Tuleviin iltoihin tällaista hyvää tekemistä.

Niitä näitä

Ruoka on muutakin kuin ravintoa

Eilisen päivän tyyneys teki hyvää. Aamusella hiljaisessa jokivarressa pitkälle, – ja takaisin.

Ja sitten hakemaan lapsia kunhan olivat koulusta päässeet: lähdettiin muksujen kanssa kansainvälisille suurmarkkinoille: prezeleitä, parmesankimpale, englantilainen toffee (miksi? sitä kysyn taas kerran), Järvenpäähän tuliaiskirja Emmiliinille ja tilpehöörit A:lle ja E:lle. Ja gelatoa!

Juniorikin liittyi seuraamme kun töistään pääsi. Vaikka markkinoilla olisi monenlaisia herkkuja ruokakojuissa ja telttaravintoloissa, me lähdimme keskustaan ja Pannuun pizzalle. ”Oikiaan ravintollaan” kuten Eepi totesi ja halusi. Minustakin mukavampi istua, syödä ja jutella rauhassa. Jälkkärille mentiin kuitenkin takaisin torille: italialainen gelato houkutti.

Ja tämänkin päivän pääasiallinen juttu on ollut ruoka. Sovitin aamuisen pyörälenkkini reitin siten, että Apsun pyytämä ja minun lupaamani sushipäivä olisi tänään. Siis mutkan kautta Aasia Markettiin ja pyörän tarakkalaukullinen tarpeita sushikekkereitä varten. Paluumatkalla vielä hallista nigireihin ja sashimeihin tarpeellinen tuore lohi. Ja vielä marketin kautta täydentämään raaka-aineita, erityisesti jälkkäriä varten.

Ja edelleen, koska olin hieman epävarma siitä, kuinka omat sushini onnistuisivat, ostin kaupasta pikkurasillisen kalifornia etc. sushia. Kuvista kyllä erottaa, mitkä ovat omatekemiä ja mitkä sushibaarista  (joka Toppila-marketissamme on kyllä erinomainen). Riisin keittäminen ja ”maustaminen” (riisiviinietikalla, sokerilla ja suolalla) on se ratkaiseva tekijä sushin onnistumisessa. Tai ainakin minun mielestäni on. Ja perhe kyllä vakuutti, että olin onnistunut!

Koskapa en ollut suinkaan varma, miten sushin tekotaitoni vuosien tauon jälkeen olisi heräteltävissä ja miten sushi ylipäätään lapsille maistuisi ja ruoantarpeen tyydyttäisi, päätin tehdä jälkkäriksi pannarin. Sille kermavaahtoa, Nutellaa ja/tai hillahilloa. ”Tästä tulee kunnon sokeripärinät” kuten Eepi totesi. Ja minä totesin, että ruokafilosofiani on ”ruokaa rakkaudella” ja katsokaapas mitä pannari osasi ihan itsekseen uunissa tehdä: sydämellinen pannari tuli tänään.

Ruoanlaitto ja yhdessä syöminen on hyvä juttu. Monestakin syystä. Tulipahan tänäänkin taas todettua ja todistettua.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Hartaanselällä ja Alfredin luona

Kovin syksyiseltä on tänään tuntunut. Eikä yhtään sitä helpottanut se, että olin aamulla jo yhdeksän aikaan pyörän  – ja kameran – kanssa kulkemassa. Onneksi olin jo riddarit ja sormikkaat etsinyt esille ja käyttöön. Ei enää ilman niitä tarkene tuulisessa Oulussa ajella.

Tänäänkin vielä kuljin Toppilansalmen, Hartaanselän ja Pikisaaren kautta (Hiukkavaaraan, Auranmajalle ja Risuniittyyn) lenkilläni.

Oulujokisuistoon rakennettu uusi Hartaansilta ja sen lähellä Olosauna, pienvenesatama ja Hietasaaren rannassa parinkin viehättävää näköalapaikkaa ovat kaupunkikuvaa ja kevyenliikenteen verkostoa ”elähdyttäviä”, iloja näillä tienoin liikkujille.  Tänä vuonna elokuun taivas on ollut upeiden, dramaattisten, kauniiden, raskaiden ja kevyiden pilvien peittämänä; eilen ja tänään ne toivat kuviin kontrasteja ja minua miellyttävät. Pilvet, kumuluspilvet ja harsopilvet, sinisellä taivaalla tuovat iloa.

Nämä samat kuvat isompana Kuvat.fi – sivustollani   Hartaansilta

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Iltapäivällä me lähdimme kaksistaan ulos syömään. Hääpäivä/kihlajaispäiväpäivällinen tällä kertaa Alfredissa. Eikä se pettänyt tälläkään (kolmannella) kerralla.

 

Minähän pidän heidän konseptistaan myös siksi, että ruoka-annoksilla on tarinansa. Minun alkuruokani:

KIRJOLOHI & YUZU

OTE ALFREDIN REISSUPÄIVÄKIRJASTA, PÄIVÄYS 17.6.1987

”Sateinen aamu Nagasakin kalatorilla. Kalastajat huutavat päivän saaliitaan, ja jossain kiehuu kookosmaito. Maistan lusikallisen cevicheä – tuore kala kypsennettynä hapolla, yuzun kirpeyttä, kookoksen pehmeyttä. Korianteriöljy tuo vihreän sävyn, ja limemajoneesi sitoo kaiken yhteen. Päällä rapeaa kookosta ja pikkelöityä kurkkua, joka maistuu inkivääriltä. Se on kuin pieni, raikas tuulahdus keskellä kosteaa aamua. Kirjoitan muistiin: tällaisen haluan valmistaa kotona, mutta pohjoisen kalalla ja omaan tapaani.” (M/G)

Pääruoaksi valitsin kateenkorvaa koska missään en ole sitä saanut kokonaista annosta, muutaman harvan kerran osana pääruokaa, joskus pihvin vieressä pieni nokare, mutta tänään kunnon kimpale!

Lisukkeet tekivät annoksesta vähintäänkin hyvän, ellei erinomaisen.

KATEENKORVA & MISO

Alfred rakastaa illallisia, joissa pöydän ääreen kokoontuu ystäviä, naurua ja vähän liikaa viiniä. Tänä iltana hän päättää yllättää vieraat jollain odottamattomalla. Vasikan kateenkorva – tuo keittiömestareiden salainen herkku – paistuu pannulla kullanruskeaksi ja saa rinnalleen vaalealla misolla syvennetyn, kermaisen liemen. Pehmeä selleripyree, pikkelöity sipuli ja grillattu lehtikaali rakentavat makujen kerroksia, jotka herättävät uteliaisuutta ja ihastusta. Alfred tietää, että tällaiset illat muistetaan – ja niin muistetaan myös tämä annos. (L)

Ja jälkkäri.

MUSTIKKA & LAKRITSI

Eräänä kesäiltana Alfred muisteli metsäreissuja, joissa siniset sormet ja lakritsipiiput kuuluivat asiaan. Tässä jälkiruoassa nuo maut yhdistyvät uudella tavalla: lime-vaniljajäädykettä kerrostettuna mantelimarenki- keksien väliin, kuin nostalginen Puffet-jäätelö. Vierellä mustikkasorbettia ja lakritsikreemiä – tuttuja makuja uusissa vaatteissa. Annos, jossa metsä kohtaa makean mielikuvituksen.

Voitte olla varmoja, että annos jossa ”metsä kohtaa makean mielikuvituksen” oli mitä parhain, varsinkin kun annoksessa oli niin kovasti tykkäämääni limeä.

 

Hääpäivä on hyvä syy käydä kaksistaan ulkona syömässä. Tälläkin kertaa se oli hyvä juttu. Kuten jo vuosikymmeniä, ja kuten toivottavasti vielä monina seuraavinakin vuosikymmeninä.

Mökkielämää Niitä näitä

Ihan omissa oloissa

Moottoripyörien ääni on kuulunut koko päivän mökkipihaan: Saariselällä alkaa tänään Jänkhällä Jytisee -festarit (tänään mm. Anssi Kela ja Olli Halonen). Viime vuonna paikalla oli yli 2000 motoristia.

Sähköposti ja some suoltavat ilmoituksia Oulun taiteiden yöstä: siellä on kaupungin läpi kulkeva ravintola-piknik-pöytä, paljon näyttelyitä ja mahdollisuuksia tavata tuttuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja täällä me kaksin Hangasojan elokuun illassa olemme ja elelemme ilman kulttuurikokemuksia, pihapiirisssä touhuten, syöden (porolihapullat sienikastikkeella ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloa, – ei huono) ja saunoen.

Päivällä oltiin ihan uusilla metsäautoteillä ajelemassa ja sitten metsissä kulkemassakin. Saaliina litran verran männynpunikkitatteja. Koivunpunikkeja emme enää poimi, pakkasessa on jo moneen sapuskaan . Eilisellä (sieni)retkellä YKSI herkkutatti. Mutta saaliin niukkuudesta huolimatta, johan on ollut taas mukava kulkea. Uuttakin nähty, – tänään mm. Sinset Boulevard!  Taisimme olla ”elinkautisten” ~ kullankaivajien lähimaastossa.

Sienestämisestä vielä: luulin toissa-aamuna löytäneeni osterivinokkaan.

Sitten sain apua tunnistukseen ystävältä, asiantuntijalta: ”Tuo vinokas voi olla myös koivuvinokas, joka on vasta erotettu omaksi lajikseen. Hyvä ruokasieni sekin. Koivuvinokas (Pleurotus pulmonarius) ja osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ovat toisiinsa liittyviä, mutta erillisiä sienilajeja, – – ”

Koivuvinokas: https://laji.fi/observation/map?target=MX.72111

Eilen kävin vinokkaat poimimassa, paiston, suolasin ja pikkuisen pippuroin ja nautimme pois. Sehän oli oikeinkin miellyttävän makuinen, aika mieto, mutta siinä oli makua. Jospa joskus toistekin!

Nyt on taas edessä pientä pakkaamista. Aamulla kohti Oulua. On lähdettävä, jotta voi palata. Ja on meillä monta syytäkin palata. Tällä kertaa enimmäkseen vain omia juttujamme, ei läheisten huolia, ei mitään ”työperäistä”. Ja me tulemme taas!

Aika piankin, jos…

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Lomamatkalla jossain Inarissa …

Jo vain! Jo toisen kerran me teimme sen! Lähdettiin lomalta lomalle – mökiltä Inariin hotelliasukkaiksi.

Koronasyksynä 2021 teimme vähän vastaavan jutun ensimmäistä kertaa. Silloin ohjelmassa oli  päiväpatikat Inarista Joenkieliselle ja Otsamolle. Tälläkin kertaa vähän suunniteltiin Otsamon huiputtamista, mutta kun eipä ehditty/jaksettukaan ja kun tie kohteen juurelle on tällä kertaa huono, niin luovuttiin Otsamosta ja vaihdettiin se Siidan ulkomuseoalueeseen tutustumiseen. (Palaan siihen kierrokseen myöhemmin.)

~~~~~~~~~~~~~~

Eilen, perjantaiaamuna olimme mökkiaamussa hereillä jo kuuden jälkeen: matkakuume se nousee pienestäkin reissusta. Vajaan sadan kilometrin matka Inariin aurinkoisessa aamussa sujui joutuin ja mukavasti, ja perillä kohteessa olimme yhdeksän jälkeen.

Reissun pääkohde oli Pielpajärven erämaakirkko, jossa on käyty kerran aiemminkin: ihan tuossa lähimenneisyydessä (2010!). Tällä kertaa oli koko ajan vähän sellainen kaiherrus – tai sittenkin tosiasioiden hyväksyntä – että, saattaapa olla viimeinen kerta. kun täällä ollaan. Mutta eihän sitä tiedä…

Joka tapauksessa: erämaakirkkoon Inarin saamelaiset 1700- ja 1800-luvulla eivät piipahtaneet, eivät varsinkaan kesäisin, jalkapatikalla, vaan siellä oli vain kerran suven aikaan kirkonmenot ja markkinat. Talvikelien, hankien kantaessa, pororaidoilla matkattiin kolmestikin kirkkotuville asustelemaan ja jumalansanaa kuulemaan, tapaamaan muita. Talvella kulku helpompaa järvenselkiä ajellessa.

Inariin, sen nykyiseen keskustaan luterilainen saamelaiskirkko rakennettiin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Se tuhoutui talvisodan aikana, ja nykyinen kirkko on vuodelta 1952. Sinne pääsee asfalttitietä, vaikka autolla pihaan, mutta Pielpajärven kirkolle retki edestakaisin kestää hyvinkin neljä tuntia. Matkaa ei ole kuin kymmenkunta kilometriä, eikä reitillä korkeuserojakaan ole paljoa, mutta haasteensa kulussa on.

On se palkitsevaakin. Varsinkin sellaisessa säässä kuin meille sattui. Minuutin kuvakooste kännykkäkuvista tässä.

Eikä tuossa vielä kaikki! Ei se kaikki hyvä, mitä vuorokauden ”irtiotolla”, lomasella, juhlalla, haavella oli meille tarjota. Sattui kohdalle juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan hieno ”etu”. Saimme yösijan ja illallisen hotelli Juutuassa ja sen ravintola Aanarissa suunnilleen puoleen hintaan.

Hotellin pihaan ajaesssamme  vähän mietimme, oliko tämä poro palkattu vai tekoälyllä silmiemme eteen luotu tai jotain muuta outoa?

Joka tapauksessa: Oi, Juutua! Se näkyi ja koski kohisi huoneemme ikkunasta.

Ravintola Aanaar (vuoden 2020 Suomen parhaaksi valittu) on koettu muutaman kerran ennenkin. Eilen nautimme siellä ensimmäistä kertaa viiden ruokalajin menun viineineen. Ravintola on aika ainutlaatuinen. On ollut ja on edelleen.

En muista, milloin olen viimeksi syönyt noin hyvin kuin eilen.

Ja viinit ja niiden paritus ruoalle, sekä palvelu, saatikka maisema, olivat vähintäänkin suunmyötäisiä, hyviä, uusia (jälkiruoka!! Savusauna! Salmiakki savusi kun sorbettikannen poisti päältä), rehellisiä, raikkaita, kauniita, paikallisia, – –  olin välillä sanaton, eikä se ole ihan tavallista!

Poron kanssa tarjottu georgialainen viini, Bedoba Saperavi!! Suosittelen hankkimaan! (Tai tilaamaan omaan Alkoon. Aanaarin ansiosta tätä oli Ivalon Alkossa, ja paluumatkalla kävimme noutamassa mökillekin.

Poroahan meillä syödään verraten usein: ehkä noin kerran kuussa tavalla tai toisella. Aanaarissa jotain melkein ylimaallisen hyvää. Kolmella eri tavalla. Kumpus? Veripalttua (neliö puolukan vasemmalla puolella).

Entäs tuo mustikassa keitetty jäkälä? Melkein liiankin hyvää, makeaa, mutta ah, niin maistuvaa poron ohessa. Ja oikeassa reunassa poronkieltä. Kuin karkkia. Tai parempaa. Rapsakkaa, täyteläistä, hienostunuttakin.

Enpä ennen ole saanut ”pre-dressertiä” enkä tatti-fudgea. Se on kuin Omar-karkki ja sittenkin vielä kymmenen kertaa parempaa, ja makeaa tattia. Tattia ja fudgea. Kyselin, eikö olisi voinut ostaa noista kotiin.

 

Jälkkäriin ei löydy sanoja. Ajattelin ensin, että tuolllaista kikkailua, hömpöystä. Bavaroisea ja tervaa! Sorbettia ja salmiakkisavua! Kaikkea sitä. Todellakin. Sehän oli ihan taideteos. Ja niin riemullisen makoisaa. Monia, monia vivahteita, kerroksia, tekstuureja, — kuten sanoin, ei sanoja.

Huomaatteko: ei sanoja. Tai sittenkin on. En muista milloin olisin syönyt näin hyvin. Ehkä 2019 Rovanieemen rotissööri-kapitulissa? Tämä oli hyvä, tämä jää hyväksi muistoksi. Eilinen kaikkinensa. Eikä vähiten Pehtoorin saaman hyvän, helpottavan puhelun takiakin.

Oli hyvä olla eilen, vielä nytkin eilisessä.  Ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. Hetken tie on kevyt…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sateen uhatessa patikalla – kastumatta

Aamu viileä. Silti vakaa päätös lähteä lähituntureille kulkemaan. Patikka niillä reiteillä, joilla talvella tulee eniten hiihdettyä. Ensin autolla Laanilaan (uusi parkkipaikka), josta kohti Välimaata, sieltä edelleen Rumakurun suuntaan, Onnin jäljellä, Pieranvaaran huipun sivuitse, hiljalleen laskeuduttiin Piispanojan tuvalle ja siitä vielä muutama kilometri ja olimme takaisin lähtöpisteessä.

Sadetta oli luvannut alkuiltapäiväksi, mutta kyllä pilvet koko ajan tummuudellaan uhittelivat, ja vähän vettäkin ripsuttelivat, mutta kaikkinensa oikein hyvä sää kulkea. Kaksi ja puoli tuntia kuljettiin, oltiin melkein ainoat kairojen poluilla.

Muutama maastopyöräilijä, muutama pariskunta lisäksemme. Ja luonto. Loppukesän syvä, kypsä vihreys, purojen pulputus, taivaalla pilvet ja niiden liikkeet, parhaimmillaan näkyvyys pari-kolmekymmentä kilometriä. Tuttuja notkelmia, leppoisia laskuja ja välillä napakoitakin nousuja. Hyvähän siellä on kulkea.

Jäimme Savotta-Kahvilaan lounaskahville, Pehtoorille tietysti myös mustikkapiirakkaa, joka siellä on oikeinkin hyvä, minulle palanen lohipiirakkaa.

Tein kännykällä räpsimistäni otoksista pienen (aika kökön) videonkin. Toivottavasti aukeaa.

https://pic.fi/CX4VYZ69Q2

Jaksettiin sitten vielä pihahommia (minulla taas mullan levitystä – enhän osaa lapioimatta täällä ollakaan. Mutta kyllä nyt jo väsyttääkin. Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.

Mökkielämää Niitä näitä

Nattaset ja muuta pohjoista

Kaukaa Sompiojärven ja aapojen takaa katsoo Nattastuntureitten moniharjainen kaarto, katsoo koko korpimaata vartioiden.

Ne ovat omat tunturit, tutut pohjoisen vartijat. Niiden laella kesäpäiväkin valvoo öitänsä, ja niiden taakse se laskeutuu yölevolleen, niiden takaa talviset taivaanvalkeat puhaltavat öiset soihtunsa. – – Niiden korkeilla harjoilla asuivat entiset väkevät jumalat, ja siellä tunturien tyvillä on suuri ja pyhä Sompiojärvi.

           Samuli Paulaharju, Sompio (1939)

Eilen meillä oli kolmannen kerran Pyhä-Nattasen huiputus (508 mpy). Ei se kapuaminen ihan vaivatta mene, mutta aika reippaasti muutama kilometri noustiin. Helle ja leppeä tuuli avittivat kulkua.

Monta vuotta Sompiojärventie on ollut niin huonokuntoinen, ettei Kansallispuiston rajalla olevalle retkeilyreitin juurelle ole ollut tavallisella henkilöautolla juuri menemistä. Emme ole edes yrittäneet. Nyt tie on kunnostettu, ja hyvin onkin. Ja siitä ilahtuneena, me ajelimme eilen heti aamusta Vuotsoon ja sieltä kohti Sompiojärveä ja Nattasten juurelle.

Mekin olemme iät, ajat luulleet, että Nattaset ovat saamen kielen sana, jolla tarkoitetaan naisen rintoja. Niin me on monille mökkivieraille tätä kansanetymylogiaa jatkettu ja kerrottu ”kaikille”.

Mutta! Olen nyt antanut itselleni kertoa ja sitten tullut lukeneeksi, että eihän se näin olekaan. Ensinnäkin ”Nattaset” eivät ole edes saamelainen sana, vaan sen alkuperä on suomenkielinen. Nämä Sodankylän pohjoisosan ylväät, rakkakiviset, laelta toorien (toori = ”eroosiopinnalla oleva ympäristöstä kohoava kallioalue tai pieni jäännösvuori”) peittämät tunturit* eivät ole menettäneet kiehtovuuttaan vaikka tällaisia määritelmiä olen lukenutkin.

”Nattaset ovat pieniä, yleensä öisin aktiivisia hyönteisiä, jotka kuuluvat yökkösperheeseen. Nattaset lentävät usein valoa kohti kesäöinä.”

”Nattanen on suomalainen perinteinen nimitys, joka tarkoittaa usein nuorta poikaa tai nuorukaista.”

Samuli Paulaharjun kuvaus Nattasista on minulle tärkeämpi, elävämpi, koskettavampi kuin nämä kielitieteilijöiden selitykset.

* Nattasten huiput ovat: Sodankylän Pyhätunturi eli Pyhä-Nattanen, Seinätunturi, Serrikainen, Terävä-Nattanen, Lupukainen ja Suku-Nattanen. Terävä-Nattanen on 544 metriä korkea ja Pyhä-Nattanen 508 metriä.

Eiköhän ensi vuoden kalenterikuvien elokuu löydy eiliseltä muistikiorttitallenteelta!

Iltapäivä kului pihahommissa, saunoen, puronvarressa istuskellen, pulahdellen. Oli vielä helle (+ 27 C) iltaan asti.

Yöllä nousi ukkonen, rankkasade kuuluu mökin kattoon mukavasti. Ei se kuitenkaan enää aamupäivällä ole mukavaa kuunneltavaa, tai siis kun ei houkuttele ulos, ei liikkumaan, ei tunturiin. Niinpä käytiin ”pakollisella” Ivalo-reissulla. Ja iltapäivällä kaikenmoista siivoilua, järjestelyä,

— JA JUURI NYT  (klo 21. 38 istuessani tässä pirtin pöydän ääressä postailemassa) nuo kaksi tulivat tuohon ikkunan alle ”mustikalle”.

Lähdenpä heti tarkastamaan, että edes toinen auringonkukkani säästyisi noilta. Toisen tuo pienempi söi eilen lounaaksi. Palailen huomenna ….

Mökkielämää Niitä näitä

Mökille luppoilemaan ja liikkumaan

Lapissa ollaan. Tuntuu, että ollaan oltu täältä pois kauan.

Ja matka tänne tuntui jostain syystä tavattoman pitkälle ja hitaalle. Liikennettä – ja poroja!! – oli paljon. Tuntui että tien tukkona oli varsinkin ulkomaalaisia autoilijoita paljon, ajoivat alinopeutta ja ohitusmahdollisuuksia juuri niillä kohdin vähän. Ja silti: tasan viisi tuntia 15 minuuttia kotipihasta mökkipihaan, vaikka Peurassa kävimme kahvillakin.

Asettautumiseen, mökin asettamiseen ”omiin asetuksiin”, – ja varsinkin hiljaa puronrannalla istumiseen, on kulunut aikaa. Koko heinäkuun täällä oli Emmiliini vanhempineen, – tyttö on kahteen ikävuoteen mennessä ehtinyt viettää paljon aikaa Lapissa. Nyt sitten taas meidän vuoro. Tiedossa enemmän patikkaa ja metsissä ja tuntureilla kulkemista kuin työleiriä. Kesäkuun projektien jälkeen täällä näyttääkin aika hyvälle.