Nyt kun ainakin Suomessa on menossa autobiografisten romaanien ja myös tavallisten elämäkertojen buumi (”kaikki” julkkikset ja kirjailijat ovat korona-aikana työllistäneet itsensä kirjoittamalla omasta elämästään) ja kun olen niistä monia lukenut, olen tullut kiinnittäneeksi huomiota seikkaan, jota en ennen ole juuri pohtinut, en aatellutkaan.
Monessa kirjassa, niin elämäkerroissa kuin fiktiivisissä romaaneissakin muistellaan/kerrotaan siitä, kuinka vanhemmat auttavat lapsiaan koulutehtävien teossa, kuulustelevat läksyjä, preppaavat kokeita varten tai ainakin patistavat ja valvovat, että lapset käyttävät päivittäin tarpeeksi aikaa koulukirjojen ja vihkojen parissa. Vaikuttaa siltä, että se on ollut ainakin sodanjälkeisen sukupolven kodeissa tapana, ainakin kaupunkilaiskodeissa ja sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat itse ovat saaneet muutakin kuin oppivelvollisuuden mukaisen koulutuksen.
En muista, että oltaisiin ystävien tai yliopiston työkavereiden kanssa aiheesta koskaan aiheesta keskusteltu.
Omassa lapsuudessani tai keskikouluvuosina tällaista vanhempien valvomaa, saatikka avittamaa, läksyjen tekoa ei isommasti ollut. Kansakoulun kolmosella, kun oli kertotaulun opiskelu, äiti piti huolen, että sen selvitin kerralla, sen hän kuulusteli ja kyseli tarkasti ja tiukasti. Joskus ruotsinkokeisiin sanoja kyseli: ruotsi kun oli minulle heti fysiikan jälkeen se vaikein aine.
Ja matikka: keskikoulun vitosella (nyk. ysi luokka) äiti hommasi minulle yksityisopettajan! Huh! Se olikin kyllä varsinainen tyyppi: matikan opiskelija, joka melkein vaati, että minun pitäisi teititellä häntä. Kävin (muistaakseni) yhden kevätlukukauden hänen luonaan Tuirassa olleessa opiskelijaboksissaan. No en sitten silloinkaan ehtoja saanut. En ruotsista enkä matikasta.
Mutta eihän minun koulumenestykseni nyt mitään raposta ollut. Kansakoulun päästötoikkarin keskiarvo oli kahdeksan, mutta yleensä aina lähempänä seiskaa, ei kai kertaakaan sen alle: äidinkieli, historia, uskonto, psykologia, maantieto, terveystieto ja urheilu!! olivat kiitettäviä, joten kielten ja matikan surkeat numerot eivät päässeet hallitsemaan.
Eikä vanhemmat meidän (
veli ja systeri olivat kyllä minua parempia koulussa) läksyjen tekoon puuttuneet, eivät ainakaan minun. Vanhemmilla tai siis isällä, kun ei itsellään juuri ollut koulutusta, joten ehkä siksikin vältyimme patistelulta ja läksysulkeisilta.
Äidin kansakoulu- ja vielä jatkoluokatkin olivat sotavuosina varsin repaleiset, välissä vielä kaksi vuotta Tanskassa, mutta hän kyllä sitten jo yli parikymppisenä (”olin luokan vanhimpia”, kertoi äiti) pyrki ja pääsi kauppakouluun ja kauppaopistoon. Omana aikanaan, naisena ja evakkotaipaleen jälkeen kunnianhimoinen tavoite ja arvostettava saavutus. Sukunsa ensimmäinen opistotason koulutuksen hankkinut. Eikä varmasti saanut apua vanhemmiltaan eikä sisaruksiltaan.
Isä (joka tänään täyttäisi 92 v.) ei koskaan saanut edes kansakoulun päästötodistusta. Sotavuosina nuoret pojat saivat jättää koulun kesken jos menivät töihin, työvelvollisuuden kaltaisiin hommiin. Ja isähän meni. Mutta ei se merkinnyt, etteikö olisi osannut laskea ja kirjoittaa – aika hyvinkin jo nuorena, kuten vastikään huomasin hänen yli sadasta kirjeestään äidille 1950-luvulla.
Mutta ei meillä kotona kuitenkaan mitään oppinutta meininkiä ollut, ei akateemiselle opintielle ohjaavaa, – yrittäjyys oli se, mihin lasten toivottiin kasvavan. En kyllä osalleni läksykuria kaivannutkaan, enkä edes avitusta kouluhommissa.
Mitenhän lienee oltiinkohan meillä ihan poikkeuksellisia?
Kun näitä rupesin miettimään piti mennä omalle ”Kouluvihkoja, kokeita, aineita YMS” -laatikolleni. Iso pahvilaatikko on täynnä kaikenmoista. Mm. se ruotsin koe, josta sain 3- ja huom. ope oli vetänyt miinuksen jatkumaan konseptin takasivulle asti. (ja huom. arvosteluasteikko oli 4 – 10). Oli siinä sitten yliopistossa ruotsin kurssilla vuosi kuljettava ja töitä tehtävä, että sai pakollisen kandia varten vaadittavan ”virkamiesruotsin” suoritetuksi.
Laatikosta löytyi myös neljännen luokan maantiedon tehtävävihkonen/kansio, jossa oli monia ajankuvaan kuuluvia juttuja. Se, miten asioita opetetaan, kertoo paljon myös ”opettavasta tahosta”. Siis se, miten Suomessa esim. 60-luvulla opetettiin maantietoa tai historiaa, kertoo melkoisesti myös Suomesta ja siitä maailmankuvasta, jota koululaitoksessa haluttiin opettaa ja jakaa. Sen verran (lopulta hyvin vähän) seurailin omien lasten oppisisältöjä, että 30 vuodessa muutoksia oli tullut paljon. Niin opetukseen kuin maailmankuvaankin.
Selvästikin minulla on ollut ihan uudet Penol-tussit näitä tehtäviä tehdessä. Tai sitten olen jo kansisvuosina hoksannut, että minulla on hyvä näkömuisti. Minun yliopisto-opintojeni muistiinpanoissa oli myös tällaista värikirjoa. Ainakin muistiinpanojen alleviivaukset tein eri väreillä: se auttoi muistamaan.
Saksan ja Unkarin kansanluonteen määrittelyt (lisätyt nuolet) ovat mielenkiintoisia. Kaikista muistakin (eurooppalaisista) kansoista on omanlaisensa luonnehdinnat. Olen aika varma, että tällaisia tyypittelyjä ei enää koulukkaille opeteta.
