Reija

Maisemia etsiessä, muistoissa kulkien

Kaunis, mutta kylmä aamu. Keksin kaikkea pientä hommaa aamupäiväksi odotellen sään lämpenemistä ja sitten toiveikkaana pakkasin kameran pyörän satulalaukkuun aikeena kuvailla rannoilla ja kaupungissa keväistä Oulua.

Merenrantaan ja Nallikariin ensimmäiseksi. Olipa siellä myllerrys: koko ranta sekaisin, raksatyömaita, Vauhtipuiston uudelleen pystytys, likaisia hankia. Ja se on sentään ollut yksi lempparipaikoista, paikoista, jossa voi antaa mielen rauhoittua, nauttia seesteisestä maisemasta. Tänään vaikutus aika lailla päinvastainen.

Enkä myöskään keskustasta, en hautuumaalta, en jokivarresta mitään kevätsunnuntain levollisia kaupunkimiljöökuvakulmia onnistunut löytämään. Kunhan pyöräilin lämpimikseni.

Ja kuuntelin Katri-Helenan elämäkertakirjan loppuun. Sepä oli aika hyvä. Olisi vaan kannattanut antaa jonkun puheammattilaisen/näyttelijän lukea sen: Katrin laulava, vähän mairea tai ylinäyttelevä luku häiritsi aluksi niin paljon, että harkitsin lukevani e-kirjana. Mutta menihän se sitten.

Aika reippaasti laulaja tuulettelee ja kertoo elämänkokemuksistaan. Ja tämänkin kirjan, kuten monien muidenkin viihdetaiteilijoiden/näyttelijöiden/julkisuuden henkilöiden (ei poliitikkojen tai tieteentekijöiden) elämäkertojen myötä heräsi paljon muistoja esimerkiksi omasta 60- ja 70-luvusta. Ja tämä herätti paljon muistoja myös äidistä. Äiti tykkäsi Katri-Helenasta ja tämän iskelmistä. Ovathan ne olleet tanssipaikoissa paljon soitettuja – ja äiti tanssi!

Ja muitakin muistoja heräsi. Onhan ”Anna mulle tähtitaivas” yksi tärkeä biisi minun elämässsäni. Minulle se on meidän Junioriin liittyvä laulu, T:n laulu. Uudenvuoden aattona 1994, jolloin poika oli vajaa kolmevuotias, hän lauloi sitä ja tanssi! Se hetki oli muutenkin tärkeä minulle, yksi vähän vaikea käännekohta. Kuopuksen laulellessa ja tanssiessa tämän tahtiin sain lohtua ja – loppujen lopuksi – onnen kyyneleet silmiin.

Biisi, joka minun maailmassani on tyttären biisi, on J. Karjalaisen ”Hän”. Täällä selitys, mihin se liittyy.

Vanhoja ja uusia asioita

”Mummi, musta tuli silloin vauvana sun lellipentu.”
(Eevis 4 v.)

Meillä oli muksupäivä aamubrunssista lounaaseen.

Mitäs tehtäisiin? – Vähän välikausi ulkona,… ei liukumäkeen, ei pihalle pelaamaan, ei puistoon. Muksut eivät halunneet oikein mihinkään ja vähän joka paikkaan.

Siispä mummi päätti, että lähdetään kaupunkiin, edes ostamaan maitoa ja jälkkäritarpeita.

Apsu totesi eilen, että milloin meillä on taas kermavaahtoa, ”kun sun kermavaahto on niin hyvää”. Kermavaahto? – Mie kun olen aatellut osaavani tehdä vaikka mitä herkkuja, niin pojanpoika haluaa jälkkäriksi kermavaahtoa! No sitähän sitten.

Haettiin kaupasta vispikermaa, mansikoita (!) ja jo ennen lähtöä laitoin lettutaikinan tekeytymään.

Kivisydämen ja Valkean (vrt. kaksi viikkoa sitten!) kautta paluumatkalle kotiin, ja sitten poikkeuksellisen yksimielisesti lapset halusivatkin museoon! Jee, totesi mummi! En siis ole heitä kylläyttänyt museoreissuilla, vaan edelleen itse haluavat sinne.

Ja taas minä sain paljon iloa kun katsoin miten vuosien varrellla lasten kiinnostuksen kohteet vaihtuvat, mistä ovat kiinnostuneita, mistä kysyvät, mitä aattelevat. Ja paljon kyselevät (= Apsu kyselee): ”Mummi, mikä tämä on? Milloin tämä tapahtui? Mistä tiiät? Oliko se samaan aikaan kuin se Runeberg?” – kyselee 7-vuotias. Ja mummi selittää äänensä käheäksi.

Jossain välissä päivää oli pieni pysähtynyt hiljaisuuden hetki ja Eevis totesi lauantaikarkit sylissään, hyvin vakaasti, selvästikin miettineenä: ”Mummi, musta tuli silloin vauvana sun lellipentu.” – Niin tuli! Niin sinusta kuin myös veljestäsi. Sellaisia te ootte.

Pitkän museoreissun jälkeen mummilaan: oli aika letuille, jauhelihamössölle, raejuustolle, melonille ja jälkkäriksi lettuja, sitä toivottua kermavaahtoa, mansikkahakkelusta ja Nutellaa. Istuskellessa yhteisen lounaan äärellä kyselin lapsilla, että ”tiedättekö, mitä teen?”
– Pyörittelivät päätään – –

– Minä vähän niin kuin teen videota.. (Katselin heitä kermavaahdot poskilla, mansikoista nauttien, välillä peukuttaen ”jep, tämä on hyvää!”, ja taas hymy huulilla).

Yritän tehdä mieleeni sellaista videoklippiä, että voin aina joskus katsella ja miettiä tätä hetkeä.
– Niinku miksi? (kysyi Apsu varsin kummisssaan)

Niinpä, niinku miksi. 💙💗

Ja kyllä minä nyt muistan, kun olen atämän kirjoittanutkin. Muistan kauan.

Minulla on paljon kuviakin, mutta jätänpä julkaisematta. Tässä kuitenkin yksi…

__________________

Toiseen maailmaan illansuussa.

Juniori ja Apsu veivät meidät Iskoon, jossa oli ystävien luona viininmaistelua (kolmonen ja kutonen parhaat), sairaus- ja matkakertomusten vaihtoa :), jumalaista ruokaa..

Tunnelmasta toiseen. Nyt kylläinen olo. Kaikin puolin. Kaikki hyvin.

Isovanhemmuus Neulottua Niitä näitä

Kylmää ja lämmintä – Mario-riddari

Aurinko paistaa, mutta jostain Siperian talvesta tuulee.

Aika nopsasti luovutin ulkoilut. Passin ja henkilökortin kävin hakemassa toimipaikasta, pyörällä, ja olin konttajäässä kun kotiin palasin. Positiivista oli, että vanhaa passia ei tarvinnut luovuttaa pois. Olisipa saanut pitää itsellään ne kaikki, varsinkin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun passit, joihin keräsin leimatkin. Autolla Euroopassa ristiin rastiin ajellessa tuli kaikilla raja-asemilla pyydettyä leimat. Itäblogissa ne kyllä iskettiin pyytämättäkin. Olispa kyllä mukava, kun olis vielä vanhatkin passit. Ei ole. Onneksi on sentään uusi: viiden viikon päästä sitä tarvitsen. 😀

Jos aamupäivällä oli kylmää, niin iltapäivällä lämmintä: tein eiliseltä kuvia, pientä tuskanhikeä niitä värkätessä, mutta nyt ovat toimitettuna niitä tarvitseville. Ja tein ruokaa. Simppeliä mutta keittiössä kuitenkin ihan lämmintä.

Ja lämmin olo tuli, kun sain antaa lämmintä ja yllärin saaja oli ihan mielissään. Vähän pelkäsin, että olkiaan kohautellen poika suhtautuu, mutta ilahtui kovin. Halusi heti päälleen ja eikä ole kotona suostunut yltään riisumaan. Näin siitä huolimatta, että hyvin lämmin on villapaitansa.

Apsuhan ennen mökille lähtöämme toivoi saavansa oman riddarinsa hänkin, kun näki kummitädilleen tekemäni puseron, jota olin juuri silloin postipakettiin pakkaamassa. Sanoi haluavansa sellaisen ”ku isillä on”. Siis perusriddarin tilaus. Etsin lasten malleja ja kokoja, löytämättä.

Löysin heppatytöille suunnitellut neuleet, jollainen on pian Eevikselle valmis, ja siitä sitten ihan itse muokkailin. Ensin aioin vain jotain porokuvioita laitella, mutta sitten keksin MARIO! Voisi olla aika mieluinen. .. Ivalosta lisää lankoja ja mökillä Mario-riddari valmistui! Varmasti on rakkaudella neulottu ja ihan uniikki!

Löysin (FB-ryhmän avulla) sivuston, jolla voi suunnitella omia neulemalleja ja ainakin kuvioita. Siellä aikani ”pikselöin” Mario-kuvia silmukkariveiksi, ja sain kuin sainkin Marion sopimaan kaarrokkeeseen. Vähän jännitti kavennusten etc. kanssa: minähän en minäkään neulesuunnittelija ole. Kunhan yleensä valmiista mallista tikutan menemään, mutta päätin kokeilla! Ja jippijaajee! Apsu oli niin iloinen! Ja puseron kokokin just sopiva.

Lankana on Lettlopi (ei kuulemma yhtään kutita, sanoi poika).

Niitä näitä Rotissöörit

Konsertissa ja kabinetissa

Käädyt kaulaan ja menoksi

Hieman orientoitumis- tai ehkä sittenkin sopeutumisongelmia havaittavissa. Eilinen laduilta pyöräteille siirtymä tapahtui helposti ja isompia suunnittelematta. Siis paljon helpommin kuin tämänpäiväinen siirtymä: liki erakoituneesta lähes totaalisesti vain kahden kesken vietetystä mökkielämästä kaupunkiin, kulttuurin ja kanssakäymisen pariin on vaatinut vähän miettimistä. Pipon, aurinkolasien, riddarin, goretexien ja monojen jälkeen huolella föönätyt hiukset, meikki, jakku ja suorat housut, ei sentään ihan korkkarit mutta ballerinat kuitenkin – että oikein on pitänyt tälläytyä. Tai pitänyt ja pitänyt. Mutta kyllä minusta tilaisuus sitä edellytti, ja luonnollisesti halusinkin parempaa, ainakin tilaisuuteen sopivampaa, ylle laittaa.

Vuosikokous ja konsertti

Rotissöörien vuosikokous, sen jälkeen ”iltapala” = italialainen buffet ja seitsemältä konsertti. Koko setti Oulun musiikkikeskuksessa Madetojan salilla. Vuosikokouksessa sain vain kuunnella, niin ja kuvailla. Pitihän se tietysti jotain kommenttiakin sanoa. Miksi? – Enkö voisi vain olla hiljaa ja osallistumatta, kun ei ole enää ”velvoitetta” olla mukana keskusteluissa. En näköjään.

Elokuvamusiikin säveltäjänä tunnetun, Oscar-palkitun Ennio Morriconen musiikkia Oulu Sinfonian konsertissa – ennen kokematonta. Kannatti kokea.

Vaikea muistaa milloin viimeksi on tullut kuultua elävää musiikkia? – Hyvä on, tiernapoikalaulukilpailu Rotuaarilla joulun alla. Emmekä edes toisena pääsiäispäivänä Souvareiden keikalle Saariselän tunturihotelliin menneet. Huolimatta siitä, että ukkelihan edelleen fanittaa Souvareita, kuten muksut ja suunnilleen kaikki meidän mökkivieraat ja -ystävät, jotka Pehtoori on legendaariselle Lappi-iskelmän poppoolle altistanut.

Mutta nyt fanitamme Oulu Sinfoniaa ja Morriconen lenkkarileffoihin ja muihinkin elokuviin säveltämää musiikkia. Sopraano Marika Hönttä oli huikea – korkealta ja kovaa, kauniisti ja kirkkaasti kuului äänensä Cassiopeia-kuoron ja sinfoniaorkesterin pauhun yli.

Ja koskapa tilaisuus oli rotissöörien järjestämä, oli mukava tavata tuttuja. Aika pitkästä aikaa. Ja tutustua uusiinkin. Kohtaamiset ovat useimmiten mieluisia. Niin oli tänäänkin. Niin ja tietysti syöminen, sehän se kuuluu tämän porukan tapaamisiin.

Kerrankin myöhään (klo 21.30) kaupungissa.

Liikkuminen Oulu

Laduilta pyöräteille – ilolla

[Tuiranrannassa lumi jo vähissä, mutta kotipihalla on vielä isot kinokset. ]

Kevättalvesta kevääseen

Vartin yli kahdeksan lähdimme kevättalvisesta, lumisesta Lapista aurinkoiseen, keväiseen Ouluun. Vaikkei vielä ollut kesärajoituksia ja vaikkei ajettu ylinopeutta, oltiin kotona jo ennen kahta. Matkalla vähän liikennettä, sulat tiet, paljon (monta = 4) teeriä tienpenkoilla ennen Sodankylää.

Kotikeittiön mittarissa +11,5 C! Hurjaa.

Olihan se sitten melkein lennosta vaihdettava suksilta pyöränsatulaan, ja käytävä puolitoista tuntia ajelemassa – Poikkimaantiensillalle tietysti. Sieltä se tuppaa sykkelöintikausi keväällä alkamaan ja syksyllä sinne päättymään. Knuutilanrannan lähde tuli tietysti kuvatuksi samalla.

”Luontohavaintoja” pyörälenkin varrelta

Joki on jo sula, vesi korkealla, auringonsäteet leikkivät pinnalla. Hartaanselän pilkkijät olivat joutuneet vetäytymään Tukkisaaren päähän pienelle kaistaleelle tai siirtymään veneisiin. Niitäkin oli jo kaksi laskettu vesille. Ja kalaa näytti tulevan. Meri on vielä jäässä, ainakin Möljällä oli rannasta silmänkantamattomiin.

Jäätelökioskeja oli jo maisemassa; kaksi näin, molemmat tosin kiinni. Yleensä tulevat vasta vapuksi. Toppilansalmessa Punainen mylly -konttikahvila on paikallaan ja auennut.

Katupölyä on paljon, hengitettäväksi asti. Ilmanlaatu aika eri kuin 480 kilometriä pohjoisempana – paljon huonompi, paljon! Pyöräteillä on vielä hiekotussoraa, otsikkokuvassa olevalla pätkällä sitä oli vähän, mutta paikoin melkein vaarallisen paljon. Kuvassa taustalla Poikkimaantiesilta.

Melkein laulatti

Ulkoillessa hirmu hyvä mieli, jotenkin. En kuunnellutkaan kirjaa, vaan kuuntelin Spotifystä musiikkia. Ja melkein lauloin mukana, kun luukuttelin kesäbiisejä. Ja se on jo PALJON se. Että edes melkein. Minähän en laula; en osaa, enkä siis laula. Mutta melkein.

Kuuntelin omaa hittibiisilistaani vuodelta 2015. Se oli hyvä vuosi, enimmäkseen – ja siinä oli paljon isoja käännekohtia. Melkein yhtä paljon kuin oli vuodessa 2004 – hyviä ja huonoja juttuja. Tuli mieleen, että nyt tässäkin vuodessa tuntuu olevan jotain samaa, käänteitä, elämänkulun mutkia ja uusia taipaleita, voittopuolisesti leppeitä, ja ennen kaikkea muutoksia, ei kriisejä. Vuoden listani ekana on Tuure Kilpeläisen rallatus Onnellisen mies. Se laulatti. Se on auringonpaisteen ja pyöräilyn biisi – juuri tänään mun listaykkönen.

Tässä kuvassa Oulu-laiva, aurinko ja sula, tyven Toppilansalmi, juuri noita oli tarkoitukseni kuvatakin, mutta kuvassa on myös bonus: neljä joutsenta lensivät kuvaan juuri, kun kuvaa sommittelin. Löydätkö ne? – Ilo niistäkin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hankikantoa

Hiihdolle hyvästit!

Tänään vielä kerran lempireitille, Pieranvaaran reunaa kohti Ahopäätä ja Vävypäätä, ”ylängöllä” pitkään nautiskellen, pysähdellen, kuunnellen. Lisämutkan kautta takaisin mökille ja rantasaunaan.

Ei tänään mikään hyvä hiihtokeli ollut. Taisi olla ensimmäistä kertaa tälle reissulle, kun oli kunnon hankikanto. Yöpakkanen teki hangista kimmeltäviä, kantavia. Kestohangille en poikennut, – mutta elämä kantaa.

Ja hiihtäminenkin. Vallan mainiolta tuntui vähän haastavasta vesi-pakkaskelista huolimatta. Tänään kauden päätös: huomenna Ouluun ja sukset jääkööt mökin liiteriin.

Lopultakin tästä tuli paras hiihtovuosi minun ´urallani´ ikinä. Oikeat, tosihiihtäjät eivät kilometrejä laske, eivät niillä leuhki (kuin vasta kolmannessa lauseessa :D) mutta minä olen laskenut joka ikisen tänä talvena suksimani kilometrin, niin Oulussa kuin täällä Saariselän tuntureillakin.

En yritäkkään väittää, että ne olisivat olleet pelkkää iloa ja liikkumisen riemua. On ollut pimeitä aamuja, pyryä, purevaa pakkasta, kertakaikkista räpeltämistä kaikki nousut ja epävakaita laskuja siellä sun täällä. Mutta myös letkeää, rauhallista liikkumista, sujuvaa sivakointia, lentävää keliä, aika yksikseen luonnossa (jopa Auranmajan laduilla) kulkemista, lepoa ladulla, aina parempaa kun edestakaisin Koskelantiellä tepastalu. Äänikirjan siivittämänä sivakoimista, punaisia poskia, kalorinkulutusta, nälän hankkimista, raitista ilmaa, – ja täällä tuntureilla ja niiden kupeessa kaikki hyvä potenssiin monta – lisäksi maisemat, luonto, valo, hyvä hämärä, huikea aurinko.

Ei mitään laturaivoa havaittuna, täällä mökkimaisemissa useimmat – ”tuntureiden elinkautiset”, Lapin kävijät luonnostaan – tervehtivät, saattavat latujen risteyskohdassa muutaman sanan vaihtaakin.

Tavoitteenani oli hiihtää enemmän kuin viime vuonna – haastoin siis taas vain itseni. Tänä vuonna en ollut ladulla ihan niin usein kuin viime vuonna, koska — tiedättehän: ”urheilija ei tervettä päivää näe”, ja lisäksi oli kalusto-ohjelmia: sukset huollossa silloin kun oli parhaat kelit, sukset mökillä kun minä Oulussa tai toisinpäin. Tai jotain muuta enemmän tai vähemmän motivaatio-ongelmaksi laskettavaa. Mutta tänä vuonna hiihtelin vähän pitempiä lenkkejä kuin viime vuonna. Ja kun viime vuonna kilometrejä tuli noin 600 niin nyt heittämällä enemmän. 😀 Reilusti yli 600 (= 638) km! Ei meillä lasketa :D, mutta … Me (harrastelija)hiihtäjät nyt vaan ollaan tarkkoja kilometreistä. Tai me suorittajat tykkäämme välitavoitteista tai jotain… Satoja hyvän mielen kilometrejä joka tapauksessa.

Oikeasti yritän siis selittää, että hiihtäminenkin on hyvää elämää. Ainakin on ollut minulle. Suosittelen kokeilemaan.

”Miksi aina pitäisi pysyä ladulla?

Hanki kyllä kantaa,

ja elämä.”

(Piirrokset ja aforismit Maija Paavilainen)

Hangasojalle taas hyvästit

Lähtösauna tänään. Ei ehkä tarvinne ryhtyä kirjoittamaan ylistystä sille. Vakilukijat lienevät jo kyllästyneet moisen pikku mökkerön ikiaikaiseen hehkutukseen. Totean vain, että johan se oli taas hyvä.

Purolle kävin äsken heittämässä hyvästit. Kimmeltävän hankikannon alla hiljaa virtaa Hangasoja.

Tänä vuonna sulassa paikassakin vesi tosi matalalla. Ja kuului metson nakutus. Se on kuulunut pitkin viikkoa – yleensä joskus päivän valoisimpaan aikaan, mutta äsken hiljaisessa illassa taas. Pehtoori on muutamanakin päivänä kierrellyt metsässä liukulumisuksilla sitä etsimässä, mutta ei havaintoja.

Nyt alkaa tämä luppoilu täällä olla lopuillaan: kunnes jälleen palaamme.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Täällä vielä tänäänkin!

[Artikkelikuva neljän ladun risteyksestä]

On pääsiäisen toinen pyhä, eikä tänään ollut syytä lähteä alas, ei lähteä ajelemaan Ouluun. Ei töitä, ei kandiseminaaria, ei kokoussumaa, ei Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksoa, ei yhdistystoiminnassa vuosikokouksen valmistelua, ei toimintakertomusten tekoa, ei kuvauskeikkoja, ei hammaslääkäriä, ei mitään pelottavia tutkimuksia, ei perhepäivähoitoa, ei äidistä huolehtimisjuttuja eikä sairaalakäyntejä, ei kertakaikkisesti mitään syytä lähteä Ouluun.

Vaikka moni noista syistä ovat olleet mieluisia perusteita sulkea mökin ovet ja palata kotiin, tänään olen ollut ihan mahdottoman mielissäni, kun ei ollut mitään tarvetta lähteä pois Hangasojan varrelta, ei syytä vielä jättää tuntureita. Tänään tämän reissun huikein auringonpaiste, mitä kaunein – vai komein – kevättalven päivä.

Yhä ylös yrittää: Iisakkipää, tulossa olen!

Ja ladun varressa jo vihersikin!

Hirvaskurun pohjalla näkyi hyvin, miksi juuri näillä kohdin on aika vaikea patikoida tai pyöräillä keväisin tai alkukesästä: hetteikkö, lähde, puronpätkä on jo tähän aikaan vuodesta hyvinkin kosteaa, joten kun lumet molemmin puolin tuntureilta sulavat, on kurussa vettä yli saappaanvarren. Koettu on.

Olen joskus tainnut kertoakin, että en ole kovinkaan mielelläni kuvattavana ja että ollaan tehty perheen ja Pehtoorin kanssa kaksistaan viikon tai parinkin reissuja, joilta on satoja kuvia, eikä minusta yhtäkään. Paitsi, että viimeisen kymmenen vuoden ajalta, jolloin olen raahannut mukanani isoa, painavaa järkkäriä teleputken kanssa, on käynyt enemmän kuin kymmenen kertaa, että kun piipahdan vessaan, annan kameran Pehtoorille todeten ”piäppä tuota, käyn vessassa” ja sitten, kun astun vessan ovesta ulos, mies on kamera valmiina ja kliks! Ainakin Japanista, Rumakurulta, Umbriasta, Tampereelta, on kuva kun tulen vessasta: monet vessan ovet laadukkaina backgroundeina! Että sellaisia turistikuvia. Tänään en käynyt Tuulentuvassa pissalla, mutta silti minusta on kuva (itse asiassa useampikin!) vanhan mökin portailta. Tämä historiallinen tapahtuma tässä! Ja tausta on paljon parempi kuin vessojen ovet.

Huolimatta siitä, että edelleen on oltu vain ihan kaksistaan, olen tykännyt kokkailla kaikenmoista. Tänään pääruokana pääsiäisen klassikkoa; parsarisottoa, karitsanfileitä (rosmaniinin ja valkosipulin kanssa) ja tomaatti-granapadano-juustoa balsamicokastikkeella. Olispa vielä ollut juureen leivottua leipää, ei ollut, mutta punaviiniä oli.

Usein mökillä syödään juhlaruokana lähiruokaa: Inarin Menesjärveltä poronfilettä, Lapin puikulamuusia, itse poimittuja korvasieniä Pieranvaaralta ja kaarnikkahyytelöä tehtynä Kutturantien varren marjoista, mutta tänään uusseelantilaista karitsaa tuotuna Oulusta, italialaista risottoa, parmesaania ja balsamicoa, espanjalaista parsaa, perulaista syrah-viiniä. Mutta en aio syyllistyä, en todellakaan. Hyvää oli, oikein hyvää.

Aurinko paistaa vieläkin korkealta, – tuntuu keväälle, hyvälle.

Lappi Mökkielämää

Pääsiäispupuja ja muuta leppoisaa

No niin, NYT on pääsiäinen. Pääsiäispäivä, joka sekin on ollut yhtä lämmin, aurinkoinen ja herkullinen kuin edeltävän ns. piinaviikon päivätkin. Aamukahvipöydässä katselimme taviokuurnien aamiaispuuhia meidän lintulaudalla, oravan aamutouhuja ja mietimme millehän me ryhtyisimme?

Lähdimme tahoillemme liikkeelle, myös Pehtoori tänään hiihtämään, mutta edelleen on parempi, että hiihtelemme, lenkkeilemme, pyöräilemme eri aikaisesti ja kumpikin omaan tahtiin, omaan suuntaan. Patikointi taitaa nykyisin olla ainoa liikuntalaji, jossa meidän askellus, vauhti, kunto ja tempperamentti kulkevat tasatahtia. 🙂 Tämä on hyväksi havaittu tapa ja takaa, että saan tarvitsemiani yksinolon hetkiä.

Niinpä tuossa Pieranvaaran alarinteellä vastakkain hiihtelimme yhdentoista jälkeen. Totesimme, että olisi kannattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, sen verran pehmoisia alkoivat ladut siihen aikaan jo olla. Mutta toisaalta: so what! Oli lämmintä, aurinkoista, hiljaista.

Otin aika monta videopätkääkin, mutta … enpä kehtaa julkaista, ovat sen verran suttua nuo rainat. Kuin pahinkin vapinatauti olisi käsissä.

Mökkiasukkaina meillä (lue: minulla) on jo vuosikausia ollut pieni tontttuarmeija, jonka tunnetuimmat tontut, täällä blogissakin usein vierailleet, ovat Tomafoi, Iisakki ja Routalempi, jotka ovat kaikki eri-ikäisiä ja niiden nimet liittyvät kovin monenlaisiin tilanteisiin. Lisäksi ympäri Suomea asettunut tonttuveljessarja Olli, Valtteri ja Voltti kuuluvat ”perhepiipiiriin”. Valtteri on ainoa Hangasojalle jäänyt.

Mutta nyt pupuille piti saada nimipari. Yritin kehitellä johdannaisia saamelaisista nimistä ja tuulesta, jotenkin niiden yhdistelmää etsin – löytämättä. Lopulta (oikeasti aika pitkän surffailun ja kirjojen laraamisen jälkeen) päädyin siihen, että he ovat Tobias ja Tua. Tobias (saamelainen pojan nimi on Tobejas). Ja Tua? Se on lyhentymä latinalaisesta nimestä Perpetua, joka merkitsee ’kestävää’, ’ainaista’ ja ’pysyvää’. Se on myös saamelaisten käyttämä tyttöjen etunimi. Siis tässä kuvassa ovat Tobias (isä) ja Tua (tytär).

Pehtoori ei enää jaksa edes päätään pyöritellä näiden minun maahis- ja tonttujuttujeni kanssa. Mutta ei sillä väliä. 🙂 Eipä ole pahakseen noita pikku otuksia pistänyt.

Hyvin sovimme saman pöydän ääreen, iltapäivän aurinkoon mökkiterasille nauttimaan aperitiiviksi lasilliset Codorniun uutta cavaa. Tai liekkö uusi, mutta ainakin Suomessa uusi. Maistuihan se, mutta ei kirjautunut toistekin hankittavaksi. Ehkä kotipihan piazzalla kesähelteellä maistuisi paremmalta kuin hankien keskellä. Ei se huono ole.

Pääruokana tänään kuhaa ja mustajuuripyrettä. Oheen salaatti, jossa kananmunaa. Myös pikkubambupyyn munia olin varannut sitä varten, mutta löytyivätkö ne? – Nope! En edes yritä selitellä. Jossain ne ovat. Olkoot.

Nyt jo väsy. Olisi hieno ilta lähteä kävelylle mökkitielle, mutta ei pysty. Tai ei viitsi. Siis leffa ja kudin.

Aurinkoista mieltä ja pääsiäisen jatkoa kaikille!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Lankalauantai mökkikeittiössä ja Sivakkaojalla (mm.)

Pääsiäiskokko ja Staalo

Lankalauantai. Ei olla värjätty lankoja, kuten kansanperinteen mukaan tapana on ollut, mutta pääsiäiskokko (notski) meillä oli hätyyttämässä noitia ja pahahenkisiä maahisia pois puronrannaltamme.

Täällä kairassa taitaa Staalo olla noitajengin ykköspahis. Se on Lapinmaassa tunnettu saamelaisen muinaisuskon isokokoinen, tyhmänpuoleinen, ahne ja pahantahtoinen haltija, jota tavataan useimmiten joulun aikoihin, talven pimeinä päivinä, eikä niinkään pääsiäisenä. Ehkäpä juuri pääsiäiskokot pitävät sen piilossa, pois ihmisten ilmoilta?

Pääsiäisen herkuttelua

Pääsiäispaasto päättyy pääsiäisyönä. Mehän ei olla mitään paastoa pidettykään, joten omalla ihan perinteisellä pääsiäistavallamme vähän arkiruokaa parempaa on syöty jo tänäänkin. Pääsiäinen kun on minusta paljon monipuolisempi ja herkullisempi ruokajuhla kuin joulu.

Jo aamiaisella aloitin herkuttelun. Pehtoori ei puurosta luovu, eikä ainakaan sitä mämmiin vaihda. Ei edes lakumämmiin. Mutta minulle maistui: lakumämmiä ja vispikermaa. Nam!

Päivän menussa lohikeitto (Harri Syrjäsen), ruisleipää (Kuukkelin) ja gourmetvoita (Président) ja hillasemifreddo (minun)!

Kannatti tuoda Oulun Kauppahallista (vakumoitu + pakastus – hyvin säilyy maut) lohet ihan tätä varten. Ohje siis täällä.

Hillat Pudasjärven Livolta – eivät todellakaan ole meidän poimimia. Nuo koristeet ”symboloivat” itikoita hillasuolla – niistä meidän ei ole tarvinnut kärsiä. Kiitos taas Voikukkatielle. 🙂

Ja viininä Franchetto La Capelina Soave Ronca-Monte Calvarina 2021. Se on venetolainen 18 euron viini, jolle ei ole suosituksina ole lohi vaan pasta ja juusto. Ensi kerralla lohisopalle joku toinen viini, mutta silti tämä viini kyllä miellytti.

Ja hiihtämässä kävin Sivakkaojan suunnalla. Olisi kannattanut lähteä heti aamusta. Puolenpäivän aikaan näillä lämpöasteilla alkaa olla jo melkoisen märät ladut, mikä merkitsee karvapohjasuksille pitkissä alamäissä melkein vaaratilanteita. Tökkii aika yllättäen. Mutta mie hiihtelin hissuksiin, rauhassa, kuvaillen, todellakin nautiskellen, ilman isompia ajatuksia, ahdistuksia, ei (enää 😀 ) suorittamispaineita/kilometritavoitteita. Kunhan hiihtelin, – uusia oppeja harjoitelllen.

Lappi Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Aurinkoinen, kaunis, hiljainen pitkäperjantai

Hiljainen päivä – pitkäperjantai lämmössä ja valossa. Menisköhän tämän päivän postaus ihan vaan näin kuvien kertomana.

Kelo

Tämä kelo metsässä, kulkiessa liukulumisuksilla kohti Rönkönlampea, haastoi! Tuntui melkein pröystäilevän…. Kiertelin ja kuvailin.

Ja kyllä me sitten ystävystyimme.

Pitkäperjantai ei ole ollut ”lajityypillinen”. Poikkeavaa on ollut hulvaton auringonpaiste, iltapäivällä varjon puolella +10 asteen lämpö, liki tyven, paitsi tunturien laella, liisterimäinen keli, haahuilu siellä ja täällä, kaksin syöminen. Hyvin syöminen ei ole poikkeus. 😀

Piispanojalle mennessä tässä kohtaa on usein huhtikuussa näkynyt koskikara, kaksikin. Ei näkynyt tänään. Mutta väliäkö sillä. Kaunis oli puro.

Pääsiäisruokaa

Oulusta Torin Lihamestarilta ostettu pakastettu kokonainen jyväbroileri valmistui kohtuullisen voikimpaleen ja yrttien kera vallan hyväksi. Tuplasin ohjeen valkosipulimäärän ja tuntuu, että mökin seinätkin vielä tuoksuvat rosmariinille ja valkosipulille! Oheen parsaa ja salaattia. Kun oltiin vain kaksin, en innostunut jälkkäriä tekemään. Ehkä sitten huomenna, viimeistään pääsiäispäivänä.

KOKONAINEN JYVÄBROILERI UUNISSA (ohje Soppa 365)

1 broileri (noin 1,4 kg)
1 sitruuna

Yrttivoi

1 sitruunan hienoksi raastettu kuori

2 dl silputtuja yrttejä (timjami, basilika, persilja, rosmariini)

2 puristettua valkosipulinkynttä

1/2 tl mustapippuria

100 g pehmeää voita

Lisäksi

oliiviöljyä

suolaa

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Pyyhi broileri talouspaperilla sisältä ja päältä. Pese sitruuna huolellisesti harjalla, kuivaa ja leikkaa lohkoiksi. Valmista yrttivoi sekoittamalla kaikki aineet yhteen.
Leikkaa broilerin nahkaan viilto. Hiero reilu puolet yrttiseoksesta nahan alle. Tee koipiin muutama viilto ja hiero viiltoihin yrttivoita.
Levitä loppu yrttivoi broilerin päälle. Ripottele päälle vähän suolaa ja mustapippuria ja sivele broileri oliiviöljyllä.
Ripottele broilerin sisälle suolaa ja työnnä lopuksi sitruunalohkot vatsaontelosta broilerin sisään.
Sido koivet paistilangalla yhteen. Nosta broileri voideltuun uunivuokaan. Paista broileria uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Alenna uunin lämpö 180 asteeseen ja jatka paistamista noin tunti. Valele broileria ja kasviksia paistamisen aikana voisulalla tai oliiviöljyllä.

Vinkki: Paistoaika vaihtelee broilerin koon mukaan. Mitä suurempi lintu sitä pidempi paistoaika. Kokeile broilerin kypsyyttä työntämällä hammastikku broilerin paksuimpaan kohtaan. Kirkas lihasneste on kypsän lihan merkki, punertava kertoo, että kypsennystä on jatkettava.