Jo aika monena vuonna – kun on ollut mahdollisuus valita, kun on ollut mahdollista, ollaan oltu kesäkuun alussa mökillä. Kulleroiden aikaan, korvasienten aikaan, itikattomaan aikaan, valoisan aikaan ollaan täällä viihdytty. Niinpä nytkin pyrimme ja saimme järkätyksi siten, että saatoimme mökkimaisemiin tänään ajella.
Niin täpinöissään olimme molemmat, että jo aamuviideltä oltiin puurolautasten äärellä ja kuudelta jo motarilla kohti pohjoista. Ihan liian aikaisin, vai olimmeko sittenkään?
Matkalla ei tarvinnut edes käydä kaupassa, kävin eilen, joten ennen puoltapäivää olimme Hangasojalla. Näin huolimatta siitä, että viivähdimme tovin Vaattunkikönkään taukopaikalla Napapiirin tuntumassa – äidilläni oli mökkimatkoillaan tapana siellä nauttia termarikahvit ja leivät, – ei mennyt turhaan markkoja huoltoasemien kahviloihin. 🙂
Ja kieltämättä paikka on kaunis. On vuosia siitä, kun on viimeksi siellä pysähdytty: tänään oli hyvä aika sille.
Raudanjoki virtasi ja Ystävyyden sillalla oli kaunista katsella kosken kuohuja.
Patikkapolkujakin tuosta lähtee, mutta meillä jo kiire kohti ”omia” polkuja. Matka jatkui hyvin vähäliikenteisellä tiellä. Satunnaisesti saksalaisia ja sveitsiläisiä asuntoautoja, muutamia ranskalaisia, hyvin vähän ketään muita Sodankylän pohjoispuolella. Poroja, yksinäisiä poroja, ja yksi pieni, ihan vitivalkoinen hädin tuskin jaloillaan pysyvä vasa (enhän ehtinyt kuvata 🙁 ) , yksi pitkän matkan pyöräilijä, yksi motoristi, jokunen bussi, muutama rekka.
Perillä karun kaunista, ja kylmää!! + 7 C! Ja remontteja joka puolella! Mökkitienvarren viemäröinti joka jo pääsiäisenä oli vireillä,on taas vauhdissa, ja tässä Alahangantien varrella, jossa on neljä mökkitonttia, joista meidän on yksi, on kahdessa muussa remonttia ja uuden rakentamista, joten ylimmäisenä mökkipihassa ei kuulu puron pulputus kuten tavallista. Mutta aika aikaansa kutakin.
Mökkipihassa on talven myrskyjen jäljiltä paljon oksan ja puun kappaleita, roskaa ja risua kottikärrykaupalla. Siinäpä minulle jumppaa moneksi tunniksi.
Illansuussa kävi timpuri neuvonpidossa: uutta on tulossa ja suunnitteilla meidänkin tontille. Niitä palaveerasimme, kerron kuvien kera lisää kunhan asiat etenevät.
Touhua ja tekemistä koko päiväksi, pitkälle iltaan.
Kuvakansiot Oikeustalon avajaisista vaativat vielä tänäänkin aika lailla työstämistä, mutta nyt paketti on valmis ja toimitettu asiakkaalle. Saattoipa olla viimeinen iso keikka, jonka valokuvaajana tein. Hiljalleen alan luopua noista hommista, – nyt on eka kertaa moneen vuoteen, ettei ole kalenterissa yhtään tilattua kuvausjuttua. Harvakseltaanhan niitä on ollutkin, mutta nyt on kalenteri siltä osin tyhjää täynnä. Nyt hyvä näin.
Tälle päivälle muutakin sovittua, luvattua, varattua… kauppa-asioita, pakkaamista, kukkahuoltoa.
Kun alkuiltapäivästä alkoivat kuvat vilistä silmissä (tänään taas editointi- ja kuvatoimistushommia) ja aurinko uhkaavasti vetäytyä pilveen = ”eihän vaan sittenkin tule sade”, lähdin pyörälenkille. Aika pahasti on normitavoitteeni tämän vuoden pyöräilyn osalta jäljessä, mutta olkoot. En aio ruveta itseni kanssa stressaamaan. Kuljen minkä haluan, ehdin, pystyn.
Tänään kerrassaan napakasta tuulesta huolimatta olin liikkeellä kolmisen tuntia, – toki kuvailin puistossa ja jokivarressa ja kävin tulomatkalla kaupassa, mutta maantie vaati kulkemaan. Ja kuvailemaan! Ettei vaan jäisi nämä kuvaediitit vähiin. Kiertäen kaartaen kuljin kohti Hupisaaria, Ainolan puistoa.
Kyllä vasta-, myötä-, sivu- ja ties mistäpäin tuullessa nautin liikkumisesta, voikukkien kellastamista pientareista, vihreistä ja vehreistä puutarhoista asuinalueilla, paljon oli ihmisiä pihollaan, toppatakeissaan tekemässä pihatöitä, istuttamassa kesäkukkia, vahaamassa puutarhakalusteita, lapset – ihan liian vähissä vaatteissa – pihaleikeissään… mutta kesä!
Tänään kuuntelin loppuun Jenni Haukion kirjan ”Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona”. Olen – ehkä vähän huomaamattani – pitänyt Haukiosta ja hänen tavastaan ”olla puoliso”, mutta myös tavastaan olla oma itsensä, koulutettu, kouluttautuva, kirjoittava, isänmaansa ja sen eteen panoksensa antaneiden arvoa kunnioittava, työnsä, presidentin puolisiouden ja äitiyden hoitava, julkisuutta juuri sopivasti sietävä ja salliva nainen.
Kirjaa kuunnellessani ja sen jälkeen olisin valmis kannattamaan häntä kuuden vuoden päästä ehdokkaaksi seuraavissa presidentin vaaleissa. Ehkä kuuden vuoden päästä olen eri mieltä, mutta nyt ajattelen, miksi ei? – Joka tapauksessa kirja on kuuntelemisen arvoinen, – jo ihan historiankin vuoksi.
Ja vielä sellainen juttu tuosta kirjasta, tai siis siitä, miten media on sitä käsitellyt. On outoa, melkein raivostuttavaa, toisaalta varsin odotettua, että iltapäivälehdistö tekee kirjasta otsikoita vain siitä, kuinka Jenni Haukio koki suuren surun menettäessään Lennun. Se on lehtijuttujen perusteella kirjan merkittävin ”paljastus”.
Hyvä on, ymmärrän, että tällainen presidentin puolison, joka on pitänyt tunteensa ja yksityiselämänsä aika visusti medialta piilossa, paljastus on kiinnostava, mutta siinä kirjassa ja kaikessa mitä Jenni Haukio on tehnyt, ollut tekemättä, puhunut ja arvokkaalla työllään edesauttanut, siitä, mitä hän ajattelee Suomesta, isänmaallisuudesta ja vaikka hyväntekeväisyydestä olisi kannattanut nostaa otsikoihin. Lennulla on ollut tärkeä osansa, mutta presidentin puolisolla, omana itsenään ja tekemisineen, paljon isompi merkitys. Joka on sekin jäänyt vähän piiloon… Siitä olisi kannattanut kirjoittaa.
Ainolan puistoon kannattaa mennä. Aina vain.
Ja kaiken ohessa whatsapp on laulanut: Merijalinranta, Languedoc-Roussillon ja Järvenpää — kaikenlaista. 🙂 Ei ehkä ihan satoja viestejä, muttei paljon muutenkaan. …
Kesästä, Oulusta, aikuisista lapsista, auringosta, kaupunkiluonnosta, ystävistä, tulevasta ja menneestä, kodista ja kaikesta siihen liittyvästä, rauhasta, pikkuisista töistä, levosta, kaikesta, kaikesta paljosta hyvästä juuri tänään erityisen kiitollinen.
Koskapa kronologinen asioiden esittäminen on ehdottomasti täysin yliarvostettua (toteaa historioitsija, jolla on vuosikymmeniä ollut aivan eri käsitys tästä asiasta) aloitan postauksen tällä kuvalla.
Siihen kiteytyy tämän päivän olennaisin sisältö.
Tänään on meillä vietetty Apsun (myöhästyneitä) 8-vuotissynttäreitä. Kakussa ei (tänä vuonna) ollut mitään sankarihahmon kuvaa (Spiderman, Marvel tai ryhmä Hau tms. mitä näitä nyt on ollutkaan) vaan hedelmiä, mansikoita – ja kynttilät!
Niistä poika oli puhunut jo aika päiviä sitten, ja olin ne hommannut jo ajoissa. Ja hän oli tyytyväinen kynttilöistä. Ja mansikoista, mintunlehtiäkin maistoi. Lautasliinalleen ne kaikki – tapansa mukaan hyvin järjestelmällisesti – järjesteli. Minusta tämä on mahdottoman hieno installaatio. 😀
Pilvibongarin oli pysähdyttävä toviksi: kerta kaikkiaan näytti siltä kuin tuo cumulus putoaisi jokisuistoon hetkenä minä hyvänsä. … Ei pudonnut. Jatkoin matkaa ja kohteena kauppakeskuksesn lelukauppa: mitä ihmettä Apsulle lahjaksi? Olin ajatellut löytäväni Splitistä tai lentokentän liikkeistä jotain mukavaa pientä, mutta mitään ei ollut tähän aamuun mennessä hankittuna, joten lelukauppaan. Jonkin pelin ajattelin ostavani kun ei muutakaan tullut mieleen, eikä poika ollut esittänyt mitään toiveita. Mikroskooppihan se olikin sitten ostokseni! Aika täpinöissään oli poika: yrttipenkistä löydettiin kastemato, pyydystettiin muurahaisia ja tapettiin hämähäkkejä – ihan vaan tutkimuksellisista syistä.
Aamupäivällä ennen pyöräily/ostosreissua tein toiveiden mukaisen (lohta, hunajamelonisalaatti, perunamuusia) sapuskan mahdollisimman valmiiksi, täydentäen aikuisille tsatsikilla ja marinoiduilla kesäkurpitsoilla etc.
Ruokapöydässä ei lippis päässä istuta muuten kuin nettikuvausta varten, – semminkin kun se on uusi. Ekaluokkalainen on nyt tokaluokkalainen, joka ei oikeastaan ollut kovin iloinen kesäloman alusta. On tykännyt koulua käydä, – siellä on tekemistä ja kavereita.
Juhlavieraiden lähdettyä sain kesäkukkaistutukset tehtyä loppuun. Tänä vuonna en laittanutkaan pelakuita portinpieliin ja ikkunalaudoille vaan monen vuoden tauon jälkeen japaninkelloja, – ovat vielä helppohoitoisempia. Ja halvempiakin. Eivät ole niin näyttäviä, mutta nyt tuntui olevan niiden aika. Lisäksi muutama valkoinen surffiina ja ruusubegoniat seinäruukkuihin. Siinäpä ne.
Olipa nostalginen, ajatuksia ja muistoja, kyyneleitä ja ilon läikähdyksiä herättävä juhla tänään.
Koskettavia alumnien puheita, kohtaamisia, nuorten musiikkiesityksiä ja lopuksi pianotaiteilija Risto Laurialan huikea Sibeliuksen oma sovitus Finlandiasta.
En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, että kyynelehdin ison ajan kahden tunnin juhlasta. Enkä ollenkaan odottanut niin hienoja puheita. Onkohan minulla joku ”puhevaje” yliopistovuosien jälkeen? Siis ettei ole tullut vuosikausiin kuultua hyviä esitelmiä, retorisesti hienoja ja ajateltuja puheita, älykkäitä lektioita, ajatuksia herättäviä kommentteja?
Noh, odotin kuvista paljon, mutta parhaat kuvat olivatkin meidän kotialbumista! Meidän yhteiset ´vanhojen päivät 1976´ kuvasi Pehtoori, – silloinen luokkakaverini, seuraavana syksynä jo poikakaverini. Mutta kyllä muistakin kuvista tuli muistoja, hetkiä teinin elämästä. Tuiran yhteiskoulussa ja Merikosken lukiossa tuli sentään vietettyä yhdeksän vuotta – koko nuoruus. Kasvettua aikuiseksi. Ainakin melkein kasvettua…
Tänään monelta esiintyjältä, entiseltä merikoskelaiselta kysyttiin, mitä kokivat saaneensa lukiovuosiltaan? – Hienoja vastauksia liittyen yhteisöllisyyteen, oman itsensä löytämiseen, tulevaisuuden hienoiseen selkiytymiseen, – moni (aika nuori meidän kannalta) kyllä mainitsi myös elinikäisten ystävien saamisen, mutta eipä kukaan todennut saaneensa miestä! Tai vaimoa!
Sitähän me Pehtoorin kanssa mietittiin, etteihän se ole vain se opillinen anti, joka kouluvuosilta muistetaan. Semminkin kun tiedetään, että meidän lisäksemme on monia muitakin, jotka ovat kouluvuosina aloittaneet seurustelun ja ovat edelleen kimpassa. Mm. veljeni ja kälyni ovat sellaisia, meidän luokkakavereissa on monia kaltaisiamme liki puolivuosisataa kimpassa kulkeneita.
Merikosken eliittilukion (aika hyvä uusi epiteetti tuiralaiselle, enemmänkin tavalliselle, yhteisölliselle koulullemme) ”rentoutta, muttei velttoutta” muisteltiin tänään. Muisteltiin hyvällä ja kehuttiin, sopivaa löysyyttä (”sai kokeilla”, ”etsiä itseään”, ”oli tilaa olla”). Ja tilastoilla tuli todistetuksi, että oli erinomaisen tavallista tuplata yksi lukion luokista. Niin tein. Pehtoori ei, mutta kävi yo-kirjoituksissa kolme kertaa… 🙂
Tämän päivän ohjelma näyttää ehkä vähän puuduttavalta, ”vain” puheita, ja väliin jotain musiikkiesityksiä, mutta päinvastoin, ohjelma oli ja puheenvuorot olivat, useimmat, kerrassaan hyviä. Jos kyynelehdin, niin se on merkki hyvästä puheesta. Ja minähän tänään pyyhin silmäkulmia tuon tuostakin. Taas tuli herättyä siihen tosiasiaan, kuinka tärkeää hyvä, lähes ilmainen, lähes kaikille mahdollinen koulutus on. Kuinka se on arvokasta, että on mahdollisuus valita. Sillä on moninkertaiset seuraukset koko maalle…
Tässä meidän lukion ekan luokan, siis kutosen luokkakuva, jonka ottohetkellä ei VIELÄ seurusteltu, – mutta vuosi tämän jälkeen kyllä. Siitä on pian 47 vuotta!! Löydätkö?
Hyvänen aika! Kesäkuun ensimmäinen, armas aikakin on jo (periaatteessa ja perinteen mukaan) eilen koittanut, ja kesäisen vihreältä ja aurinkoiselta näyttää, mutta miltä tuntuu? – En tiedä! Kylmältä. Purevalta. Jotenkin ”väärältä”. Ihan hyytävän kylmältä.
Viime vuonna me oltiin tähän aikaan aika autiolla Saariselällä, mm. hieno patikka Jorpulipäälle, maastosähköpyörät parina päivänä ja sielläkin puhkesi silloin kesä. Tänään siellä on satanut ihan kunnolla lunta. (Liekkö tämä videolinkki aukenee? KLIKS Joka tapauksessa vaikuttava lumipyry Kaunispään huipulla kuvattuna.) Onhan tässä taas ollut aietta sinnekin päin suunnata jossain välissä, mutta hiihtämään en nyt kaipaa. Joten ei vielä kiirettä ”ylös”.
Mutta tänään iltapäivällä oli Oulussa pakko siirtyä koneen äärestä ulos. Hyytävä ja kova tuuli eivät olleet esteitä keskeyttää muistikorttien valtaisan kuvamäärän jaottelua toisaalta kehitettäviin ja toisaalta deletoiviin, ja aloittamaan editointi. Mutta jo Kaijonharjun suoralla olivat kädet – hanskoista huolimatta – jäätyneet ohjaustankoon ja ruskettunut kasvojeni iho punoitti ja kirveli poskissa, ihan kuin jäisessä tihkussa olisi ajellut.
Näin siitä huolimatta, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Joten häthätää tunnin tärväsin tehokasta projektiaikaa liikkumiseen ja muutamaan puistopysähdykseen kunnes joutuin palasin sitätiloihin.
Tänään oli se iso kuvauskeikka, joka oli yksi syy meidän Provencen loman vaihtamiseksi Kroatiaan ja varhentamiseksi viime viikolle. Ranskan reissu olisi ollut tällä viikolla, joten Oulun uuden Oikeustalon avajaisjuhla ja kuvaaminen, sekä aamupäivän henkilökunnalle suunnatussa juhlassa että iltapäivän-illan kutsuvierasjuhlassa, olisi ollut jonkun muun homma kuin minun, jos olisimme lähteneet aiotulle polkupyöräreissulle Ranskaan.
Toinen syy siitä aikeesta luopumiseen ja pyöräilyn vaihtaminen kävelyyn (käveltiin Kroatiassa muuten melkein 100 kilometriä (76 km on melkein 100 🙂 ) oli pelkoni ja epäilyni sen suhteen, miten minun resu olkapääni viikon intensiivisen pyöräilyn kestäisi; noh, tuskin olisi pärjännyt kovin hyvin, kun sen kanssa saa kipuilla aamuöisin edelleenkin, myös Kroatian lämmössä ihan ilman pyöräilyäkään.
Joten hyvä kun ollaan tänään oltu Oulussa ja olin suhteellisen toimintakykyisenä myös viime viikolla reissussa. Siispä tänään kuvaushommissa Oikeustalolla hienoissa 300 + 300 hengen juhlissa.
Samalla sain kuulla Oulun ja Pohjanmaan oikeushallinnon kehityksestä, historioitsija minussa tykkäsi kovasti, kun ohjelmassa oli monessa kohtaa menneiden vuosikymmenten ja satojen vaiheista asiaa ja anekdootteja, ja myös selvitystä vaiheista, jotka tämän uuden talon aikaansaamiseen on läpikäyty. Ihan erityisen kiinnostavaa oli kuulla arkkitehtien ja taiteilijoiden näkemyksiä ja taustoitusta töilleen ja ratkaisuilleen.
Talo on hieno! Ajatuksella suunniteltu, turvallisesti jyhkeä olematta raskas, levollinen ja siellä on monia hienoja kuvataideteoksia. Ja kuten aiemmin jo paljastinkin henkilökunnan taukotilassa on minun ottamastani valokuvasta tehty tapettiseinä. Sitäkin sai tänään juhlia. 🙂
Seitsemässä istuntosalissa ja aulan seinillä on Otto Karvosen tilateos ”Kuin kaikkialla virtaava vesi”.
Kai Rentolan työt ovat vanerille painettuja isoja tauluja. Hienoja nekin. Tekoprosessi ainakin minulle ennestään tuntematon.
Ja valokuvia oli toisen ja kolmannen kerroksen tiloissa toki muiltakin kuin minulta – seinänkokoisia ei tietääkseni muita. 🙂
Illan juhla oli myös ruokajuhla, tovin söinkin ja sen voimalla vielä tässä jo perannut kuvasaalista, huomenna homma jatkuu. Hyvä päivä tänään.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
Vielä tänäänkin kahden maan vaiheilla; Kroatian lämpöä ja patikkapolkuja kaivaten, mutta kotonakin taas kaikkea hyvää kovasti arvostaen.
Ja sitäpaitsi: eilen Eevis oli tunteroisen kanssani kun isänsä ja veljensä olivat sulkapalloa pelaamassa, ja kun pahoittelin ääneen, että oli järkyttävän kylmää, eikä auringosta tietoakaan, niin tyttö päätti piirtää minulle auringon.
Se on tänäänkin paistanut, – ihan niin kuin oikeakin.
Tänään kuvien tekoa, pyöräillen fyssarille – mutkien kautta.
Tuomet kukassa!
Uikkareita en ole sentään vielä satulalaukkuun pakannut – ei taida vielä viikkoihin olla tarvetta täällä.
Ei tarvita kuin viikko ulkomailla ja kaiken viherryksen tulo kaupunkiin, niin kotikaupunkikin näyttäytyy taas hyvinkin mieluisana paikka asua ja elää. Tai on minusta oikeastaan aina ollut hyvä paikka.
Kroatiassa moneen kertaan todettiin, että onneksi sinne ei Venäjä ole keksinyt ulottaa avustus- ja vapautustoimiaan. Splitissä on rakennuskannassa tai elämänmenossa enää hyvin vähän sellaista ”yleisliittolaista” tunnelmaa, jota Itä-Euroopan valtioissa kylmän sodan, Varsovan liiton ja sosialismin aikana oli. Jugoslavian hajoamisotien jälkeen maa on parissa vuosikymmenessä muuttunut: minusta se näyttää nyt vähän kuin Italian pikkuserkulta, maalaisserkulta. Ainakin Adrianmeren rannikon osalta näin, sisämaassahan me ei olla juuri käytykään – ainoastaan läpi kuljettu päiväretkelle Bosnia-Hertsegovinaan.
Jatkan kuvien muokkailua, yritän ehkä jo huomenna kansiot julkaista, sillä loppuviikko meneekin vähän kuin työhommissa.
Koti tuntuu isolta, kaikki hyvin siistiltä, piha vihreältä, sää hyytävän kylmältä, valo paljolta, lapsenlapsi sylissä rakkaalta, kaikinpuolinen liikkumattomuus oudolta.
Kotiuduimme eilen kymmenen jälkeen, – nyt päällimmäisenä tunne, että olipa helppo, aurinkoinen, liikkuva, lämmin, monenlaista tarjonnut, huoleton, herkullinen, paljon kulkemisen viikko.
Kuvasatoa olen alkanut hiljalleen purkaa, pyykit jo pesty, ensiapu puutarhalle annettu, ja ruokaakin eka kertaa viikkoon kokattu.
Kertauksena, tiivistettynä, viikon anti. Tuokiokuvia, mielikuvia, tunnelmia, iloja…
Lauantai – hotelli ja tutustuminen kaupunkiin, viinimessut, vesisade, merikrotti.
Sunnuntai – Splitin keskusta. Tutustumien kaupunkiin paremmin, Diocletianuksen linnoitus, puistoja, rantoja, rantapromenadi, satama, kimmeltävä meri, valkoiset laivat, komeat jahdit. (Terassi ja ukkonen).
Maanantai –patikka Marjan-kukkulalle, monenlaisia polkuja, hienoja näkymiä merelle, hiljaisuutta, linnunlaulua, pieniä näkymiä, mukavia polkuja ja Bene-ranta ja sen kahvila-ravintola. Illan lämmössä Riva – rantabulevardi ja gelatoa (italialaista jäätelöä). Italia-vibes!
Tiistai – kaupungissa, torilla ja kauppahallissa, rannalla, paikallisten kanssa kaupungissa, arjessa mukana ja keskenään illallisella. Aurinkoa, merta ja uimista. Diocletianuksen linnoitus, katedraali, krypta ja peristyylipiha. Hautausmaa ja piipahdus Marjan-kukkulan näköalatasanteella. Juhlaillallinen burrata ja mustekalarisottoa – ravintolassa, joka ei hevin unohdu.
Keskiviikko – retkipäivä. Vuokra-auton nouto (naapurikadulta), retkelle kohti Thorigia, pikkukylien kautta motarille, ja keskipäivän tunnit kulkien, kävellen, historiallista keskustaa katsellen, venetsialaista arkkitehtuuria ihaillen, aurinkoa, Saint Lorenzin katedraali, espresso keskusaukiolla, italialainen tunnelma, linnoitus, meri, lisää idyllisiä kujia ja kulkemista, kaksi kertaa päivässä huippuruokaa.
Torstai – patikkapäivä. Krkan kansallispuisto, hiljainen metsä, hiljaa virtaava vihreä joki, vähän kulkijoita, kävelemisen helppous ja ilo, lämpö, aurinko, linnunlaulu ja perillepääsy, ennennäkemätön vesiputous, putoukset, turismista huolimatta iso juttu, uintia. Takaisin kaupungin lempeään historialliseen sykkeeseen.
Perjantai – meripäivä. Katamariinilla Hvarin saarelle. Lisää historiaa, luontoa, kulkemista, aurinkoa, hyvää ruokaa, kapeita kujia, linnunlaulua, kimmeltvää merta ja entistä enemmän lämpöä.
Lauantai – kotiinpaluun päivä. Vaikka ei oikeastaan olisi huvittanut, oli jätettävä Split, oli lennettävä Kroatista Helsinkiin, odotettava pitkään konetta Ouluun, jonne kuitenkin hyvä palatakin.
Viikon Splitin lomaan mahtuu paljon, monenlaista. Heti aluksi totesin, että monin tavoin loma siellä vertautuu Madeiran Funchaliin.
Elämää ja oloa keskellä paikallisten elämää, ei pelkkää turistirantaa, lidoa, biitsiä tai kesälomakeskusta. Kaupungissa on vilkas vene- ja laivasatama, risteilyaluksia, vanha historiallinen keskusta, lempeä, lämmin, merituulen vilvoittama ilmasto, sadekuuroja, puistoja ja kauniita puutarhoja. Ja pienen matkan päässä upeita patikkareittejä, vuoria, luonnonpuistoja.4
Eikä Kroatiakaan ole enää halpa. Vuodenvaihteessa siellä on siirrytty euroon, ja ehkä juuri sen myötä hintataso – ainakin matkailijan tarpeiden kannalta hyvinkin suomalaista tasoa. Autonvuokraus ja bensan hinta (95E oli 1,32 €) olivat halvempia, samoin vihannekset, hedelmät, viini halvempia, mutta ravintolaruoka ja taksi lähes Suomen hinnoissa. Ravintoloihin ja ruokaan palaan ehkä huomisessa postauksessa…
Tänään kotiruoan äärellä mietimme Splitin top 10 -listaa lomailijan, ja erityisesti meidän, kannalta.
Ennenkaikkea monipuolisuus – ei pelkkä rantaloma
Lyhyt matka ( 3 t. Helsinki – Split)
Meri
Paljon hyviä reittejä käveltäväksi sekä luonnossa että kaupungissa
