Vielä tänäänkin kahden maan vaiheilla; Kroatian lämpöä ja patikkapolkuja kaivaten, mutta kotonakin taas kaikkea hyvää kovasti arvostaen.
Ja sitäpaitsi: eilen Eevis oli tunteroisen kanssani kun isänsä ja veljensä olivat sulkapalloa pelaamassa, ja kun pahoittelin ääneen, että oli järkyttävän kylmää, eikä auringosta tietoakaan, niin tyttö päätti piirtää minulle auringon.
Se on tänäänkin paistanut, – ihan niin kuin oikeakin.
Tänään kuvien tekoa, pyöräillen fyssarille – mutkien kautta.
Tuomet kukassa!
Uikkareita en ole sentään vielä satulalaukkuun pakannut – ei taida vielä viikkoihin olla tarvetta täällä.
Ei tarvita kuin viikko ulkomailla ja kaiken viherryksen tulo kaupunkiin, niin kotikaupunkikin näyttäytyy taas hyvinkin mieluisana paikka asua ja elää. Tai on minusta oikeastaan aina ollut hyvä paikka.
Kroatiassa moneen kertaan todettiin, että onneksi sinne ei Venäjä ole keksinyt ulottaa avustus- ja vapautustoimiaan. Splitissä on rakennuskannassa tai elämänmenossa enää hyvin vähän sellaista ”yleisliittolaista” tunnelmaa, jota Itä-Euroopan valtioissa kylmän sodan, Varsovan liiton ja sosialismin aikana oli. Jugoslavian hajoamisotien jälkeen maa on parissa vuosikymmenessä muuttunut: minusta se näyttää nyt vähän kuin Italian pikkuserkulta, maalaisserkulta. Ainakin Adrianmeren rannikon osalta näin, sisämaassahan me ei olla juuri käytykään – ainoastaan läpi kuljettu päiväretkelle Bosnia-Hertsegovinaan.
Jatkan kuvien muokkailua, yritän ehkä jo huomenna kansiot julkaista, sillä loppuviikko meneekin vähän kuin työhommissa.