Reija

Univajeet alkavat hiljalleen kuroutua olemattomiin. Hiljalleen.

Koskapa tänään tuli nukuttua yli seitsemään, yhtäjaksoisestikin monta tuntia niin eihän tässä ole sitten paljon mitään ehtinyt. 🙂

Aamupäivä touhuiltiin kaikenmoista, kotitöitä (lakanapyykkiä ja manklausta. Mankeloiko joku muu vielä? Onko kukaan muu niin outo, että mökilläkin on mankeli?), suodattimien vaihtoa, pakastimen inventointia ja sapuskaa ja jatkojalostettavaa sieltä etc., suksien voitelua.

Kunnes sitten puolelta päivin lähdimme – molemmat omille tahoillemme 🙂 – hiihtämään.

Kovin on vielä hiljaista tunturissa. Kakslauttanen – Sivakkaoja – Kiilopää ja sama reitti pohjoispuolelta takaisin. Se on ehkä yksi monipuolisimmista, kauneimmista latureiteistä, mitä täällä on. 14 kilometriin mahtuu monenlaista. Aika vähän ihan tasaista.

Valon määrä ehti vaihdella aika lailla. Kun aurinko ei koko aikaa porottanut siniseltä taivaalta, oli maisemassa hienon hienoja näkymiä. Pakkaskeli (- 10 C tai jotain) ei ole kaikkein luistavin, mutta ei haittaa.

Sellainen poikkeuksellinen juttu, että kävin Kiilopäällä Suomen Ladun majalla (paitsi vessassa myös) juomassa lasillisen tuoremehua. En yleensä missään taukopaikoilla, latukahviloissa, tulistelupaikoilla tai laavuilla pysähtele. Mun lenkit on usein niin lyhyitä ( 10 – 15 km), etten mitään tankkaustaukoja tarvitse, mutta tänään ihan mielenkiinnon vuoksi. Ja siellähän oli ihan täyttä. Laduilla tai parkkipaikoilla ei näytä siltä, että täällä olisi jo paljon väkeä, mutta ainakin lounasaikaan iso sali oli täynnä hiihtokansaa.

Näin taphtumarikasta täällä tänään.

Jo aamuyön tunteina uni loppui. Muistoja, muistoja, muistoja…

Houkutti jäädä kotiin, siirtää mökille lähtöä päivällä.

Mutta silloin emme olisi Emmiliiniä nähneet.

Läpi tuulen ja tuiskun ajelimme kohti pohjoista.

Vielä eilisessä, menneissä vuosissa olivat meidän juttelumme. Enimmäkseen kyllä hiljaa…

Iltapäivällä mökin lattialla tyttärentytär sylissä valaisi maailman. Unohtui suru ja ikävä.

Kuinka paljon pieni olikaan joulun jälkeen täällä kuuden viikon mökkielonsa aikana kasvanut.

Hyväntuulinen, reipas, rakas pieni.

Joka lähtee huomenna kohti etelää.

Taas ikävä.

Elämä on.

Siitä on 15 173 päivää kun lähdimme ensimmäiselle yhteiselle reissulle. Siellä me tapasimme ensimmäisen kerran. Tutustuimme. Sinä, minä, minun mieheni, sinun tuleva vaimosi ja meidän yhteinen hyvä ystävämme S-H. 

Vuosia myöhemmin sinulla oli tapana, juuri tuolla tavalla, tarkasti, päivälleen, onnitella tekstiviesteillä syntymäpäivinä, jotka aina muistit. Opetit sitten, miten tuo lasketaan helposti. Niin kuin opetit ja autoit monissa muissakin ”ATK-asioissa”. Sanoitkin joskus olevasi ”henkilökohtainen tukiasemani”, ja olitkin. Olithan herrasmies, aina kohtelias, huomaavainenkin. Avunanto tietoliikenneasioissa ei siis ollut vain asiantuntemuksesi jakamista, vaan osa herrasmiesmäisyyttäsi ja luontaista mukavuuttasi.

*****

Varhain maanantaiaamulla 2.8.1982 Finnairin lennolla Helsinki – Ateena meitä oli yli 40 Oulun yliopiston historian laitoksen ekskursiolle osallistujaa. Historian opiskelijoita, muitakin (antiikin)historiasta kiinnostuneita ja me pari matkanvetäjää (tuleva vaimosi ja minä).

Sinäkin olit opiskelija, teekkari tosin, nuorimpia koko porukasta, mutta ainakin vähän historiasta kiinnostunut. Tosin vuosien varrella opin, että sinä, kuten miehenikin, olit kiinnostunut enemmän historioitsijasta kuin historiasta. Niinpä meidän neljän, kahden historioitsijan ja kahden historioitsijoista kiinnostuneen insinöörin yhteiset reissut  Roomaan, Umbriaan, Kataloniaan ja Andorraan, Toscanaan, Jäämerenrannalle ja Alpeille olivat alusta loppuun helppoa, mutkatonta, leppoisaa, viihtyisää yhdessäoloa, historiakohteita, hyvää ruokaa ja uusia viinejä, kävelyä. Ja uteliaisuutta. Sitä sinulla riitti enemmän kuin meillä kellään muulla. Loputonta kiinnostusta, eikä se koskenut ainoastaan sitä, miten kaikki toimii.

Eikä kiinnostuksesi tai innostuksesi todellakaan liittynyt vain reissuihin, ruokaan tai ICT-alaan, vaan olit kiinnostunut paljosta ja poikamaisen innostunut myös  pelaamisesta, kaikenmoisesta hölmöilystä ja sanoilla kikkailuista. Ja siinä olitte Pehtoorin kanssa ihan samoilla linjoilla. Oliko se juuri teidän keskenään tekemillänne mökkireissuilla, kun keksitte ´seuraksenne´ tai ´klubiksenne´ ATP:n. Kaikkihan nyt ATP:n tuntevat?!  – Anonyymit tohtoreiden puolisot!

Entäs ”Tietämättömyyden puolue”! Senhän te keskenään perustitte vastavetona poliitikkojen loputtomalle kaikkitietävyydelle.

Ennakkoluulottomasti päätitte antaa tietämättömyydelle mahdollisuuden. Sitä kautta uutta oikeaa tietoa saataisiin maailmaan. Sitä vaille, ettei vaimoille painatettu T-paitoja kannatussyistä.

Tiedätkö, mikä oli ikävin piirteesi? – Menetit puhekykysi, kun istahdit hyvän ruoan äärelle. Toisaalta, oikeastaan, se oli minusta mahdottoman mukavaakin. Nimenomaan silloin tiesin, että tarjoamani ruoka maistui ja että se tuotti mielihyvää. Ja sitten kun olit nautiskellen syönyt  ja kiittänyt, olit taas mukana meidän höpötyksissämme.

Itse asiassa enimmät muistoni sinusta taitavat liittyä hetkiin ruoan äärellä (Hangasojan notskipaikalla, Kalaaseissa, testatessamme oululaisia ravintoloita, synttäripäivälliselläsi Rooman La Sorellassa, retkellämme Inarin Aanarissa, Rosesin vuokratalomme terassilla aamiaisella, koronaeristyksen aikana meidän pihallamme, loputtomiin yhteisiä ruokahetkiä ja retkiä),  ja ehkä vähän siihenkin, että hankittiin ruokahalua (patikoitiin tai käveltiin, kuljettiin kaupungeissa tai kavuttiin tunturiin). Ja niitä hetkiä on paljon. Näiden yli 40 vuosikymmenen aikana olemme neljästään, ja aika usein myös S-H ja R. mukana, syöneet yhdessä, oikeastaan kai joka kerta kun olemme tavanneet; yhdessä syöneet kaikkina niinä päivinä. Ja sitten kun oli syöty, tai siinä välissä, sinun pulputuksesi jatkui. 

Viimeisen kerran söimme yhdessä uudenvuodenpäivän aamuna – siitä on niin vähän aikaa – kun istuimme brunssilla mökkipöydän ääressä.

Sen jälkeen lähditte, vietettyämme perinteisen ties kuinka monennen yhteisen uudenvuoden Hangasojalla, ajelemaan takaisin Ouluun: halailimme toivotellen turvallista kotimatkaa, parantavia hoitoja, tsemppiä.

Siihen sinä vain vastasit, että ”viimeistään ens uutenavuonna taas täällä”. Niin vahvasti halusin tuohon  uskoa, eikä se ihan mahdottomalle silloin tuntunutkaan. Ei ihan. Sellainen sinä olet, olit. Et juuri tulevia murehtinut. Uskoit, että tämän toisenkin syövän nujertamiseen löytyvät hoidot ja lääkkeet. Uskoit, että elämä palaisi taas hyvään entiseen malliin.

Optimisti olit, mutta vielä enemmän hetkessä elävä. Sinä et juurikaan muistellut menneitä, et hyvällä, et pahalla, saatikka, että ikinä olisit ollut katkera. Mutta et sinä myöskään haaveillut tulevasta jotain uutta ja ihmeellistä… Et ainakaan siten kuin useimmat meistä tekevät. Et laskenut päiviä saatikka tunteja odottaessasi jotain tulevassa olevaa matkaa, tapahtumaa, et edes päivällistä.  Elit hetkessä, olit läsnä. Menneitä haikailematta, tulevaa murehtimatta.

Tänään me saattelimme sinut taivasmatkalle. Lähdit sinne yksin. Se on niin surullista, kaksinkertaisesti: on surullista, että lähdit ja tämä on niin surullista meille tänne jääneille, ja varsinkin teistä kahdesta toiselle. Mutta on täällä vielä ystävyyttä, on sitä, ja se kantaa.

Vielä on vain niin ikävä.

Päivä on kirkas
Vain metsässä tuulee
Aika on leikin
Ja naurun ja riemun
Mukana ystävä kallehin

Aurinko laskee
Jo pitenee varjot
Aika on eron ja jäähyväisten
Poissa on ystävä kallehin

(Kari Rydman) 

Tämän vuoden ystävänpäivänä kävin elokuvissa. Yksin, sillä mun bestis, leffakaveri jo 1970-luvulla, elämäni ystävä, koulukaveri, joka tällä foorumilla tunnetaan Pehtoorina, ei halunnut tänään leffaan lähteä. Mikä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, – aika usein käynkin yksin elokuvissa.

Myrskyluodon Maija. Se on ehdottomasti hyvä, hieno, vaikuttava elokuva. Kauniskin. Elokuva on taiten kuvattu, se on humaani, siinä luonto, sen voima, kauneus ja vahvuus ovat elämänkulussa määräävänä tekijänä.  Vaikka aikakauden karuus, patriarkaalisuus, miesten naisia ja maailmaa hallitseva valta ja elämisen ankaruus kulkevat tummina juonteina koko elokuvan läpi, on elokuva kuitenkin valoisa, optimistinen ja rakkauteen uskova.

Pääosan esittäjä (Amanda Jansson) oli huikea. Jo se miten hän hengitti!

Lähes kaikissa kommenteissa ja arvosteluissa todetaan elokuvan liikuttavan kyyneliin asti. Ja mm. edessäni istunut nainen, joka ennen elokuvan alkua kertoi seuralaiselleen olevansa katsomassa jo toista kertaa, totesi, että liikuttuminen ja itkeminen on sitten väistämätöntä. Ajattelin, että no minähän sitten varmaan olen silmäkulmat ja posket kosteina alusta loppuun koko kolmetuntisen ajan. Olenhan sen verran itkuherkkä, että Disney-piirretyt lasten kanssa tai joku koskettava kohta äänikirjassa muuttavat kyynelkanavat pieniksi puroiksi.

Mutta minä en itkenyt. Liikutuin ja vaikutuin, moni kohta kosketti hyvin paljon, mutta ei kyyneltäkään. Ehkä viime viikkoina on oikeassa elämässä ollut liikutuksen ja itkun hetkiä niin paljon, että elokuvan maailmaan niitä ei enää riittänyt.

Tänä vuonna ystävillä ja heihin liittyen on ollut syvä suru ja monia huolia. Tässä päivässäkin on huoli. Tänä vuonna ystävänpäivä on ihan erilainen kuin koskaan ennen. Viime aikoina ystävyys on ollut ehkä merkityksellisempää kuin koskaan.

Luetko horoskooppeja, teetkö biorytmikäyriä?

Minä en ole kovin vakavissani noita kumpiakaan koskaan seuraillut. Töissä meillä oli joskus, joinakin vuosina porukalla tapana lueskella horoskooppeja lounas/kahvitauolla… Mistä me niitä luettiin? – Hesarista, Kuukausiliitteestä, Oulu-lehdestä? Laitoksen kahvi-taukohuoneeseen ei monia lehtiä tullut, mutta jostain me horoskoopit löydettin. Luettiin niitä ”ihan vaan läpällä”  kuten tuolloinen sanonta kuului. Ja teininä kotona Katso-lehden horoskooppi.

Biorytmit olivat ”muotia” joskus 80-luvulla. Eikö vaan? – Joskus niitä laskeskeltiin, piirreltiin, mutta enpä ole niiden perusteella päivieni fiiliksiä vakavissani seuraillut.

Ja nyt olen jättänyt älykellon lukemienkin seuraamisen aika vähiin.

Satunnaisesti mittailen (lääkärin määräyksestä) sydämen toimintaa (CardioSignal), eteisvärinää, mahdollisia rytmihäiriöitä ja lisälyöntisyyttä, mutta jostain kumman syystä tänään ryhdyin etsimään, löytyykö netistä biorytmin mittaamiseksi jotain ”ennustelaskuria”. Ja tietysti löytyi! Kaikkea sitä!

Täällä voit omasi katsoa KLIKS

Laskuri kertoo myös tähänastisen elämäsi päivät.

Minun biortymini antoi tämmöisen tuloksen tälle päivälle:

F-, T+, Ä+
Nyt älyn ja tunteen voima näkyy, mutta suoritustaso on passiivisessa vaiheessa. Tämä merkitsee sitä, että olet muodikkaasti ”tunneälyinen”, mieli toimii intuitiivisesti ottaen huomioon sävyjä ja hienoja pikkupiirteitä. Olet sopivassa vireessä kulttuuriharrastuksille ja oman mielen virityksille. Älyn ja elämysten yhdistyminen voi kannustaa omaa luovuutta ja omintakeisuuden varassa tehtäviä asioita, mutta urheiluareenat saavat olla rauhassa.

Tiedä häntä. Hiihto sujui kyllä ihan hyvin, ruoanlaitossa oma luovuus ei ollut parhaimmillaan, tunne on ollut vähän alakulon puolella, mutta jos Master Chef voidaan laskea kulttuuriharrastukseksi niin siltä osin biorytmi oli kohdillaan.

Ja huomenna uusi päivä. En aio katsoa ennustetta sille. Avoimin mielin, lumisateetonta aamupäivää toivon.

Tänään hyvä mieli on tullut mm. siitä, että minulla on hyvä luotto-ompelija. Sekin on sellainen asia, jonka ei saisi antaa olla mikään itsestäänselvyys. Kaltaiselleni kertakaikkisen surkealle ompelutöiden tekijälle ja ompelukonekammoiselle (olenhan tuosta joskus jo avautunutkin), ”oma” ompelija on hyvä juttu. Kyllä minä farkkujen lahkeet osaan lyhentää, mutta jo sisustustyynyjen ompelu on juttu, johon en ryhdy. Semminkään kun en ole mikään ”sisustustyynyihminen”. Ja semminkin koska arvostan siistiä jälkeä.

Tiedättehän, että on ihmisiä, jotka ostavat/tekevät sisustustyynyjä ja saavat niillä kodin ilmeen ihan uudeksi kerran, pari vuodessa tai jotka vaihtelevat tyynyjä vuodenaikojen mukaan. Minusta sellainen on hienoa, mutta minusta ei ole siihen. Meillä on yksi, yksi ainoa, joulutyyny, joka on sellainen kaappiin/pois sisustustyyny. Tämä on täysin linjassa muunkin sisustamiseni kanssa. Kerran hankitut verhot ja lamput, tuolit ja tapetit ovat ja pysyvät. Ainakin sen parikymmentä vuotta. Noh, jotain pieniä muutoksia, joskus, harvoin. Ja mattoja hankin ja vaihtelen tiuhemmin. Ja viherkasveja. Ja kaitaliinoja/tabletteja.

Ja juuri niistä oli tänäänkin kyse. Kaitaliinoista ja tyynyistä. Sekä meidän Festan että mökin ruokapöydälle sopivat kankaat olen hankkinut, samoin gobeliinikankaat muutamaan tyynyyn. Kaksi keittiön tuoleihin ja kaksi ihan vaan koristetyynyä! Niistä tulee hienot. Tyynykankaat ihan tuhannen heräteostoksia, laittelen kuvat sitten kun ovat valmiit. Tänään vein ompelijalle kaiken tarvittavan. Ja hän lupasi tehdä.

Koska hän on myös mukava ja hymyilevä, ja jo tunnemme toisemme, vaihtelimme kuulumisiakin. Hän kun jo tuntee koko perheemme. Vuosien varrella R. on tehnyt tyttären ylioppilaspuvun, Pehtoorille puvun ja jotain muutakin, äidinkin kanssa kävimme hänen luonaan teetättämässä ainakin oloasuja ja yhden paksun ”kylpy”takin, Juniorilla on ollut jotain takkiremppoja, minulle R. on tehnyt parikin iltapukua, juhlahousut ja pari juhlatunikaa, niiden ja muiden kamppeiden levennys- ja kavennusjuttuja, milloin mikäkin vaihe ollut menossa. Säästyy rahaa ja luontoakin, kun vaatteille saadaan lisää käyttöikää.

Nyt iltapuvuille ei enää juuri ole käyttöä, enkä ainakaan uusia tarvitse, mutta uusia tekstiilejä haluan kotiin, ja on huippua, että niille on ompelija. Se, ettei se ole itsestäänselvyys, havahduin tänään siksikin, että R. sanoi jäävänsä eläkkeelle kahden vuoden päästä. Joten on varmaan nyt hyvissä ajoin mietittävä, tarvitsenko sittenkin vielä jotain uutta?

Kangaskauppa, josta löysin ihania gobeliinikankaita on tämä