Reija

Tänään on päivä, jolloin minulla ei ole mitään obligatorista. Ei ole kuutiokaupalla multaa portinpielessä kärrättäväksi kuten vuosikausia meillä on toukokuun toisena viikonloppuna tapana ollut. Tänään en ole edes saanut mennä keittiöön. Töitäkään en ole tuonut kotiin. Huusholli on jotensakin päivitetty. Minun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Olen vähän huono tämmöisessä.

Rullislenkin ja aamusaunan jälkeen lähdin toimekkaana kaupungille. Muka shoppaamaan, mutta enpä kauan jaksanut. Sieltä tullessa vähän kuvasin pihalla ja puutarhassa. Ja taas mietin, ettei multakuormaa? Iltapäivällä ja varsinkin nyt jatkuva sade pistävät nauttimaan siitä, ettei todellakaan ole multaa kärrättäväksi.

Olen lukenut, kutonut, katsonut puolikkaan Batman Kakkosen DVD:ltä. Shampanjaakin minulle on tarjottu ja lahjottukin on… 🙂

Ruokaa odotellessa ja vähän mietteissäni, mennyttä miettien katselin kuvia vuoden takaa…  Mietin kaikenlaista.

Kun tytär kotiutui töistä pääsin valmiiseen ruokapöytään. Pehtoori oli opiskellut Sopranos-keittokirjaa, ja Carmelan miekkakalarullat ja ananaspiiras olivat hyviä. Parasta oli se, että sain vain kävellä valmiiseen pöytään ja että molemmat pennut olivat kotona ja siippa tehnyt sapuskan. Viinit ja lisukkeet pysyivät ruhtinaallisen tarjoilun linjassa.

Nyt väsyttää.

Tyyni vesi on hyväksi. Kävimme pehtoorin kans pyörälenkillä. Oli ihana – yllättävän kylmä mutta kaunista. Tulin töistä etuajassa, grillattiin, tehtiin kesäruokaa. Avattiin eteläafrikkalainen viini ja nautiskelimme marinoituja, grillattuja karitsankyljyksiä. Maalaisleipää ja salaattia. Perjantai maistui hyvälle. Istuimme. Kun säätiedotus lupaa huomiseksi sadetta, eikä aamuinen rullislenkki ehkä ole mahdollinen, päätimme lähteä pyöräilemään. Cafe Saarassa toiset viinit nautimme. Kävelimme Stockalle. Ostin takin, jota olen jo kahdesti käynyt sovittamassa, eikä mitään täti-linjaa!  Pidän siitä. Kovasti. Moneksi vuodeksi hyvä takki. Nyt ei vaan sovi lihoa, sehän tässä ostoksessa vähän huolettaa, onko investointi sittenkään pitempiaikainen?

Suhteellisen tyyni. Olokin. On vain odotettava. On elettävä nyt. Näillä ehdoilla. Tässä hetkessä.

Kaiken tämän keskellä tein tänään päätöksen: Ars longa, vita brevis.

BTW: Oulu on kaunis kaupunki. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Nukkuminen on täysin yliarvostettua. Varsinkin aamuyöstä nukkuminen. Töissäkin on ennen seitsemää paljon rauhallisempaa kuin päivisin, joten ehdottomasti kannattaa herätä varhain. Hyvin varhain.

Käytin sitten koko pitkän aamupäivän työhuoneeni kevätsiivoukseen. Sopivan ajattelematonta hommaa. Heitin monta mapillista väitös- ja muita kirjoja tehdessä syntyneitä muistiinpanoja, konsepteja ja artikkelikopioita pois. Huomenna tarvin niitä. Ihan varmasti.

Keskiviikkona on vastaanottopäiväni. Opinto-ohjaajana ja tutkielmien tekijöiden opettajana olen keskiviikkoisin ”virallisesti” tavattavissa, – niin kuin en oikeastaan olisi aina! Tänään mielenkiintoisia ja mukavia keskusteluja, keskustelu. Joskus vastaanotolla ei käy ketään … tänään kävi paljon. Kevään merkki sekin.  Hyvä merkki.

Tänään toinenkin hyvä merkki, pieni kipinä…  toivon kipinä.

Sataa liki jäätävää tihkua, mittari näyttää +2 C. Ei järin riemullista.

Juniorille kuitenkin suuri päivä. Sai ajokortin tänään. Ja minä tietokoneen huollettuna. Tässä tulos (klikkaamalla suurenee).

Lapsuuden kotini oli paikassa, jossa oli iso piha, paljon autotalleja ja monia erilaisia varastoja, kattoja kiivettäväksi, tilaa pelata pesuskia. Joskus talvella jäädytettiin pieni luistinkenttäkin, jossa pelattiin lätkää. Pihapiirissä oli  huippuhyviä konkkapiilopaikkoja ja kelpo paikka hypätä hyppyskää. Porukalla tehdyt vanereilla laskettavat mäet keräsivät lähitienoolta kavereita. Tontin reunamille rakennetuissa majoissa kerrottiin syysiltaisin kummitusjuttuja ja kesälomapäivinä syötiin Marie-keksejä ja juotiin Haaparannasta tuotua mehua. 

Miljöö ei ollut erityisen siisti, eikä turvallinen meille penskoille, mutta tekemistä riitti. 60-luvun lapsuudessani naapuruston kaverit olivat melkein kaikki poikia, vai oliko ehkä niin, että pihapiirissämme vain oli enemmän mahdollisuuksia poikamaisille leikeille, peleille ja puuhastelulle kuin tyttöjen touhuille, joten tyttöjä ei sinne paljon tullut? Joka tapauksessa vietin aikaani enimmäkseen isomman tai pienemmän poikasakin kanssa.

Yksi – ehdottomasti kielletty! – sydäntalven kilpailu oli ”kuka-hyppää-korkeimmalta-ja-kauimmas-hankeen”. Rengasvaraston katolta nyt uskalsi loikata kuka vaan, mutta toiseen kerrokseen nousevan liuskan reunalta pomppaaminen vaatikin jo vähän rohkeutta. Vaikeusastetta lisäsi se, että korkeimman kohdan alapuolella hangessa oli piilossa iso betonimöykky, jota piti osata varoa. Ja jo luiskan loppuun asti kiipeäminen vaati seitsemänvuotiaalta melkoisesti rohkeutta – tai änkyryyttä… Ei ollut likalle helppoa antaa periksi poikaporukassa: oli hypättävä. Monta kertaa tuli pudottua ennen kuin oli tarkoituskaan. Mäjähdys hankeen siten, että ilmat pakenee keuhkoista, polvi kolahtaa siihen betoniin, hanki raapii poskiin … itku on kurkussa, mutta et näytä sitä. Eikä itku edes tule, kun henki on salpautunut.

Elämä on. Se on välillä niin epäoikeudenmukainen. Hiljaa mielessäni huudan: ”Tämä on niin väärin”! Eikö läheisilleni olisi ollut elämäntuskaa ja ansaitsematonta kipua jo riittämiin? Eikö elämäntaipaleillaan olisi ollut myötäleen vuoro… Pitkän, loppumattoman myötämäen aika?  

Merkillisestä raivosta lamaannuttavaan tyhjään oloon käyn läpi kaikkea; vanhat, jo hyvin parantuneet haavat aukeavat. Liikkumalla ja tekemällä kaikenlaista  yritän pitää pahan olon sivussa. Yritykseksi jää.

Aurinkoisen toukokuun lauantain pohjavireenä tummat sävyt, vahvat varjot. Varjoista valoon vei aamuvarhainen pitkä rullislenkki, siipan tuki ja turva ahdistuksessa, – ja taas kerran ystävät. BO:n illasta teki mieli kieltäytyä, onneksi emme sitä tehneet.

Amerikasta Suomeen rantautunut ystävänpäivä ei ole koskaan minulle valjennut kunnolla; ystävyys kun ei minusta ole ollut yhden päivän juttu. Minusta ystävyys ei ole juttu, jota yhtenä päivänä vuodesta revitellään.  Tämä vappu on ollut minulle enemmän ystävyyden juhla kuin monet ”oikeat” ystävänpäivät yhteensä. Eilen ja tänään ollaan oltu ystävien kanssa, – eilen ja tänään se on ollut tärkeämpää kuin tavallisesti. Eilen ja tänään ystävät ovat olleet tarpeeseen, ovat olleet avuksi – vaikkeivät tiedäkään kuinka paljon, kuinka suureen tarpeeseen on ollut se, että ovat olleet olemassa.

Vappuaatto. Tänä vuonna olisin voinut mennä puolelta päivin kaupungille katsomaan kun haalarikansa lakittaa Franzénin patsaan ja puhuu humanismista niin kuin vain nuoret filosofian ylioppilaat vappuna voivat. En mennyt. Hammaslääkärin ja tietokoneen huoltoon viennin jälkeen istuin kampuksella ja tein tenttikysymyksiä, vastailin sähköposteihin, synkistelin (aiheestakin!) huoneessani, yritin vääntää artikkeliin dispositiota, kuulin että AH Helsingistä oli käynyt toissapäivänä ja kysellyt minua: kirosin, etten ollut paikalla. Olisin mieluusti vastaväittäjäni tavannut.

Nyt katselen kun nuoret tekevät lähtöä: juniori tyttöystävänsä kanssa lähtee ”torille” – onneksi paistaa, eikä ole mielettömän kylmä. Olen vain vähän huolissani. Sinkkuuntunut esikoinen on lähdössä töihin! Koko vappuyöksi myymään hampurilaisia! Heselle hommiin, vaikka on ensimmäinen ylioppilaslakki- ja haalarivappu! Merkillistä.

Pehtoorin kanssa lähdemme vieraisille. Perinteinen aaton kyläpaikka jätettiin viime vuonna väliin kun meillä itsellä oli Festan tuparipilheitä koko vappuviikonloppu, mutta nyt lähdemme tapaamaan tuttuja. Ystävien luona tavataan kerran vuodessa heidän ystäviään, sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä muulloin kuin vappuaattona nähdä. On hyvä lähteä pois kotoa, täällä kaksistaan kuohuvaa kilistelisimme ja nuoria kotiin odottelisimme… Nyt siis jotain mustavalkoista ylle ja eiku Vapunviettoon! Salut!