Elämä on. Se on välillä niin epäoikeudenmukainen. Hiljaa mielessäni huudan: ”Tämä on niin väärin”! Eikö läheisilleni olisi ollut elämäntuskaa ja ansaitsematonta kipua jo riittämiin? Eikö elämäntaipaleillaan olisi ollut myötäleen vuoro… Pitkän, loppumattoman myötämäen aika?
Merkillisestä raivosta lamaannuttavaan tyhjään oloon käyn läpi kaikkea; vanhat, jo hyvin parantuneet haavat aukeavat. Liikkumalla ja tekemällä kaikenlaista yritän pitää pahan olon sivussa. Yritykseksi jää.