Tuli mieleen

Lapsuuden kotini oli paikassa, jossa oli iso piha, paljon autotalleja ja monia erilaisia varastoja, kattoja kiivettäväksi, tilaa pelata pesuskia. Joskus talvella jäädytettiin pieni luistinkenttäkin, jossa pelattiin lätkää. Pihapiirissä oli  huippuhyviä konkkapiilopaikkoja ja kelpo paikka hypätä hyppyskää. Porukalla tehdyt vanereilla laskettavat mäet keräsivät lähitienoolta kavereita. Tontin reunamille rakennetuissa majoissa kerrottiin syysiltaisin kummitusjuttuja ja kesälomapäivinä syötiin Marie-keksejä ja juotiin Haaparannasta tuotua mehua. 

Miljöö ei ollut erityisen siisti, eikä turvallinen meille penskoille, mutta tekemistä riitti. 60-luvun lapsuudessani naapuruston kaverit olivat melkein kaikki poikia, vai oliko ehkä niin, että pihapiirissämme vain oli enemmän mahdollisuuksia poikamaisille leikeille, peleille ja puuhastelulle kuin tyttöjen touhuille, joten tyttöjä ei sinne paljon tullut? Joka tapauksessa vietin aikaani enimmäkseen isomman tai pienemmän poikasakin kanssa.

Yksi – ehdottomasti kielletty! – sydäntalven kilpailu oli ”kuka-hyppää-korkeimmalta-ja-kauimmas-hankeen”. Rengasvaraston katolta nyt uskalsi loikata kuka vaan, mutta toiseen kerrokseen nousevan liuskan reunalta pomppaaminen vaatikin jo vähän rohkeutta. Vaikeusastetta lisäsi se, että korkeimman kohdan alapuolella hangessa oli piilossa iso betonimöykky, jota piti osata varoa. Ja jo luiskan loppuun asti kiipeäminen vaati seitsemänvuotiaalta melkoisesti rohkeutta – tai änkyryyttä… Ei ollut likalle helppoa antaa periksi poikaporukassa: oli hypättävä. Monta kertaa tuli pudottua ennen kuin oli tarkoituskaan. Mäjähdys hankeen siten, että ilmat pakenee keuhkoista, polvi kolahtaa siihen betoniin, hanki raapii poskiin … itku on kurkussa, mutta et näytä sitä. Eikä itku edes tule, kun henki on salpautunut.

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.