Reija

Kesän kuluessa

Tänään on satanut, vähän. Ja on ollut tummaa ja tuulista, iltaan saakka. Silti paljon ulkona.

Keskikesän keittiössä

Viikonlopun tarjoiluissa oli myös maisemakahvilan raparperipiirakka. Nyt vasta sain ensimmäisen piirakan oman maan raparpereista tehtyä. Se on hyvä, helppo ja varsin riittoisa (uunipellinen tuhtia piirakkaa) piirakka, jonka tein viime vuonna eka kertaa. Silloin se syrjäytti kaikki äidin, anopin, omat raparperipiirakkaohjeet, joita en suinkaan ole kokonaan hylännyt. Mutta jos joku muukin on näin myöhässä raparperiensa kanssa, niin tästä hyvä ohje: Maisemakahvilan raparperipiirakka.

Raparperin lisäksi satokaudessa on kesäkurpitsojen aika. Tein (taas!) meille kesäkurpitsapastaa.

Se on jäänyt meille pysyvästi ruokalistoille. Nyt jos koskaan kannattaa kokeilla. Sen ohjeen kirjoitin tähän postaukseen.

Toinen tämän ajan, varsinkin lihan grillauspäivinä, ruoka tai paremminkin lisuke, on parmesaanilla ja mantelijauheella kuorrutettu juuripersilja. Sopii mausteisten liharuokien oheen erinomaisesti. OHJE

Telkkaria kesällä!!

Ulkoilun ja sapuskan lisäksi tästä kesästä näyttää tulevan telkkarin kattelu -kesä. Enkä ole oikein ylpeä itsestäni, mutta näin vain on käymässä. Eilen saimme päätökseen La Promesan ensimmäisen kauden (122 jaksoa!!!) ja samaan aikaan iltapäivälehdessä uutisoitiin, että tämän kuun lopussa Suomessakin alkavassa kolmannessa kaudessa on noin kaksi ja puolisataa jaksoa. Ja välissä toinen kausi, jossa siinäkin kai se 122. Alan pikkusen jo epäillä mielekkyyttä seurata enää; mies vain totesi, että hommaahan lisää lankoja, niin haluatkin katsoa. Ja totta!

Minun on ollut nyt tosi vaikea löytää mieluisia uusia äänikirjoja. Kesästä 2019, jolloin hankin sähköpyörän ja Bookbeatin asiakkuustilin, tähän päivään mennessä, olen kuunnellut melkein 700 kirjaa. Kylläytymistä on nyt ehkä havaittavissa. Ei sentään mitään lukujumia. Enkä taida osata pyöräillä ilman äänikirjoja.

Eikä La Promesassa vielä kaikki! Tämä iltana alkaa TV ykkösellä (ja toki se on myös Areenassa) La Storia. Elsa Moranten historialliset romaanit olivat 1980-luvulla suurenmoisia. Ihan vastikään, ihan vasta roudasin ne kirjahyllystäni antikvariaattiin, mikä on merkki siitä, että ne on olleet tärkeitä. En muistaakseni kuitenkaan koskaan lukenut niitä toista kertaa. Mutta todellakin aion katsoa tv-sarjan.

Semminkin kun ”kesäneule”, paksu kirjoneule jämälangoista, alkaa valmistua ja ylimääräisiä lankoja on vieläkin iso korillinen. Kyllä La Storia ja ainakin La Promesan kakkoskausi niitä tikuttaessa soljuvat.

Kesäistä tyhjäkäyntiä

Sade antaa luvan olla sisällä

Oli synkkä ja myrskyisä kesäpäivä.

Ja kuinka olikaan mukavaa – luvan kanssa, melkein pakotettuna – pysytellä sisällä vailla mitään tekemistä. Ei ole ollut ainakaan mitään tähdellistä, välttämätöntä. On ollut hyvä katsella ja kuunnella sateen ropinaa, ukkosen jylinää. Käydä siinä sopivan hetken tullen piipahtamassa pihalla nuuhkimassa happirikasta, vihreää tuoksua.

Uusi makro

Ja ottamassa kuvia. Minulla on uusi macro-objektiivi!! Kun on vielä Muistikuvia-firma elossa (y-tunnus ja mahdollisuus verovähennyksiin) hankin Canonin uuden macro-objektiivin. Vanha on (ainakin) 15 vuotta vanha ja hyvinkin paljon korjauksen tarpeessa, joten päätin laittaa sen vaihtoon varsinkin kun nyt Canonilla on Cash Back-kamppanja. Melkein kuin olisin saanut rahaa,sen sijaan että maksoin useita satasia. Onpa taas ilo kuvailla ötököitä, kukkia, pisaroita, viinejä, kaikkea pientä ja tarkkuutta vaativaa. Kylläpä nyt tulee lähikuvia blogiinkin. (ks. myös artikkelikuva ”Sateen jälkeen”).

Paksoin ja soijan aika

Nyt taitaa olla paksoin sesonkiaika. Niitä ainakin on kaupoissa, oikeinkin hyvän näköisiä muuallakin kuin Aasia-marketissa. Tänään tein pannullisen niitä kaikkien eilisten ja toissapäiväisten ruokarääppiäisten oheen. Varsinkin broilerin kera maistuu hyvälle.

Kelpo ohje on Anna-lehdessä: paistettua paksoita.

Makuun vaikuttavat tietysti kaikki raaka-aineet. Ja meillä on nyt erinomaisen hyvää soijaa. Olen tainnut mainostaa ennenkin, mutta kerron kuitenkin: Järvenpään K-Citymarketista tätä saa ja meille sitä tuli juhannuksena kotiinkuljetuksena. Jos kohdallesi sattuu tällainen, niin ehdottomasti kannattaa ostaa ja nauttia.

Ja sitten vielä (kotimaan) matkakuume

Nyt on kalenterini/kalenterimme tyhjä. Ei mitään puoleentoista viikkoon! Mihin sinä lähtisit jos olisi ensi tai seuraavalla viikolla mahdollisuus lähteä päiväksi tai pariksi pienelle reissulle. Meiltä ei ehdi Tukholman eikä Tallinnan risteylylle, ja esim. Porvooseen on liian pitkä matka, mutta siis minne? Mielellään 500 km säteellä Oulusta, mutta kaikki ehdotukset ovat tervetulleita. Me emme tänä vuonnakaan osallistu rotissöörien kapituliin, joka oli 10 vuotta meidän vuoden kohokohtia, kotimaan matkailua ruoan ja tuttujen parissa, joten nyt olisi hyvä päästä omalle pikku reissulle.

Viime kesän ”evakkomatkaa” – äidin lapsuuden ja nuoruuden kotipaikkojen kiertämistä – tuskin voi ylittää oikein missään suhteessa, – se oli jotain ainutlaatuista, mutta vähempikin elämyksellisyys nyt riittäisi. Mihin sinä lähtisit? Mitä suosittelet?

Missä olisi suomalaista maalaismaisemaa, hyvää ruokaa, idyllisiä kaupunkimiljöitä ja ehkä myös historian havinaa. Porvoo tai vaikka Koli voisivat olla sellaisia, joita aattelen, mutta niissä on tullut vasta käytyä. Minne siis? Joku vähemmän tunnettu paikka, ehkä? Sellainen, jossa sinä olet tykännyt käydä. Ei tarvitse olla mikään maailmanluokan turistikohde, vaan joku ”mukava” päivän piipahduksen paikka… Ehdotukset tervetulleita.

Ruoka ja viini

Kesäpäivä kotosalla

Mustarastaan laulu, joka aamulla kuului keittiön avoimesta ikkunasta, oli jotenkin lupaus hyvästä päivästä. Ja lupaus piti.

Perhechatti aamulla vilkas, ja muutakin koneella oleilua aamusella.

Ei hellettä, mutta kaunis, aurinkoinen päivä kuitenkin. Viivähdin pyörälenkillä, pysähdellen ja katsellen, kauan. Ajelin mm. Ainolan puiston läpi, ja kuvasin Eino Leinon ja runon päivän tunnelmissa V.A. Koskenniemen patsaan.

Sen ohi me käveltiin Eepin kanssa keskiviikkona aamupäivällä, ja kun hän on tottunut, että mummin kanssa katsellaan patsaita ja sen sellaista, hän kysyi ”mikä patsas tuo on?” – Kerroin, että se on yhden oululaisen kirjailijan kunniaksi tehty patsas, mutta se ehkä näyttää vähän hassulle, kun se ei ole sen näköinen, eikä oikein näy päätäkään – – Eepi kiertää koko pystin, ja toteaa: ”Näkyypäs! Mutta se on ihan surullinen.”

Lapsen silmin näkyy enemmän kuin aikuisen.

Näetkö nyt, kuinka rintarintalihakset ovat silmät ja vatsan yläkaari on alassuin oleva suu. Surullinen siis. Minäkin näin vasta sitten, kun Eepi kertoi.

Tähän patsaaseen tai sen paljastukseen liittyy pieni anekdootti: Koskenniemen syntymäaika oli kaiverrettu väärin (1865 vaikka on syntynyt vasta 1885). Korjaus näkyy vieläkin …

~~~~~~~~~~~~~~

Tämäkin päivä oli kesäruokapäivä: muksut, Juniori ja Miniä tulivat aurinkoiselle piazzalle syömään.

Osin eilisiä rääppiäisiä, osin jotain ihan uuttakin. Ja yksi kukkafocaccia tänäänkin.

Jos joku näistä toistuvista focacciakuvistani intoutuu kokeilemaan omaa versiota, niin tässä linkki reseptiin: Focaccia

Ja on mainittava kuohuviini, jota todella voin suositella: sitä ei kyllä ole normivalikoimassa, mutta tilaamalla saa. Luxemburgilainen cremant, jota ammattilaisetkin sokkomaistaessaan epäilivät samppanjaksi tai franciacortaksi. Eikä maksa kuin 16 € Cuvee Antoinette! Lämmin suositus.

Ja siinä kun ´kaikki´muuta katselevat jalkapalloa tai yleisurheilua, me olemme ”urakoineet” ja La Promesan ensimmäinen kausi on nyt eletty! Tänään illansuussa ukkonen peitti taivaan ja me vetäydyimme viettämään iltaa telkkarin ääreen. Ihan tavatonta moinen – ainakin minulle. Ja ehdottomasti päätämme tätä ajanvietettä harrastaa kakkoskaudenkin. Kaikkea sitä!

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Sitruunaiset kesäkekkerit

Tänään kesäkekkerit – kuten vuosia sitten oli tapana. Me tapasimme systerini kanssa järjestää kesäkekkerit heinäkuun alun viikonloppuna joko hänen luonaan tai meillä. Ne järjestettiin vuorovuosina äidin synttäreiden aikoihin, joten tänään oli hyvä ajankohta viettää taas yhteistä ruokajuhlaa. Nyt sitten ilman äitiä neljästään.

Yleensä kesäisin, ja tänä kesänä juuri nyt minulla on menossa ”sitruunavaihe” – eikä vähäisin syy tämänkertaiseen sitruunabuumiin ole käynti Gardalla ja Limonessa. Toin sieltä sisarelleni tuliaisiakin – myös hän pitää sitruunaleivonnaisista ja jälkkäreistä paljon. Ja kerrankin hoksasin hankkia tuomisia, – hän kun tuo lähes aina.

Menussa ei ole oikein teemaa, ruoissa ei oikein italiaa, ei oikein sitruunaakaan (pl. limoncello-tiramisu), mutta kesää sentään. Kirjoitin ja tulostin menun, ja tänään käytin sitä juuri siihen tarkoitukseen, johon ne nykyisin (= jo pari vuosikymmentä) aina teen: jotta muistan ja hoksaan nostaa pöytään kaiken, mitä olen tarjottavaksi aikonut ja tehnyt. Juhannuksena perhepäivällisellekin olin tehnyt listan, ja se olikin aika pitkä!, mutta niin vain juustogratinoidut tryffeli-herkkusienet jäivät uuniin ja pikkelöity punasipuli jääkaapin ylähyllylle tarjoiluastiaan.

Mutta tänään muistin kaiken. Ja melkein kaikki kuluikin: vain jälkkäreitä jäi – tarkoituksella niitä oli huomiseksikin asti tehtynä.

Paahdettu paprika-valkosipulitahna ja tuoreet katkaravut on Linnea Vihosen kirjasta.Teen toistekin.

Sen oheen tein kukkafocaccian ja siinä on nyt sitä eilen esittelemääni italianolkikukkaa eli kuolematonta. 🙂

Jälkkäreitä oli montaa sorttia, ajatuksena että jokainen voi maistaa vaikka jokaista. Veronan lentokentältä tietysti myös suukkoja = Baci. Ja nyt oli uusiakin. Kahvi-Bacit todettiin äänin 4 – 0 erinomaisiksi.

Ja nyt sain eka kertaa tehdä limoncellomisua ja siihen reissusta ostamaani Limoncino Cremaa. Tein kaksi pientä vuokaa, toisen alkoholittoman (limoncello pois) version. Ainakin tämän ekakerran tein suoraan Valion ohjeella: Limoncellomisu

Molto bueno! Johan oli raikasta, makeaakin, muttei liian.

Kaikkinensa olipa mukava iltapäivä, ilta.

Puutarhahommia

Yrtillä nuoruutta?

Tunnistatko mikä tämä on?

Tuolla se kasvaa minun isossa yrttiruukussani. Se on kuolematon ~ immortelle.

Se estää vanhenemista! Nyt lähtee mun ihovoidepurnukat (jotka nekin ovat enimmäkseen luonnonkosmetiikkaa: Saaren taika!) alahyllylle ja teen tästä yrttiöljyä, ja voi olla ettette enää tunnista minua, kun ryppyni hiipuvat ja maksaläikät käsistäni vaalenevat. 😅

Helichrysum italicum eli italianolkikukka on Välimeren maissa villinäkin kasvava kasvi, jonka arvokasta eteeristä öljyä on käytetty perinteisesti moniin eri tarkoituksiin. Toinen yleisesti käytetty nimitys helichrysumille on immortelle, kuolematon. Mikrobeja torjuvasta vaikutuksesta on tieteellistäkin näyttöä, – – Helichrysumin kauppahinnat ovat olleet hurjan korkeita,

Helichrysum torjuu monenlaisia mikrobeja, jotka voivat aiheuttaa iho-ongelmia. Sitä voi siis käyttää pienten haavojen hoidossa sekä sienien ja muiden mikrobien aiheuttamiin pieniin tulehduksiin ja ihottumiin. – – Vähemmän tutkittu väite helichrysumista on se, että se estäisi ihon ikääntymisen aiheuttamia muutoksia!!

(Lainaukset tuoksukaupan sivulta. KLIKS)

Luulen, että se on tullut rosmariinin taimen kanssa yhtäaikaa. Ostin puutarhalta rosmaniinin taimena, ja se on voinut varsin hyvin, kukkii parhaillaan. Ja sen mukana tämä italianolkikukkakin on täytynyt tulla. Sillä on aika lailla samanlainen varsi ja lehdet kuin rosmariinilla, mutta ei maistu ollenkaan niin voimakkaalle. Ei maistu paljon millekään. Kiinnitin siihen huomiota vasta tänään, kun pihalla olin kuvailemassa makron kanssa.

Tässä kukintansa aloittava rosmaniini, jossa näyttää olevan kukkien ja lehtien ohella liharuokaakin tarjolla. Mikä lie hämähäkki.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu

Kesäiloa

Koti on taas hiljainen.

Sen jälkeen kun alkuiltapäivästä vein Eepin kotiinsa, vasta huomasin, kuinka paljon tyttö puhua pulputtaa. Jopa yksikseen tietokoneella pelatessaan. Kuten mumminsakin, tai siis mummi ei pelaa koneen ääressä, mutta juttelee silti omiaan myös esim. blogitekstejä raapustaessaan.

Yleensä, tosiasiassa aina, Eepi on veljensä kanssa kahdestaan yhtäaikaa mummipapalla, mutta nyt kun tyttö oli yksin yökylässä ja kesäiltaa- ja päivää viettämässä, hän sai tilaa ja aikaa höpötellä, kysellä, nauraa hekottaa (naurunsa on niiiiin hyväntuulinen), kysellä, kertoa, selittää ja taas kysellä. Ja ällyyttää! Taitavat vain oululaiset osata ällyyttää? – Eepi osaa, vaikkei ole vielä ihan kuutta vuottakaan.

Aamupäivällä kävimme kahdessakin leikkipuistossa, ja jätskillä tietysti. Ainolan puistossa jo aamupäivällä paaaaaljon lapsia – isovanhempineen. 🙂 Ja siellä oli enemmän pionipenkkejä kuin olen ennen nähnyt.

Puistossahan on huikea ruusutarha, ja erikoisia puita, vettä ja valkoisia siltoja ja niitä kaikkia olen kuvaillut paljon ja tänne blogiinkin suoltanut, mutta enpä ennen ole sellaista määrää pioneja nähnyt. Useita penkkejä oli täytetty niillä.

Isovanhemmuus

Mumminelämässä aurinkoa

Aamusta iltaan. Kesäpäivä lapsenlasten kanssa.

Koko päivä. Neljästään. Intensiivisesti, 100 % yhdessä ja läsnä.
Potna-Pekka ja Vauhtipuisto, ja paljon muuta.
Hattaran syönnin ohessa
Eepi jo piti itsestäänselvänä, että hän jää yökylään.
Tuosta noin vaan.
Kuinka usein olenkaan sitä toivonut ja pyytänyt, ja nyt.
Veljensä ei halunnut jäädä.

Nukutin tytön, luettiin pitkään,
ja sitten silitin hänet uneen ja
huomaamattani itsekseni kuiskailin
”suojelen sinua kaikelta…”
Kipeää teki, että tiesin,
etten kuitenkaan voi.

Silti – niin suuri, pieni päivä.

Luettua

Monta koskettavaa kirjaa

Eilen luin/kuuntelin pitkästä aikaa Mma Ramotswe-kirjan (Laiskanlinnan laulu); olen ostanut ja lukenut kaikki 10 ensimmäistä Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan teosta ja useimmat seuraavatkin. Kepeää kesälukemista, mutta Botswanan dekkarit eivät enää juuri hymyilytä kuten ennen, niissä ei juuri uusia oivalluksia, satiireja tai afrikkalaisia elämänviisauksia. Hyvin ennalta-arvattavia ovat nämä uusimmat. Mutta kelpo välipalakirja oli tämäkin.

Kirjan jälkeen hoksasin, etten taaskaan, huolimatta lupauksestani ja aikomuksestani, ole muistanut (lue: viitsinyt) juurikaan kirjata lukukokemuksiani ja -tuntojani niistä tänne blogiin sen jälkeen, kun tämänvuotinen Helmet -lukuhaaste tuli valmiiksi.

Huhtikuun jälkeen nämä äänikirjat ovat laduilla ja pyöräteillä, siivotessa ja neuloessa soljuneet tajuntaani. Osa hyvin huolimattomasti kuunneltuna, mutta muutamaa kirjaa säännöstelin itseltäni: kuuntelin vain silloin kun tiesin varmasti paneutuvani tekstiin. Kirjan kieli, tekstin vaikuttavuus, koskettavuus, kiinnostavuus, sanonnan taituruus oli annosteltava, palasteltava, jotten ohittasi mitään olennaista, että kirja koskettaisi. Kaikki ne olen tainnut arvostella viidellä tähdellä.

Kuten tavallista elämäkerrallisia on paljon (10/31), naisten kirjoittamia tavallistakin enemmän (20/31), historiallisia romaaneja vain muutama ja ”feelgood-hömppä-regina-sarjaa” (ei hyvässä eikä pahassa) tällä kertaa juuri ollenkaan.

Jos olen kuunnellut/lukenut kirjan loppuun asti ja se on tässä listassa, on se merkki siitä, että se oli vähintäänkin hyvä. Tässä vaiheessa elämä on jo liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Tähditetyt ovat antaneet paljon muutakin kuin taustaa muulle tekemiselle.

Alexander McCall Smith, Laiskanlinnan laulu

Sheila O’Flanagan, Elämä voi alkaa

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi
Kirjailija oli kanssani samassa koulussa, rinnakkaisluokalla, samassa Kuusrockissa kävimme, tiesin monia kirjan henkilöitä, tapahtumia, joten minä ”näin” tämän kirjan tapahtumat ja ihmiset, kuulin opettajien äänet, tiesin, miten kadut ja tiet risteävät, samat Suosikit ja LP:t olivat omassakin kirjahyllyssäni. Siis nostalgiaa lukiovuosiin… Leffaa en ole käynyt katsomassa, enkä haluakaan nähdä.

Johannes Lahtela, Yksinäisen miehen poika ****
Tämä on rankka kirja. Suomalaisen sodanjälkeisen, puhumattoman, (post)traumaattisen suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kapea läpileikkaus. Sotaa ja puhumattomuutta vastaan, rauhan ja avoimuuden puolesta.

Milly Johnson, Kaiken keskellä elämä

Anu Kolmonen, Taapelitaivas *****

Tämä kirja ansaitsisi kokonaisen oman postauksen, – mutta pelkään, etten kuitenkaan onnistuisi kertomaan, miksi. Yritän kuitenkin edes vähän: ensiksikin kirjan kieli on kaunista, rikasta ja elävää. Se, että Anu Kolmonen sanoittaa pieniä hetkiä ja pieneltä vaikuttavaa tekemistä tarkasti, voisi olla tylsää, turhaa arkisen elämänmenon kuvailua, mutta jollain tavoin nämä tuokiot ovatkin kauniita, valoisia ja hyvän näkeviä. Näin siitä huolimatta, että kirjassa eletään raskaita vuosia, jolloin työväestön ja erityisesti naisten asema on heikko, luokkayhteiskunnan kriisit ja sota tekevät arjesta pelottavaa, kurjaa, nälkäistä.

Se, kuinka Anu Kolmonen hienovaraisesti, elävän tuntuisesti ja tunnistettavasti Friidan ja hänen lähipiirinsä tuntoja myötäelää ja esimerkiksi vanhemisen vuosia sanoittaa, on vakuuttavaa, mutta myös herkkää. Jopa niin, että voisin uskoa kirjan olevan autofiktiivinen elämäkerta, siis, että kirjailija olisi itse elänyt nämä vuodet Kemin Karihaarassa. Ja vaikka Friidan ja hänen läheistensä elämä ja arki eivät ole helppoja, on heidän päivissään toivoa, kauneutta ja voimaa. Ja ehkä se on juuri tämä, joka kantaa.

Anu Kolmosen kirja kertoo niistä ihmisistä, joista minäkin kirjoitin kirjassani. Väitöskirjani Matilda ja poikansa Lauri, olisivat voineet olla Taapelitaivaan Friidan naapureita. Lapin leivän isä (Kemi-yhtiö) ja arki (arjen historia) ovat minunkin kirjassani. Meidän näkökulmamme on tietysti eri, mutta – ja juuri siksi – Kolmosen kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Eleonoro Holmgren, Britta-rouvan perintö
Vaatimattomampi kuin sarjan eka osa.

Susanne Päivärinta, Kaikki tämä elämä ****
Toinen kirja, jossa kirjoittaja on elänyt nuoruutensa (tosin minua myöhemmin) samoilla ”huudeilla” kuin minä, vähän samanlaisessa ”kontekstissakin”. Tämä ei ollut sellainen itsekehu ”vaalikirja” kuin usein näkee, joita ei ole kyllä tullut luettuakaan. Yllätyin monesta asiasta, monessa kohtaa arvostin.

Antti Heikkinen, Baarijakkara

Liz Fenwick, Joen erottamat

Tom-Kristian Heinäaho, Saatanasta seuraava: Kaksoiselämäni Jehovan todistajana

Tommi Kinnunen, Kaarna *****

En ole varsinaisesti Tommi Kinnus -fani. Tosin olen lukenut kaikki hänen kirjansa, ja tykännyt niistä aika paljonkin (poislukien Pintti ja Lopotti). ”Pimeät kuut” ja ”Ei kertonut katuvansa” ovat edelleen mielessäni erinomaisina. Siis lähtökohtaisesti vähän ristiriitaisesti aloitin.

JA? – Kyllä Kaarna on minun mielestäni paras Kinnunen. Tärkeä aihe tässäkin. Tässäkin sotien jälkeisen Suomen yhteiskunta- ja sosiaalihistoria sekä puhumattomuuden juonne vahvana. Ja tässäkin toivo. Onhan.

Donna Leon, Muistoja matkan varrelta
Donna Leonin viime vuosien dekkarit ovat olleet vähän pettymys, mutta tämä omaelämäkerta fragmentteina olikin mukava.

Jari Järvelä, Aino A.
Jokaisen menestyneen miehen, myös Alvar Aallon, takana on nainen.

Marika Lehto – Laura Lepistö – Voittava mieli
Positiivinen yllätys.

Anna Soudakova, Mitä männyt näkevät

Anna Soudakova, Varjele varjoani *****

Tärkeä aihe: inkeriläistaustaiset Suomeen muuttajat. Ei ole evakkokirja, joita olen viime vuosina lukunut kymmeniä, – tai on sittenkin. Ja tämä on maahanmuuttajakirja. Tässäkin kirjassa arki, arjen ”erilaisuus” ja monenlainen toiseus ovat tarkkanäköisesti ja huolella ajankuvan välittäen tutkittu ja romaaniksi kirjoitettu. Tämä toi ainakin minulle paljon uutta tietoa inkeriläisistä, heidän ylisukupolvisista traumoistaan ja kokemuksistaan. Ja äidinkielen merkityksestä.

Hanna Brotherus, Äitini, tyttäreni

Enni Mustonen, Kartanonrouva

Kaj Korkea-aho, Äitiä etsimässä

Saara Turunen, Hyeenan päivät

Elina Hirvonen, Rakkauksien lokikirja ****
(Tästä olen kirjoittanut aiemmin. Voisin kuunnella uudelleenkin.)

Glendy Vanderah, Valoa lehtien lomasta

Sarah Lark, Tulikukkien aika

Inga Magga, Puolikas *****

Tämä sekä Ann-Helén Laestadiuksen kirja Varkaus kuuluvat niihin saamelaisuudesta kertoviin kirjoihin, joita mielelläni etsiskelen kuunneltaviksi nimenomaan mökillä. Kuten Halla Helle (Niillaas Holmbergin kirja) nämäkin koskettivat, hämmästyttivät, opettivat monin tavoin. Saamelaisuudesta, suvuista, identiteetistä, kielen ja perinteen merkityksestä. Ja ”tarinoina” kiehtovia, antoisia lukukokemuksia molemmat.

Ann-Helén Laestadius, Varkaus *****

Kirjan lieveteksti: ”Varkaus on villi ja kaunis joiku poronhoitajien elämäntavasta, ja vetävä romaani siitä mitä pohjoisessa todella tapahtuu. Poroja varastetaan ja tapetaan kylmäverisesti eikä poliisia tunnu kiinnostavan. Saamelaisten ja muiden asukkaiden väliset jännitteet voivat olla peräisin sukupolvien takaa.”

Salla Leponiemi, Firenzeläiset elämät

Anne Tyler, Kellotanssi

Aino Leppänen, Odottamattomin terkuin ope

Sanaka Hiiragi, Unohdettujen muistojen valokuvaamo
Japanilaisia romaaneja aina koetan lukea. Niissä on joku merkillinen tunnelma. Ehkä vähän sellainen toden ja kuvitellun välimaastossa leijuminen. En oikein osaa niihin kiinnittyä.

Niitä näitä

Ojanpenkoilla on valkoista ja väriä

Voikukkia, puna- ja valkoapiloita ihan pelloiksi asti, lemmikkejä muiden alla piilossa, mesiangorvoja ja vielä enemmän koiranputkia, joiden pitsimäisestä kukinnasta teiden varsilla pidän paljon, niittyleinikkejä, kissankelloja, ohdakkeita, ketoneilikoita, peurankelloja, siankärsämöitä, horsmia, ojakärsämöitä, niittyleinikkejä, voikukkia ja jo puhalluskukkiakin. Ja lemmikkejä. Niiden sini on mieluinen, kukka kaunis. Pyykkärin rannassa lumpeenkukkiakin. Rentukan jo hiipuneet.

[Kiitos, Google Lens tunnistusavusta!💚]

Kaikki kukkii yhtäaikaa. On vasta kesäkuun viimeinen, ja nyt jo kaikki kukassa. Kaikki nuo tänään muutaman tunnin pyörälenkillä. Ja paljon jätin kuvaamatta.

Kotipihalla ensimmäiset pionit kukassa, – ja nehän on jo pian ohi. Tänä vuonna kesällä on kiirus, hoppu. Mielelläni nauttisin vähän verkkaisemmasta vauhdista, – nyt kun kerran on paljon aikaakin.

Minulla oli uikkaritkin pyörän satulalaukussa, josko olisi Valkeisjärvelle polkenut uimaan, mutta oli kuitenkin sen verran vilpoista, etten sittenkään.

Niitä näitä

Yrttejä, kilometrejä, sadepäivän puuhia

Ketunleipä eli käenkaali – aika metka synonyymi suuntaan jos toiseenkin. Milloin ja miksi nuo nimitykset ovat syntyneet. Käki ja kettu, toiselle leipä, toiselle kaali. Tätähän ei täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri tapaa, eilen illalla kyläpaikan hulppeassa puutarhassa tätäkin ihastelin. Saisinkohan minäkin kasvamaan meidän takapihalla?

Samaisesta pihapiiristä on meidän pensaisen juurille parikymmentä vuotta sitten tuotu valkovuokkoja, ja nehän voivat oikeinkin hyvin. Ketunleivästä olisi iloa ruokapöydässä, salaateissa ainakin, ja sen kukat olisivat erinomaisen hyviä koristeita annoksiin (ks. läh.). Pitäisiköhän ottaa oikein asiaksi koettaa, josko saisin ”viljelykseen”?

Tänä kesänä minun yrttiviljelykseni ovat kovin vaatimattomat. Takapihan kaivonrenkaisiin en ole istuttanut mitään: siellä kasvaa monivuotisena raparperia ja lipstikkaa (se on jo valtava pensas), rucolaa ja valkosipulia sekä persiljaa, eikä nyt mitään muuta.

Mutta ostin jo toukokuussa Bauhausista (ilmeisesti mansikoille tarkoitetun) ruukun, ja siinä on nyt salviaa, timjamia, basilikaa, rosmariinia. Tuossa pysyy kosteus hyvin, ja ruukku on helposti päältä kasteltava.

Ja ”pyöräkorissa” on narupunosruukku, jossa säilytän kaupasta ostettuja yrttikimppuja: basilikaa, tilliä, minttua, lehtipersiljaa, korianteria, ruohosipulia, – milloin mitäkin. Ne pärjäävät runsaassa vedessä ja ulkoilmassa paljon paremmin kuin sisällä pimeässä. Tuosta on hyvä käydä napsaisemassa tarvitsemansa.

Tänään Pehtoorin nimpparisapuskalle tarvitsin ruohosipulia, tilliä ja lehtipersiljaa – smetanakastike sankarin savustamalle siialle. Teimme (keskiviikkoillan savustus- ja grillausoppien innostama) myös savuscampeja. Minä marinoin ja Pehtoori savusti. Tulos oli syötävä, mutta ei vielä ihan moitteeton.

Koska ukkosen uhka oli jo aamupäivällä, olin heti kahdeksan jälkeen pyörän kanssa Kuivasjärvellä, Pyykösjärvellä, Puokkarilla — lyhyen etäisyyden päästä kotoa siltä varalta että ukkonen uhkaisi kastella.

Ei ehtinyt, ja minä sain tämän päivän kilometrit mittariin hyvissä ajoin. Aika pahasti olen kyllä jäljessä tämän kauden tavoitekilometreistä, mutta enpä isommasti stressaa. Enää puuttuu 2139 km, – 1111 km on vasta poljettuna. Lokakuun alkupuolella pitäisi olla vielä reilut 2000 km lisää – noh, ehkä on, ehkä ei.

Sade ja ukkonenkin tulivat puolenpäivän aikoihin; oivallinen tilaisuus Festan siivoukseen ja muiden kotitöiden tekoon.