Reija

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti  kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, –  ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta  tänään sainkin tuta,  että hetkeksi pääsin  ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä  mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma:  se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…

Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.

 Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.

Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko?  Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä :)] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat  kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo  seuraavan sukupolven kastajaisia?

Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi 🙂 Sitäkin mietin.  Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että  muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat ”omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?

Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta …  olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus  siitä, että ”sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.

Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.

Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?

Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.