Tällaisina päivinä kun suurimmat tapahtumat ovat olleet se, että on niin kostea ilma, että minun luonnonkiharoihini ei tahdo kampa, ei harja, pystyä, kun eväät olivat yhdet parhaimmista ikinä, kun olen keskustellut pitkään puhelimessa kahden nuoren miehen/ruoka-alan ammattilaisen ja yhden lakinaisen ja yhden kiinteistövälittäjän kanssa, whatsappaillut Pehtoorin & Pojan kanssa, kannattaa hakea jotain mielenkiintoisempaa kirjoittamisen aihetta… siispä voisin kirjoittaa kokemuksia kesälukemisista, joita täällä blogissa peräänkuulutin ennen lomaa, ja millaisia hyviä vinkkejä sain ja jotka vinkit melkein kaikki otin ”vakavasti” = luin.
Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” oli mieluisaa luettavaa. Ei ilmeisesti ”hänen tavallisintaan”. Koko ajan lukiessa näin sieluni silmin Downton Abbeyn Carsonin. Ja ne lauserakenteet! Se englantilaisen aristokratian käsittämättömän koukeroinen ja viehättävä tapa käydä dialogeja. Historian havinaakin kirjassa oli, faktan ja fiktion sujuva sotkeminen sujui.
Sitten Pirkko Koskenkylän ”Mielenkiintoinen tuttavuus” ja ”Kauas on pitkä matka”. Koskenkylä on luontaisesti toimittaja, dokumentaristi, ei kaunokirjailija, ei tarinankertoja, ja kirjat sen mukaisia. Mutta mielenkoisia tuttavuuksia olivat hänen kirjansa. Ja ihailtavaa heittäytymistä elämänsä! Kirjat olivat oikeastaan Pekka Koskenkylän biografioita ja matkakertomuksia. Hämmästyttäviä sinänsä. Ja se heittäytyminen, sitä ihailin!
Veikko Haakanan ”Tunturista tuulee” ja ”Pohjoiseen” ”maistuivat” vain mökillä. Vain Lapissa. Siellä löytyi niille oikea ”moodi”. Luulen, että Haakanaa lukiessa pitää edes vähän tuntea Lapin maisemaa, luontoa, ihmisiä, valoa ja vuodenaikoja. Jos Lapista jotain tietää ja siellä on läsnä, elämässä tai olemassa, kun noita kirjoja lukee, niin hyviä ovat.
Itäkairan prinsessa jäi lukematta. Ehkä ensi kesänä.
Joel Haahtela oli minulle uusi tuttavuus. Elena vangitsi. Ja loppuratkaisu ei ollut todellakaan arvattavissa. Kiehtova pienoisromaani, jossa jokainen lause tuntui äärimmäisen mietityltä. Hyvä lukukokemus sekin.
Antti Tuurin ”Matkoilla Euroopassa” oli kovin tutunoloista. Vähäeleistä, tarkkaa kerrontaa. Tämä on nyt hieman noloa, mutta ajattelin monta kertaa, että teksti ei nyt ole sen kummempaa kuin mihin minäkin pystyisin. Voisin tehdä oman vastaavan kirjani ”matkoillani Euroopassa”. Tarinoita olisi 30 vuoden ajalta. … Meidän reissut eivät ole taittuneet junalla, vaan lentäen ja omalla autolla liki kaikissa Euroopan maissa…, vuokrataloissa asuen, matkanjohtajana Kreikassa, bussikuskina Ranskaan ja Portugaliin ja takaisiin Suomeen ja Ruotsissa reissuja. Kirjan luettuaan Pehtoorikin sanoi jotta ”ihan kuin meidän reissuja: aamulla herätään aikaisin, kävellään, käydään gallerioissa, kirkoissa, museoissa, syödään ravintoloissa, kävellään, seikkaillaan vähän.” Ainoa vaan, että kun Antti Tuuri – suomalainen tunnettu, tykätty kirjailija – kertoo reissuistaan, löytyy kirjalle kustantaja ja lukijoita; jos meitsi kirjoittaisi/kirjoittaa, ei kirjalla ole ostajia, kun ei ole sitä ”julkkis-hypetystä”. Ja ovathan minun ”Matkani Euroopassa” täällä Tuulestatemmatussa ihan reaaliaikaisena aina luettavissa. 🙂
Ja sitten tämän kesän dekkarit: kesän ”pakollisen” Donna Leonin luinkin jo toukokuussa, mutta nyt kesälomalla tutustuin Jan Mårtensonin tuotantoon kahden kirjan (Murha valtiopäivätalossa ja Noitavasara) verran. Pidin niistä. Niissä oli taidehistoriaa, Tukholman paikalliskuvausta, henkilöitä joiden analyysistä ja kuvailusta pidin. Eikä ruoka ollut vähäisessä osassa. Minä niin allekirjoitan tämän!
Ei ole tärkeintä että hankkii kalliiita ja erikoisia ruokatarpeita. Ei tarvita kaviaaria ja häränselyksiä. Makkara ja perunat käyvät vallan hyvin laatuun, mutta on nähtävä vähän vaivaa. Rakkautta ja mielenkiintoa ruoanlaittoon. Mutta sehän on tyyppikysymys. Tosin olen huomannut, etteivät ihmiset, jotka eivät pidä ruoasta eivätkä pitkään pöydän ääressä istumisesta juttelemassa, joiden mielestä ateriahetki ei ole päivän kohokohta, yleensä ole kovinkaan sopusointuisia. Olen kenties väärässä, ja elämässä on muitakin arvoja kuin ruoka, mutta siitä hetkestä on kyllä otettava vaarin, etenkin kun syö illalla. On istuttava kaikessa ruahassa. Rentouduttava ja syötävä jotakin, josta pitää. Pöydän ääressä kukaan ei vanhene. (Noitavasara)
Jotta kiitos kaikille suosittelijoille. Löysin ihan uusia kirjailijoita, ihan uusia maailmoja.
Muutama muukin kirja mahtui kesälomalukemistoon, mutta ehkä kommentoin niitä myöhemmin…
