Reija

Nuorten ystävyys

Töissä ei paljon ketään tänään. Minä nyt olin jo seitsemän jälkeen, ja mikä rauha koko päivän! Tulikin sitten oikein urakalla luettua opinnäytteitä ja niiden aihioita.

Ja sellainen sisäänrakennettu systeemi minussa on, että kun sade piiskaa ikkunalautoihin, kun työhuoneessa on sopiva hämärä, eikä ulos, ulkoilemaan ole kaipuuta, niin uppoan ja viihdyn pienen kammioni pöydän ääressä oikein hyvin. Eikä kaamos tai pimeä ahdista. Loka-marraskuu ovat hyviä työkuukausia.

Töiden jälkeen mieluinen ”velvollisuus”. Tyttären paras koulukaveri valmistui eilen ja oli kutsunut meidät valmistujaiskahveille. Eikä ole kyse vain mistään ala-aste tai lukiokaveruudesta, vaan KOKO lapsuus- ja nuoruusiän yhteisestä taipaleesta.

Kun tyär aloitti tarhan (uudelleen) vuoden 1994 alussa ja olimme siellä ennen joulua harjoittelemassa/totuttelemassa, oli siellä puoli vuotta vanhempi A. Tarhan täti laittoi nämä kaksi leikkimään yhdessä, pelaamaan muistipeliä sanoen, että ”luulen että tempperamentit sopivat yksiin”. Sopivat ne. Tyttäret kävivät yhdessä tarhan, saivat eskarin päätteeksi ”pikku-yo-lakit” (vas. ja oik.). Menivät sitten yhdessä ala-asteelle ja iipeehen, sitten yläasteelle samaan kouluun, edelleen samalle luokalle. Viettivät kaikkinensa paljon aikaa yhdessä. Meillä ja meidän mökilläkin.

Pyrkivät yläasteen jälkeen molemmat lyseoon, sinne pääsivät molemmat. Miettivät lukiossa, minne lähtisivät opiskelemaan, pyrkivät molemmat Ouluun, Taloustieteelliseen, pääsivät molemmat. Meidän esikoinen aloitti syksyllä 2008 markkinointi pääaineena, A. laskenta.

Lähtivät keväällä 2011 vaihtoon. Toinen aikoi lähteä Jenkkeihin, toinen Englantiin: menivät molemmat yhtä aikaa Strasburgiin Ranskaan. Siinä välissä ja samaan aikaan pilettivät, opiskelivat, kävivät meidän kanssa NYCissä (alla kuvassa New Yorkin pörssin edustalla kauppatieteen ylioppilaat), ajelivat skoottereilla Leviltä Sodankylään, kävivät Madeiralla, tekivät töitä, seurustelivat tahoillaan nuorten miesten kanssa, jotka olivat nekin kavereita keskenään.

Opiskeluaikaiset työt vähän erottivat ja sitten meidän esikoisen lähtö valtameren taakse. Mutta Karibialla töissä A:kin oli jossain välissä melkein vuoden. Molemmat ovat tänään sanoneet/kirjoittaneet, että mukava kun pian tavataan.

Mukava että mekin olemme osa heidän ystävyyttään.

Niitä näitä

Reissun reunaehdot

Viikon päästä olisi pakkaamisen aika. Ensi perjantaina iltapäivällä töistä suoraan hammaslääkäriin (jossa muuten kävin BTW sittenkin myös tänään) ja sitten lentokentälle. On siis pakattava jo torstai-iltana.

Syysloma mielessä katselin jo kevättalvella vaihtoehtoja, ja löysin Gaia-travelsin sivulta Sisiliasta, etelärannikolta, aika edullisen, kauniin pikkutalon KLIKS, jonka lupasin vuokrata syyslomalla ja kustantaa myös nuorenparin sinne, jos Juniori pääsee opiskelemaan. Pientä motivaation kohotusyritystä. Poikahan luki, yritti mutta ei päässyt.

Mikä sitten merkitsi, että me ryhdyimme Pehtoorin kanssa hakemaan muita vaihtoehtoja. Muistanette nämä vaihtoehdot Rooma ja Madeira etc. ja siihen puoliväliin sitten päädyttiin. Varasimme matkan Mallorcalle! (ihan kuten Koivu veikkasikin.) Ei Palmaan eikä biitsipaikkoihin, vaan Port del Sólleriin, joka on länsirannikolla pieni kalastajakylä, jos kohta taitaa elää enemmän turismilla sekin. Olennaista on, että se on Tramuntana-vuoriston kupeessa. Siellä on hyvät maastot patikoida!

Lennolle-5

Viikko sen jälkeen kun oltiin meille kahdelle matka varattu, nuoripari oli syömässä, ja miniä kyseli, että mihin te lähdette syksyllä, lähdettekö patikoimaan vai lämpimään? – Lähdemme patikoimaan lämpimään. Ja sitten rupesivat kyselemään, paljonko matka maksaa ja onkohan sinne paikkoja ja haittaako meitä jos lähtevät samaan paikkaan? Että lähtisivät meidän kanssa yhtä aikaa, ottaisivat töistä lomat, mutta säästäisivät ja maksaisivat kyllä matkan itse.

Haittaako meitä? No ei tietenkään! Hyvillään oltiin, että haluavat meidän kanssa lähteä ja vielä patikoimaan. Ovathan toki meidän kanssa eräänkin loman Lapissa olleet ja patikoineet, mutta että oikein Välimerelle ja omakustanteisesti. Varasivat sitten seuraavalla viikolla matkan. Ottivat kolmen tähden hotellin, jonkun satasen on halvempi kuin meidän neljän tähden majapaikka. Mutta aika lähekkäin ollaan ja kimpassa patikat ja iltasyömiset ajateltiin hoidella. Mukava. Ihan tavattoman mukava.

WEBCAM – kylän rannasta

Nyt tässä syksyn tullen on tullut meille vanhuksille kremppoja, jotka ovat vähän aiheuttaneet huolta reissuun lähdön ja erityisesti patikoinnin suhteen. Pehtoorin keväästä asti jatkunut yläselän kipu yltyi kuukausi sitten sellaiseksi, että vihdoin meni lääkäriin. Rintarangan magneettikuvassa ei kuitenkaan mitään hälyttävää, kortisonia piikkeinä, erikoisfysikaalista, Panocodia. Alkaa toipua. Mutta melkein yhtäaikaa polvi (joka on leikattu about 10 vuotta sitten) alkoi oireilla. Lenkkeily lopetettava. Ja sitten polven magneettikuvaan: nivelkulumaa tms. johon ensi maanantaina hoidoksi pumpataan geeliä. Pitäisi palauttaa mahdolliuus kivuttomaan lenkkeilyyn ja patikointiin.

Ja sitten minun loputtomat hammasongelmani, jotka eivät siis maanantain poisto-operaation jälkeenkään ole mihinkään hävinneet, päinvastoin. Töissähän nyt voi kulkea kohtuullisessa särkylääkepöhnässä ja huonosti nukkuneena, jäätelöä öin ja päivin syöden, mutta reissu”moodiksi” se ei ole oikein houkuttelevaa.

Mutta meillä on molemmilla tässä viikko aikaa toipua lomalaisiksi. Ja totta ihmeessä toivumme!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Liikenteessä

Harmistus.

Joskus se iskee liikenteessä harmistus ja väistämättä vyöryy omaan vaatimattomaan olemukseen ajatus siitä, että ”olen-parempi-autoilija-kuin-moni-muu”. Tunne ei ole pitkäkestoinen, mutta voimistuu ja tilapäisesti valtaa mielen kun joutuu sellaisiin tilanteisiin, joita tänään osui kohdalle monta, peräjälkeen tavallista useampi.

Ensinnäkin aamulla töihin mennessä joku ”Tatsunin kuski” (taisi kyllä olla Mitsubishi) ajaa liikennevaloissa puskuriin kiinni, heti valojen vaihduttua tinni pohjassa kaahaa ohi, ja mennessään liippaa turhan läheltä, tietenkään vilkuttamatta yhtään missään kohdassa ja seuraavissa liikennevaloissa (T-mallin risteys) kurvaa edessä olevan auton oikealta ohi, harmistuksissaan. No tämmöiset ovat kuitenkin harvinaisuuksia, vain joka toinen päivä…

Maantiellä ajaessa hermostuttavia ovat ohittelijat, henkensä, oman ja muiden, kaupalla ohittelevat. Oulu – Ii -Kemi välillä on tällä porukalla ihan oma populaationsa. Ohituksilla ei saada aikaan muuta kuin vaaratilanteita ja sellaista mittarimato-efektiä. Ja ihan oma lukunsa maantieajossa ovat ne, jotka näkevät, että ohittamaan on lähdössä nainen (sikäli kuin peruutuspeilistä on erottunut) ja ohittamaan lähdössä vielä pienellä autolla. Oitis ohitettavan vauhti kiihtyy. Olet rinnalla ja juuri pääsemässä ohi niin ohitettavasta löytyykin uusi vaihde: ”s-tana akat ei ohi aja”, ja sitten mennään sataakahtakymppiä. Reipasta ja reilua! Kieltämättä suht vaarallista.

Sitten nämä sunnuntaiautoilijat (jollaisiiin juuri tänään keskiviikkona töiden jälkeen kaupungille pankkiasioille ajaessani törmäsin), jotka oikealle kääntyessään ensin tekevät kohtuullisen kaarteen vastaantulivein kaistan kautta ennen kuin voivat kääntää ratin oikealle ja sitten kun se on tehty, pudottavat vauhdin suunnilleen nollaan ja sitten tapahtuu mateleva liukuminen sinne oikealle risteävälle kadulle tai pikkutielle.

Entäs liikennevaloissa vasemmalle kääntyminen? Kun on odotettava vastaantuleva suoraan ajava liikenne. Ajetaanko risteysalueelle siihen kääntymispaikkaan? Ei, ei ajeta vaan ajetaa siihen suojatien päälle tai korkeintaan puoleksi sen yli ja jäädään odottamaan että ne kymmenen vastaantulevaa autoa ovat tulleet ja menneet ja että punainen valo ehtii syttyä ja sitten ei enää uskalletakaan mennä risteysalueelle vaan jäädään roikkumaan kuin löysään hirteen siihen suojatien ja risteysalueen puoliväliin kaikkien tielle ja vaaratilanteen aiheuttajaksi. No erinomaista!

Yksi liikenteeseen liittyvä juttu, joka taitaa Oulussa olla pahempi kuin muulla, ovat pyöräilijät. Ouluhan on tunnetusti hyvän pyörätieverkoston kaupunki, jossa ei ole kovinkaan paljon mäkiä vähentämässä pyöräilyinnostusta. Oulussa pyöräillään kesät, talvet, työmatkat ja koulumatkat. Ja paljon muutenkin. Niinpä täällä on (ehkä) tavallista enemmän pyöräilijöitä. Ja (varmasti) ovat huonompia käyttäytymään kuin monien muiden kaupunkien pyöräilijät.

Täällä pyöräilijät ajavat kaupungin keskustassakin jalkakäytävillä, ajavat yksisuuntaisilla kaduilla kiellettyyn suuntaan, tupsahtavat vauhdilla suojateille täysin puskista; esim. Linnanmaalla kappelin kohdalla on paikka, jossa joka aamu on vaaratilanteita. Pyöräilijät eivät näytä kääntymismerkkiä senkään vertaa kuin autoilijat. Varsinkin nuoret ajavat kaksi, kolmekin rinnakkain kevyen liikenteen väylillä, niin että heidät kohdatessaan pyörällä, kävellen tai rullistellen joutuu kyntämään pientareita. Eivät väistä, eivät.

Liikenteessä-2 Mutta näitähän riittää…

Mutta tilapäinen harmistus unohtui illalla. Olimme ystävien kanssa sopineet menevämme ulos syömään. Menimmekin. Nallikariin. Pehtoori vei ja haki meidät, meidät 70-luvulla tutustuneet, 80-luvulla ystävystyneet. Meidät kolme naista. Oli hyvä ilta.

Harmistukset unohtuivat, ruoka maistui.

Kannattaa lähteä liikenteeseen.

Nallikariin, vaikka arkeana.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ajatuksia työstä

Itseohjautuva, oma-aloitteinen, vastuullinen, sitoutunut yhteisiin tavoitteisiin. muutosvalmis ja työpaineita sietävä. Dynaaminen, nykyisin haussa ehkä useammin ratkaisuhakuinen kuin haasteita kaipaava. Jatkuvassa kehityksessä viihtyvä, monipuolinen ja verkostoitunut toimija. Sellainenhan sitä pitäisi työelämässä nykyisin olla.

Ennen ansioksi laskettiin ahkeruus, säntillisyys, tarkkuus, vakaus. Yhteistyökyky, ihmisten kanssa toimeentuleminen ja yhteisvastuullisuus olivat hyvän työihmisen luonteenpiirteitä, tai ainakin työpaikkailmoituksissa sellaisten avujen perään huudeltiin. Valmius urakkaluontoisiin hommiin – ainakin satunnaisesti – ja työnsaatoltaan ja muutoinkin kaikin puolin tomera ihminen, mies taikka nainen, olivat työmarkkinoilla ja -paikoilla kova sana.

Onko ero vain sanoissa? Onko ero vain käytetyissä käsitteissä?

Tulin tänään palkanneeksi kaksi maisteria muutamaksi kuukaudeksi töihin. Ei ollut yleistä hakua noihin hommiin. Oli ”sisäinen rekry” – tai niin kuin ennen asia ilmaistiin: ”Tietäiskö kukaan meiltä valmistunutta maisteria, josta olis tähän hommaan ja jolla nyt ei olis muita töitä tai apurahakautta menossa?”

Enkä ollut itse kovinkaan dynaaminen tai monipuolinen toimija. Stahanovilaisuus kaukana, ja itseohjautuvuuden olen viime päivänä hoksannut johtaneen siihen, että olen uponnut yhä syvemmälle (opetus)hallintoon, opintojenohjaukseen jopa yli oppiainerajojen ja ohjauksen ja ops-suunnittelun yleiseen parantamiseen. Missä on tutkija? Missä on artikkeleiden tai esitelmien tekijä? Olenko ollenkaan sitoutunut yhteisiin (julkaisu)tavoitteisiin? Mihinhän olen itseni ohjannut?

Tämmöisiä(kin) kummallisia olen tänään miettinyt. Ja töissä tykännyt olla. 😉

Yliopistoelämää

Sattumisia

Eiköhän nämä jokaviikkoiset, pari kuukautta jatkuneet hammaslääkärireissut ala jo hiljalleen loppua ja jokapäiväiset hammassäryt hellittää! Ei ole pian enää hampaita, mitä särkeä! Tänään lähti taas yksi. Tai se mitään ”lähtenyt”. Se poistettiin ”kirurgisesti”. Olenpahan saanut syödä jäätelöä päivälliseksi, välipalaksi ja nyt vielä iltapalaksi. Niin että voisi syödä jotain muutakin kuin jätskiä, vaikkei mitään lämmintä ruokaa saakaan? No kenties voisi, mutta jäätelö on mitä mainiointa liki hampaattoman lohturuokaa. 😀

Muutakin satuttavaa kuin hampaanpoisto tänään. Enempi sellaista henkistä kipua. Tai ei sentään kipua, mutta tuskastumista ja neuvottomuutta. Olen kerta kaikkisen ihmeissäni, pahoillani, jos kohta myös ärsyyntynyt tai ärsytetty enemmänkin. Eipä yliopisto-opettajan pitkähköllä sarallani ole moista vastaan tullut. Luulen, että tarvitsen huomenna vertaistukea parilta työkaverilta. Ja neuvoja. Paljon neuvoja.

Tunnelman, postauksen, keventämiseksi tähän muutama kuva Haaparannan veistoksesta, joka perjantaisella reissulla viehätti minua kovin.

Suora lainaus Haaparannan kaupungin sivuilta

Taideteos Tullinpuistossa koostuu veden pinnan yläpuolella olevista hahmoista sekä veden pinnan alapuolella olevista kaloista. Hahmot ovat joukko ihmisiä, jotka ovat eläneet ja elävät joen varrella. Veistosryhmä kertoo Tornionlaaksosta historiallisella ja humoristisella tavalla, vastakohtana puiston muille taideteoksille, jotka ovat vakavampia.
Kuparihahmot koostuvat papista, ostoksia tekevästä naisesta, tullimiehestä, äidistä lapsineen, morsiamesta ja sulhasesta vihkisormuksineen, tanssivasta parista, yhdestä koskiveneestä ja kahdesta tornionlaaksolaistalosta. Joki, kalat ja pylväät ovat tehty ruskeasta rautapellistä, josta muodostuu kaunis värikontrasti vihreäksi patinoituneiden pronssiveistosten kanssa. ”Joen” toinen pää on taivutettu aalloiksi ja se symbolisoi Tornionjoen mahtavia vapaita vesivirtauksia ja koskia.

Tarkoituksena on että ihmiset voivat kulkea hahmojen ympärillä ja valokuvata, jos he haluavat. Lapset voivat kuvitella ja leikkiä hahmojen ja joen kalojen seassa.

Oulussa syntyneen Jussi Taipaleenmäen teos ”Tapahtumia joen varrella” kannattaa käydä katsomassa läheltäkin.

Tapahtumia-4

Niitä näitä Ruoka ja viini

Simppeli sunnuntai

Tällaiset päivät, jolloin ei ole mitään velvoitteita, ovat vähän vaikeita; on liikaa valinnan varaa päivän kulkuun.

Ja helpoimman kauttahan sitten valitsin. Kotitöitä, ei työtöitä. Perjantain virkistyspäiväkuvista albumi, eikä vieläkään uusia korttitilauksia. Pihahommia, haravointia, ei mitään pitkiä lenkkejä. Lasagne (tattisellainen!) uuniin, ei mitään gourmetpiperryksiä.

Tämäkin lasagne oppimani helpon, verraten kevyen tekemisen kautta mukaillen: (sulatetut) tatit pannulle, mukaan pari pientä sipulia, pari tikuiksi leikattua porkkanaa, valkosipulinkynsi (vain yksi – huomenna hammaslääkäri, … 😉 ), sitten mausteita (kirveliä, oreganoa, tuoretta basilikaa, pippuria), tölkillinen pikkutomaatteja, suolaa…. jätä liedelle miedolle lämmölle.

Sekoita ”valkokastiketta” varten purkillinen kolmen juuston ruokakermaa, purkillinen raejuustoa, kaapista löytyneistä juustokannikoista raastettua juustoa sen verran kuin on (tänään oli desi appenzelleria), mustapippuria, suolaa.

Ja sitten ennen kuin ryhdyt kokoamaan kerroksia, lisää tomaattikastikkeeseen 1 tl sokeria. Se on tomaattikastikkeisiin ihan ehdoton juttu.

Kummallisen kylmältä tuntuu ilma. Kummallisen vähältä tuntuu työmäärä. Paljon musiikkia, – pihahommissa, pyykätessä, ruokaa tehdessä, nyt postaillessa.

Niitä näitä

Syksyn keltainen

Osa koivuista kieltäytyy uskomasta, että on lokakuu. Niin minäkin. Liian vähillä vaatteilla, liian aikaisin, toki oli jo valoisaa, lenkille. Ja tänään mukana kuvaamiseen sopiva objektiivi. Lenkkipolun varrelta keltaista — – Osa koivuista ei anna periksi. — vielähän se paistaa – – Ja tiedättekös, monessa kohteessa, monena hetkenä lauloivat linnut! (klikkaa kuvat isommmiksi)

Veneen viimeinen (?) matka soudettu. Vähän sellainen ”ohi on” -fiilis tämän kuvan äärellä.

Appivanhempien muutto alkaa olla ohi. Kunhan lenkiltä ja kauppa-asioilta, Caritaksesta ja haudalta ehdin, lähdin muuttopuuhien viimeistelyyn minäkin. Siellä Raahesta asti asiantuntevaa työvoimaa, joten me väistyimme takavasemmalle, lähdimmme kotiin ja pian siltä viininmaistiaisiin. Languedoc-Roussilion oli teemana. Ui-jui bulkkiviinialueesta tuli yksi Ranskan lempparialueista heti kerralla .. kannattaa seurata.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hutk virkistymässä

Väsyneenä virkistymään: olisin niin kovin halunnut jäädä nukkumaan, jäi nimittäin yöllä koviin vähiin nuo unitunnit. Heräsin ennen neljää pohtimaan kaikkea, kaikkea sellaista, jolle aamuyön pohtiminen ei ollut hyväksi. Onko koskaan?

No jokatapauksessa tänään tiedekunnan virkystyspäivä, – met lähimmä ulkomaille. Lähimmä Haaparantaan.

Hutk virkistäytymässä-2

Bussilastillinenhan meitä oli. Menomatkalla aamusumu ja auringonpaiste sellaisia, jotta olisin halunnut ulos, kumpparit jalassa metsiin, peltojen reunamille, Iijoen varteen … ulos kuvaamaan. No kuvasin istuen bussissa, ja kehotin itseäni pitämään suuni kiinni, ja olemaan tyytyväinen siitä, että monien, monien vuosien jälkeen tällainen virkistysmatka järjestettiin.

Eikä ohjelmassa pelkkää IKEAa, aloitimme Haaparannan kunnantalolta. Tiesittekö, että Haaparannassa käy vuosittain kolme miljoonaa vierailijaa ja että Tornionjoen yli tehdään vuosittain 14 miljoonaa ylitystä. Valtavat suunnitelmat ja visiot on alueella. Opimme, että paikalliset ovat oppineet tämän:

Rajaseutuyhteistyöstä vakuuttumiseksi saimme vielä kahvit leivällä; ruottalaista leipää ja suomalaista kinkkua. Hyvväähän se oli. Murteet ja kielet vaihtuivat sujuvasti. Ja sitten jatkoimma matkaa.

Kohti Kukkolaforsenia. Ja tehän tiiätte, mitä mieltä mie siitä olen. Jotta jo vain on hyvä paikka (KLIKS). Ja tänään kalabuffet vain meille. Aurinko paistoi, koski kaunis kuten aina. Hyvää seuraa, eikä töistä puhuminen tuntunut työltä.

Viimeistään nyt klikkaa kuvat isommiksi.

Enkä ollut ainoa, joka osti keittokirjan ja puolukkaleipää mukaan,

Palasimme Haaparannalle, reilu parituntinen aikaa. Kuka minnekin.

Voiko ruotsalaisempaa ruskaa olla?

Mie ehin käyä Systemissä hakemassa Tommasin Amaronen (uusi vuosikerta 2011) ja kävellä Tornion puolelle Aineen taidemuseoon.

Hutk virkistäytymässä-15

Vähän oli se ”Liikenne – vauhtia ja vaaraa” -näyttely pettymys, – joskin Kari Cavénin teos ”Autot” oli hauska. Maakuntamuseoon en enää mennyt, mutta kuvailin ulkoseinässä olevan ison kuvan posti-ilmaradasta.

Vielä ennen paluumatkalle lähtöä pikapyrähdys IKEAssa. Appivanhempien huusholliin tuliaiset, kotiin muovipusseja (kyllä, muovipusseja) ja kaitaliina. Eipä enempiä. Nyt väsy. Virkistymispäivästä huolimatta. 😉 Mukava ja kovin kaunis päivä oli.

Niitä näitä

Muuttopuuhissa

Kerroinhan että perjantain vastaisena yönä heräsimme puhelimen (meillä on vielä lankaliittymä) soittoon: minulla ensimmäisenä ajatuksena, säikähtäen, että ”äiti!” ja Pehtoorilla että ”isä”.

Pian selvisi, että oli kyse Pehtoorin vanhemmista, tai tarkemmin ottaen heidän talostaan. Lämminvesiboileri oli ”räjähtänyt”. Eivätkä vanhukset olleet heränneet, eivätkä herättyäänkään olleet voineet/osanneet mitään tehdä.

Kun Pehtoori ja veljensä olivat aamuneljältä Jäälissä, oli appivanhempien huushollissa noin seitsemän senttiä (= nilkkoihin asti!) vettä koko talossa! Parketti irtoili, kupruili, tapetit irtoilivat alareunoista, matot lilluivat vedessä, kaikkien huonekalujen jalat ja sokkelit haperoituivat. Ennen aamukahdeksaa Pehtoorin LVI-kaveri oli käynyt katsastamassa tilanteen ja ”tuomio” oli: menee ainakin kolme kuukautta kuivumiseen, lattiat on todennäköisesti piikattava auki ja kaikki pinnat uusittava.

Katastrofi jokaiselle, mutta jo kyllin iäkkäille (89 v. ja 84 v.), huonosti liikkuville vanhuksille ihan hurjan vaikea pala.

Pehtoori ja veljensä selvittelivät tilannetta, selvittelivät vakuutuksia, remonttia, etsivät sijaisasuntoa. Vahinko havaittiin isoksi ja tarvittava remontti perusteelliseksi. Sisarensa kävi Raahesta setvimässä asiaa ja kuten jo joku päivä mainitsin meidän Juniorikin sekä miniäkokelas kävivät Jäälissa lohduttamassa ja yrittämässä tehdä tosiasioita ymmärrettäviksi.

Jutun suurin tragedia on nimittäin se, että M-mummu, anoppini, ei halua lähteä kotoaan mihinkään! Ei millään. Hän ei ole paljon koskaan ole ollut pois kotoa, vuosikymmen sitten lonkkaleikkauksen takia muutaman yön sairaalassa, muuten ei pariin vuosikymmeneen ei koskaan, ei missään. Hänen kuolematon lausahduksensahan on, että ”ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi että ehtisi olla tarpeeksi kotona”.

Ja turha siinä on kenenkään yrittää selittää, että väliaikainen juttuhan tämä, tulette sitten takaisin, ei ole kyse mistään köyhäintalosta tai vuodeosastosta, jonne on tarkoitus teidät muuttaa tai roudata loppuelämäksi…

Sen verran osaan kokemuksella myötäelää, että kun me jotensakin tasan kymmenen vuotta sitten pistettiin talo, oma koti, totaaliseen remonttiin ja jouduttiin muuttamaan pois kotoa remontin alta, minä itkeä tillitin pakatessa kotia autotalliin, saatikka silloin kun tulin käymään ”kotona”, jossa kaikki oli revitty… Ja me sentään itse haluttiin se remontti ja me oltiin nuoria! Tai noh, suhteellisesti ainakin.

No nyt: viikko äksidentin jälkeen on selvinnyt, että vakuutus korvaa suunnilleen kaiken. Pihalle tulee lämmitettävä kontti, johon voi viedä enimmän osan tavaroista, ja on löytynyt (= Pehtoori ja veljensä ovat löytäneet ja järjestelleet) vanhusten palvelutalosta erinomainen, siisti, uusi kolmio, jonka vuokran vakuutusyhtiö maksaa liki kokonaan, ja muuton (kanniskelun) maksaa senkin vakuutusyhtiö. Ja muutto on huomenna.

Meninpä sitten poikien kaveriksi suoraan töistä karaten pakkailemaan, ja toinenkin miniä tuli kaveriksi. Siinä iltapäivä ja ilta oltiin ahkeria, ja koetettiin M-mummua lohdutella. Oli jo hyväksynyt, että muutettava on. Teki kipeää katsella, kuinka pelko jäyti …

Meksiko

Meksikon terveisiä vol. XI

Meksikolaisia irtokarkkeja. Kaikki enempi vähempi chilillä maustettuja.

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

¡Viva el presidente Dany Boy!

Meksikon itsenäisyyspäivää juhlivat tällaisilla, eivätkä olleet siellä ymmärtäneet suomalaisten tapaa ”kaksi-ihmistä-kättelee-kaksituhatta-ja-kaksi-miljoonaa-katsoo-sitä-telkkarista”.

Mutta jotain suomalaistakin meksikolaiset – nuoret ainakin – ymmärtävät. Lähetin elokuun puolivälissä Meksikoon paketin, jonka toivoin olevan perillä viime perjantaina (= tyttären synttärit). Paketin sisältö oli paljolti lapsen toiveiden mukainen.

Joku viikko sitten whatsappailtiin:

Minä totesin: Voi kun paketti ehtis!!!!
S.: Ja jos ei ehi niin nautimme sisällöstä sitte myöhemmin, no problemo.
M.: Alat oppia mañana-meininkiä…
S.: Olosuhteet pakottavat 😀
M.: … varmastikin olosuhteet opettavat.
S.: Ei täällä voi olla säntillinen suomalainen koko vuotta tulematta hulluksi 😀

No paketti ei ole (ainakaan vielä) mennyt perille. Juttelimme noista turkinpippureista ja salmiakkijauheista, ja ääneen pohdittiin, jotta josko lapsi synttäreilleen tekisi salmiakkijätskiä tai jotain muuta, millä meksikolaisille avautuisi tämän suomalaisille niin rakkaan herkun syvin olemus.

Siinä sitten jutellessa edelleen harmiteltiin, että postissa ei voi lähettää alkoholia, sillä meksikolaiset nuoret, jotka kävivät toukokuussa 2011 tyttären luona ja meilläkin, olivat kovin mieltyneet Minttuviinan makuun ja sitähän meidän piti Meksikoon viedä silloin kesällä 2012 kun kävimme ja jolloin tytär vietti isolle porukalle läksäreitään. Tarjosi siellä sitten monille kavereilleen ja se oli saavuttanut totta totisesti suuremmat menestyksen kuin Salmiakki-Aakkoset.

Nyt kun tyär sitten suunnitteli synttäreitään ja taas harmitteli, ettei minttuviinaa ollut saatavilla ja ettei meksikolaisille salmiakkiviinaa kannattaisi tehdä, keksin että samalla laillahan sitä voi tehdä omatekoista minttuviinaa kuin tehdään salmiakkikossuakin: ”Osta vodkaa ja piparminttukarkkeja, niitähän sielläkin kai on, ja tee niistä?” Ja niinhän siinä sitten kävi, että meidän ”ei-niin-kovasti-mistään-kokkailuista-innostunut” lapsi taisi kehitellä ihan ensimmäisen oman reseptinsä:

Suunnilleen 200-300 g piparminttukarkkeja 0,60 litraan smirnoffia ja lopuksi tuoreita mintunlehtiä pariksi tunniksi ja melekosen täydellinen maku.

Ja synttäripäivänä saattoi Facebookista lukea, kuinka kaverit jo odottivat kekkereitä. Glorian onnittelu:

Feliz cumpleaños Sarush! Can’t wait to try your homemade mintuu ❤️ love you!!

Ja tässä sitten meksikolainen tapa synttärikakun nauttimiseen!

Synttäriviikonloppua edeltävänä viikonloppuna kävivät Victoriassa (joku sata kilometriä itään Monterrreystä). Matkalta tuli kuvia.

Edessä ajavassa autossa: ”Perheen lapset piknikillä, popcornia ja sipsejä avolavalla.”

Jeepin kumi meni, aamusella käytiin paikallisella Euromasterilla.
Renkaan paikkaus ja vaihto n. 3 euroa.

”Vasemmalla Tanelin isän appelsiinifarmeja.”

Yllä oleva kuva on jo Monterreyhin palattua. Matkalla kaverin luo:

Muutama muuki ajaa kaupungista esikaupunkiin. Ja tietenki vasemmalla näkyy Monterreyn kuuluisa joki. Nyt siinä oli kuitenki vettä kun joku aika sitte sen yhden vkl:n sato aika paljon ja sen perästä tuli vihertävää kasvillisuutta. Mutta on se joeksi vieläki aika hassu.

Eipä siellä kovin paljon ole satanutkaan. Tämä alla oleva kuva on otettu aamuyhdeksältä, jolloin oli lämmintä jo +27 C. Ja olennaista on että raksamiehet ja ”muut työhemmot” ovat kuulemma aina pukeutuneet kuten täällä alkukeväästä tai myöhäissyksyllä.

Sitten sellainen juttu kuin Monterreyn suomalainen ”yhdyskunta”. Noin kuukausi sitten tyttärelle tultiin töissä sanomaan, että firman aulassa on joku suomalainen? joka kysyy sinua. No siellä tosiaan oli ollut suomalainen T., joka on hänkin ollut Monterreyssä vuoden jossain it/on-line -firmassa ja joka on ryhtynyt etsimään Monterreystä muita suomalaisia.

Torstaina näen neljää muuta suomalaista. Kaikkia neljää jotka monterreyssa asuu. Saa nähä osaako sitä ennää puhua!

[torstain jälkeen] – – Ja tosi hyvin meni suomi-pileet!! Meitä oli kolme suomalaista ja kolme meksikolaista saunottiin ihan oikeassa suomalaisella kiukaalla varustetussa saunassa. se oli se T., ja sitte pariskunta H ja Ruben, 33 ja 31-v. Niillä oli kaks lasta, ruskeat silmät ja vaaleat hiukset ja puhuvat äidinkielenään sekä espanjaa että suomea. Oli melko hassu kielten sekamelska 😀

Monterreyssä on siis jo ”Little Finland!”