Reija

Aurinko pimeni, tutkimus kirkastui

Kuten reilun kuukauden ajan, tänäänkin herään viiden kieppeissä. Ehdin touhuta kaikenmoista ja tehdä vähän töitäkin ennen lähtöä. Seminaari Lasaretissa alkaisi vasta yhdeksältä, ja vaikka olen ”järjestävänä osapuolena” (= oltava ajoissa) niin ehdin käydä kuvailemassa ennen sisätiloihin vetäytymistä.

Päivä vierähti vallan nopeasti. Ja taas – kuten jo toista vuosikymmentä näissä seminaareissa – päivä oli vallan antoisa, ajattelemista antava, tutkimukseen vievä ja tohtorikoulutettavien elämään samaistuva. Minulla sellaista ylpeyden aihettakin: vuosi vuodelta tohtorikoulutettavissa on enemmän ”minun” oppilaitani, joista voi olla ylpeä. Entisiä kandilaisiani, gradulaisiani. Ihan itsekseenhän he ovat fiksuja ja osaavia, mutta sekin on ilo, ettei heiltä ole tutkimisen iloa ja uskallusta nujerrettu. Sellaisia, joiden väitöskirjan aiheet ovat edes jotenkin minun ”johdattamiani”. Sellainen tuntuu, kuulkaa, hyvälle.

~ Onnistuisinpa vielä kannustamaan.

Niin, – ja keskustelu, vuorovaikutus yleensä, on hyväksi. Tutkimuksen tekemisessä ainakin, – eikö myös elämässä, ystävyydessä, arjessa? On se.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

No entä se auringonpimennys? – Kyllä minä lounaalta vähän pikaisesti lähdin, että ehdin jotain kokeilla. Että äkkiä saisin tämän ainutkertaisen jutun digitaalisesti tallennettua. Äkkiä räpsin kaikenlaisilla asetuksilla (kiitos vain Juniori ja Pasi vinkeistä): f32 ja 1/8000s ja ISO L (= alle 100), ja vielä aukko – 2. Ja monia muita kokeiluja, jalusta oli, polarisaatiolinssi oli, 70-200 mm zoom, muttei vitkalaukaisinta, eikä kalvoja. Mutta — sinne meni se pimennys. Jotain kuvia sentään tallentui, eikä mennyt näkö, eikä kenno. Plussan puolelle siis silti. Ehkä.

Vähän nolona näitä tähän laitan, mutta toisaalta osoituksena että edes yritin!

Sitten tässä vielä merkillinen otos, jonka otin kännykällä – täysin vailla mitään asetusten säätöä tms. Nyt kun laitoin sen näytölle niin merkilliseltä näyttää! Mitä nuo punaiset on? Linssiheijastuksia?

Niitä näitä Valokuvaus

Kuvausasioita

Olenpa tässä pojan kanssa ja itsekseni koettanut opetella, miten onnistuisi kuvaamaan huomista auringonpimennystä. Ajattelin, jotta tokihan sitä…

Nyt kun olen lukenut Ursan sivuilta ja muutamien ammattilaisten artikkeleita asiasta, niin totesin, ettenpä taida sitten yrittääkään. En uskalla, en osaa, eikä ole minkäänlaisia kalvoja lasien ja objektiivien päälle.

Sattuu huomenna puolelta päivin olemaan tohtoriseminaarissa juuri sopivasti lounastauko – olisin siis voinut livahtaa Oulujokivarteen kuvailemaan työpäivästä huolimatta. Mutta ei voi oikein pahvilaatikko päässä vakuuttavana väitöskirjaohjaajana esiintyä 🙂

Sitä minä vaan mietin, kun yhdessä noista artikkeleista todettiin, että auringonlaskujen kuvaamiseenkaan ei pidä ryhtyä, jollei tiedä, mitä tehdä ja jollei osaa. No, en ole tiennyt, enkä paljon osannutkaan, mutta kyllähän minä olen kaikilla reissuilla oikein urakalla auringonlaskuja kuvaillut. Moisessa puuhassa menee kuulemma kamerasta kenno ja silmistä näkö. Huh!

Olenkin myös lukenut, että vaikka filmiä ei enää digikameroissa tarvita, ja siten säästää kuvauskuluissa mahdottomia määriä (ja oppii huonon tavan räpsiä kuvia turhan huolimattomasti) niin paljo kuvaaminen tulee aikaa myöten kuitenkin maksamaan, koska kameran kenno kuluu ja vuosien kuvaamisen jälkeen kuvien taso heikkenee ja on vaihdettava kameran runko. Minun Canonini on nyt viisi vuotta vanha ja kuvaan kymmeniätuhansia, jollen satojatuhansia kuvia vuosittain. Joten kulunut on. Semminkin kun auringonlaskukuvia on tullut otettua pitkin Eurooppaa ja Meksikoa vaikka kuinka tuhottomasti.

Yritänkö perustella, että olisi aika vaihtaa kamera, hankkia uusi, vähän kevyempi? Kyllähän kamerakuume aina välillä pulpahtelee pintaan. Joten jos huomenna sittenkin ”vahingossa” saisin poltetuksi kennon puhki? – No ei sitten. Siispä vietän päivän seminaarissa ja ehkä lounastauolla tyydyn kuvailemaan pimennyksen heijasteita.

Niitä näitä

Tekstintekoa ja sanavalintoja

Heikoilla jäillä ollaan välillä.

Pointti on se, että tästä voi tulla meille ihan win-win -tilanne! Jos analyysaan nämä asiat ensin ja sitten konkluusaan yhdelle aaneloselle ja postaan sitten sulle, niin jos ehtisit tsekkaamaan vörkkiikö noin? Niin että onko se ihan relevanttia tässä keississä?

Tuo lainaus EI ollut historian opiskelijan sähköpostista, vaan yhden toisen tiedekunnan ”tukipalveluihin” kuuluvan henkilön sähköpostista. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Missä on suomen kieli? – Tiedättekös: minun piti sanoa asiasta. Minun, joka en edelleenkään osaa yhdyssanoja, enkä näe omia lyöntivirheitäni. Puhelimessa tuo olisi vielä ehkä mennyt, mutta että sähköpostissa.

Ja olen jo nähnyt kandityössä ”heeboja”, joiden kohdalla itse ehkä olisin käyttänyt sanaa toimijat tai asianosaiset tai jotain paljon tylsempää kuin ”heebot”.

Luennon harkoissa oli ”tymäkkä hypoteesi” ja ”hypertärkeä toimikunta” ja jotain tapahtui ”kotiseudun huudeilla”. Jo pitkään Venäläiset ovat olleet isolla ja venäjä pienellä. Voisin jatkaa tätä pitkään…

Tiedän, että opiskelijat pitävät minua vähän kielipoliisina sekä typografian ja ylöspanon nysvääjänä, mutta tätä menoa se ei enää riitä. Minä tarvitsen jotain järeämpiä keinoja kuin pelkkä ohjaaminen, kannustaminen ja noista asioista nalkuttaminen. Minä mietin vielä!

Tiedättekö, mikä oli helmikuun sana Suomessa? – Troikka. Entäs tammikuun? – Halpuuttaa. Ja joulukuussa se oli selfiekeppi. (ks. Kotuksen sivu ”Kuukauden sana” KLIKS). Sanat kertovat ajasta paljon, ja ne kertovat ihmisistä. Oppimisesta. Tavasta hahmottaa maailmaa. Arvostuksesta. Sanoja kannattaa miettiä. Miten niitä käyttää, ja mihin.

Historiaa Yliopistoelämää

My way

(Varoitan tästä tulee pitkä. Tyttären työnhakuprosessin yhteydessä lupasin/uhkasin kertoa omastani joskus. Nyt on sen aika. Ehkä kuvitan tämän jutun [omaksi ilokseni] joku ilta.)

Se oli heinäkuu 1978 kun sain kirjeen: olet saanut opiskeluoikeuden Oulun yliopiston historian laitokselta pääaineena yleinen historia. Olihan se hieno asia, – oli vaikka oikeasti halusin lukemaan psykologiaa. Kävinkin pääsykokeissa Jyväskylässä, mutta enhän minä sinne päässyt. Historiaa pääsin kun pääsykokeissa sattui hyvät kysymykset, joihin osasin vastata paremmin kuin pari sataa muuta.

Ajattelin ”olen vuoden historian laitoksella – pyrin seuraavana keväänä uudelleen psykologiaa lukemaan”. En koskaan pyrkinyt. En koskaan enää lähtenyt historian parista pois. Ensimmäisenä syksynä aloitin sivuaineopinnot sosiologiassa ja arkeologiassa. Kirjallisuuttakin harkitsin, mutten sitten suorittanut. Yhteiskuntatieteen approbaturin aloitin toisen vuoden syksyllä, kun hoksasin että sekin kiinnostaa, ja jatkoin vielä sosiologiaa cum laudeen asti. Pakolliset kieliopinnot olivat työläitä, mutta jotenkin nekin läpäisin. Ja jo kahden vuoden riemullisen, innostuneen opiskelun jälkeen sain HuK:in paperit.

Opiskelu sopi minulle. Vaikka kaikki kesät toukokuusta elokuuhun olinkin töissä ja elokuut reissattiin poikaystävän/kihlatun (nyk. tunnetaan paremmin Pehtoorina) kanssa pitkin Eurooppaa, ehdin suoritella aika nopsasti kaikkea. Historia vei. Ja yhteiskuntatieteelliset aineet myös.

Kolmannen vuoden syksyllä professori tuli vastaan portaissa, kun olin latinan luennon jälkeen matkalla kahvioon. Hän murahti ”Voisiko neiti L. tulla huomenna vastaanottoaikanani käymään?” – Mutisin, ihan vain vähän, peloissani: ”Voin kyllä, tulen tietysti”.

Vastaanotolla professori ilmoitti – ei kysynyt, ei haastatellut, eikä vaatinut hakupapereita, vaan yksinkertaisesti vain ilmoitti – että minulle kirjoitetaan työsopimus nimikkeellä ”tuntiopettaja”. Se tarkoitti, että periaatteessa olin yhden päivän viikosta professorille apulaisena vanhojen käsialojen ”kääntäjänä” ja tutkinnonuudistustyöryhmässä avustajana. Muutamassa kuukaudessa työnkuvani laajeni käsittämään myös kirjojen kopiointia, tupakan hakua (poltimme toki yhdessä aika lailla), puhtaaksikirjoitusta, mikrofilmien lukua, tentin valvontaa, pitkiä juttutuokioita ruoasta ja yliopistohallinnosta, sanelusta kirjeiden kirjoittamista, kirjojen toimitustyötä. Sain jakaa laitoksella työhuoneen kahden muun ”tuntiopettajan” kanssa.

Samaan aikaan ja – nimenomaan edelleen enimmäkseen – opiskelin, – ja hengailin opiskelukavereiden ja kihlattuni kanssa. Aloitin uusia sivuaineita: klassillisen arkeologian ja aate- ja oppihistorian, suoritin yhteiskuntatieteiden cumun ja sitten neljännen opiskeluvuoden keväällä suoritin jo ensimmäiset Suomen historian appron tentitkin. Tein gradua ja hiljalleen aloin tajuta, että historian parista voisi myös saada joskus elantonsa. Että historia voisi olla ”työ”. Monet kurssikaverit suorittivat kasvatustieteitä ja auskultoivat. Heistä tulisi opettajia! Sitä minä en todellakaan halunnut. Enkä nyt ainakaan tutkijana osannut itseäni ajatella. Jonkinlaisena historian projektityöläisenä ehkä näin itseni.

Valmistuin aika lailla nopeasti (4½ v.) maisteriksi ja olin ihan ihmeissäni, mille sitten alkaisin. Keväällä 1983, kun Pehtoorikin valmistui insinööriksi, lähdimme Helsinkiin pariksi kuukaudeksi, ja palasimme Ouluun ABCD-kortit mukanamme. Kesä kului onnikkaa ajaessa ja loppukesästä häitä tanssiessa.

Syksyllä sain historian laitokselta taas pieniä tuntiopetusmääräyksiä, pidin elämäni ensimmäisen kokonaisen luentosarjan (vieläkin käy sääliksi niitä kaikkia, jotka sinne olivat tulleet :)), alkoi lyhyt assistentin sijaisuus ja sitten ns. työllistymismäärärahoilla tutkimusapulaisen hommia ketjutettiin.

Professorin kanssa suunniteltiin jo väitöskirjan tekoakin; hän kun piti minua nuorena ja lahjakkaana ”kyllähän väitöskirjaa varten nopeasti ranskan kielen opit”. En oppinut. Ensimmäinen väitöskirjan aiheeni liittyi valistukseen, sen jälkeen aiheita seurasi… Intian kautta Englantiin ja lopulta Pohjois-Suomeen.

Otin myös ensimmäisen isohkon tilaushistoriahankkeen (Kiimingin koululaitoksen 100-vuotishistoria) tehtäväkseni. Ja jatkoin samalla Suomen historian opintoja ja ajoin linja-autoa. Kun näytti, että vakitöitä ei löytyisi (totta puhuen en juuri etsinytkään), anoin Suomen historian opinto-oikeutta Turun yliopistosta, – Oulussa kun tuolloin ei vielä ollut mahdollisuutta laudatur-opintojen suorittamiseen. Tein Turkuun toisen gradun ja suoritin syventävät. Tuon Suomen historian gradun laajensin sitten kokonaiseksi monografiaksi (Oulun linja-autoliikenteen historia :)) ja edelleen ihmettelen, miksen tehnyt lisuria siitä?

Tässä vaiheessa kävi niin, että ”vahingossa” ryhdyimme rakentamaan taloa, jonne tehtiin lastenhuonekin. Ja sitten kävi tuuri: professorin kanssa oli tehty Akatemialle ”Hailuodon keskiaika” -hankehakemus, johon tuli kuin tulikin rahoitus! Minulle se merkitsi kolmivuotista täyspäiväistä tutkimusassistentin paikkaa. Hailuodon keskiaikaisesta kirkosta löytyi evidenssiä, talo valmistui, lapsia ei kuulunut ja väitöskirjan aiheet vaihtuivat.

Kevään ja kesän 1987 ajoin taas onnikkaa, mutta syksyllä palasin täysipäiväiseksi historiankirjoittajaksi: Keminmaan historia -projekti alkoi. Oppiaineen silloinen apulaisprofessori (sittemmin professori, ja myöhempi esimieheni liki parikymmentä vuotta) minut siihen projektiin värväsi. Kun se oli vasta aluillaan, hän järjesti minulle kirjoitusprojektin myös Iin seurakunnan historian parista. Siis kaksi kirjaa tekeillä: ei hassumpaa. Elämän korkeaa keskipäivää varjosti vain yhä todennäköisemmäksi käyvä lapsettomuus.

Mutta historiaa riitti. Ja vähän, tosin aika pieniä keikkoja, muidenkin töiden parissa. Elokuussa 1989 lopetin toviksi Keminmaan historian parissa: jäin äitiyslomalle! Samoihin aikoihin Ouluun saatiin Suomen historian professuuri, ja tammikuussa 1990 uudessa oppiaineessa avautui amanuenssin paikka. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin saanut ensimmäisen työmääräyksen yliopistosta, hain vakinaista virkaa historian parista. Ja sain sen!

Minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja lapsi! Kovin pahasti koliikkinen tytär, ja kaiken kukkuraksi jouduin tosi isoon leikkaukseen toukokuussa. Kesällä 1990 menin töihin ilmoittaakseni esimiehelleni kolmantena työpäivänä, että jään helmikuun lopussa äitiyslomalle. Juniori syntyi tasan puolitoista vuotta sisarensa jälkeen. Ja minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja KAKSI lasta. Olin kotona melkein siihen asti kun Juniori täytti kolme: kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin historiaa, joka toinen tai kolmas viikko vein lapset Jäälin mummulaan ja pääsin päiväksi arkistoon.

Sitten meni monta vuotta yliopistovirassa ja samalla paikallishistorioita kirjoitellen, ne valmistuivat ja vihdoin ihan vuosituhannen lopulla pääsin kiinni väitöskirjatyöhön. Tein sitä töiden ohessa ja töissä. Lomilla ja lauantaisin. Ja edelleen historia kantoi. Pidin työstäni, pidin tutkimuksesta ja ura oli sittenkin urennut. Väittelin, virka muuttui ensin lehtorin viraksi ja sitten yliopistonlehtorin viraksi. Olen edelleen Suomen ainoa naispuolinen historian tohtori, jolla on linja-autokortti. 🙂

Neljä vuotta sitten oli harkinnan paikka: jäin vuorotteluvapaalle miettimään, mitä loppuelämälläni teen. Harkintaan oli syynsä. Monetkin. Vuorotteluvapaalla kirjoitin, toimitin ja julkaisin enemmän kuin monina työvuosina. Vuorotteluvuoden lopulla, pitkällisen ja perusteellisen miettimisen jälkeen päätin palata virkaani, en perustaa herkkukauppaa, en lähteä opiskelemaan jotain, enkä heitttäytyä ”virattomaksi kairankulkijaksi”. Tarkoituksena oli vielä hankkia dosentin arvo, mutta se jäi. Viime ”lukuvuoteni professorina” vei ja korvasi sen aikeen. Nyt taas yliopistonlehtorina viihdyn.

Olen ollut töissä yliopistossa tai siihen läheisesti sidoksissa 35 vuotta ja virkakin minulla on ollut jo 25 vuotta. Siinä on ihan kylliksi. Nyt olen sanonut itseni irti. Minun polkuni yliopistossa alkaa olla kuljettu.

Ruoka ja viini

Viinipruuvin jälkeen – ja ennen seuraavaa?

Viikonlopun ”virtuaalipruuvi” osoittautui varsin mukavaksi ja siihen tuli kommentteja, paitsi tänne blogiin, myös minulle tavatessa suoraan ja sitten vielä sekä fb:ssä että sähköpostitse. Tämän perusteella annan itseni uskoa, että kiinnostusta ja kannatusta oli. Näin siitä huolimatta, että pistin pruuvin pystyyn kovin keposesti ja hopusti.

Meidän, siis Pehtoorin ja minun, mielipiteet ovat noissa kommenteissa jo viikonlopun varrelta näkyneetkin, mutta kirjoittelenpa vielä auki ja perusteellisemmin. Se valkoviini: sisilialainen Gazzera ei mielestämme ollut ihan tyypillinen, edullinen, italialainen, ohut, kesävalkkari, vaan siinä oli tuoksussa vahvasti hedelmäisiä aromeja ja sitten makeutta, melkein karkkia, tai siis rusinaa. Se että pinot grigio -rypäleen joukkoon oli laitettu 15 % prosenttia Moscatoa teki siitä mukavan täyteläisen sekä tuoksultaan että maultaan.

Mutta se, mikä siinä oli miinusta, oli se, että viinistä häipyivät hapot melkein heti. Siinä ei ollut ryhtiä, eikä maku todellakaan ollut pitkä. Mutta sitten nautimme toiset lasilliset ruoan kanssa (kuhaa ja perunoita) niin viinistä löytyikin optimaalisesti happoa. Bravo, molto bene. Olipas yksi tähän virtuaalipruuviin osallistuneista löytänyt tästä viinistä itselleen uuden suosikin. 😉

Entäs se espanjalainen Costalarbol? Siinä oli paitsi tavallista ja tykättyä tempranilloa (mutta vain 20 %) ja sitten enimmäkseen muistaakseni ennen maistamatonta graciano-rypälettä. Se ei ollut raaka, tanniinit eivät napsuneet hampaissa, mutta kummallisen karhea se oli. Mutta liharuoan kanssa se pärjäsi oikein hyvin, eikä jäänyt erinomaisen mausteisen riisin ”alle”. Varmasti hiiligrillattujen pihvien kanssa olisi oikein kelpo viini.

Tällä kertaa italialainen valkkari voitti espanjalaisen punaviinin, vaikka lähtökohta oli kaikkea muuta kuin yhteismitallinen.

Sitä minä jäin miettimään ….

Että entäs jos maisteltaisiin toistekin yhdessä? Josko vaikka toukokuun lopussa laittaisin muutaman maisteltavan viinin esittelyyn jo alkuviikosta ja sitten viikonloppuna olisi yhteisölliset maistiaiset? Yrittäisin vielä hakea sellaisia viinejä, jotka olisivat maallakin (Iissä, Ylivieskassa, Kuusamossa :)) Alkossa myynnissä…

Tuollaisen viiniaiheisen kyselyn laittelin tuohon alle. Viiteen ensimmäiseen voit ruksata vaikka kaikkiin, mutta kahteen viimeiseen vain jompaan kumpaan. Osallistuhan tähän lukijapalautekyselyyn – ei niin, että lupaisin palautteen vaikuttavan mihinkään, mutta ehkä se vaikuttaa. Olisi mukava kun vastaisit.

Reseptit Ruoka ja viini Ruokahaaste

Maaliskuun ruokahaaste: karitsapatee

Moneen vuoteen en ole osallistunut Ruokahaasteeseen. Keväällä 2011 näköjään viimeksi. Kerran jopa voitin ko. haastekisan, – silloin Hilla(tira)misuni keräsi eniten ääniä.

Mutta nyt sattui silmiin, että maaliskuun ruokahaastekisan asettaneessa Beach House Kitchen -blogissa teemaksi on valittu pääsiäinen. Ja sattuipa niinkin, että tänään Pojan & Miniän tullessa syömään olin tehnyt meidän joka pääsiäisenä nautittavaa karitsa(lammas)pateeta. Tai ehkä joku puhuisi murekkeesta.

Niin tai näin, tämä on hyvää, erinomaisen helppoa, monet vuodet olen tehnyt tätä mökkiolosuhteissa, kaikille (myös lapsille, jotka eivät lammaspaistista juuri riemastu) maistuvaa, huumaavalle jo valmistusvaiheessa tuoksuvaa, ei-niin-kaunista-mutta-rustiikkia-tavattoman-hyvää-ruokaa.

Olennaista on, että raaka-aine [lampaan- tai karitsanjauheliha] on laadukasta. Ja toki sitten tarvitaan jonkin verran muitakin tykötarpeita. Oikeastaan syy, miksi tätä päädyin tekemään, oli, että eilen kävin Viskaalin-kaupassa ja siellä oli tuoretta karitsajauhelihaa. Kilon sitä sitten ostin, – vasta sitten miettimään, mitä siitä tekisin.

Muut ainekset löytyvätkin kotoa.

Karitsa[lammas]patee

Lammas [tai karitsa] jos joku on pääsiäisruokaa. Jollet halua tehdä paistia, tee patee. Tästä on tykätty hyvin paljon. Lisäkemahdollisuudet ovat monet, mutta ainakin smetana ja suolakurkut maistuvat ohessa erinomaisilta.

1 kg karitsa/lammasjauhelihaa
1 hienonnettu punasipuli
1 dl vihreitä oliiveja viipaleina
½ dl kaprismarjoja
3 munaa
10 valkosipulinkynttä
1 ½ tl suolaa tai yrttisuolaa
mustapippuria
rosmariinia
2 dl kuohukermaa
2 rkl perunajauhoja

Laita jauheliha isoon kulhoon ja lisää muut ainekset kermaa ja perunajauhoja lukuun ottamatta. Vaivaa seos tasaiseksi massaksi. Lisää kerma ja lopuksi perunajauho. Kaada seos voideltuun vuokaan ja laita uuniin (~180 C) paistumaan runsaan tunnin ajaksi. Kypsä patee tuntuu painellessa kiinteältä. Anna jäähtyä vähän aikaa vuoassaan ja kumoa sitten.

Tämä on hyvää vähän jäähtyneenä, mutta mielestäni kaikkein parasta seuraavana päivänä jääkaappikylmänä.

Leikkaamalla siivuiksi ja asianmukaisin lisukkein tarjottuna tämä on myös ylivertainen alkupala.

Jälkiruoaksi tein kulholliset Lemon possetia. Raikasti valkosipulisen pääruoan jälkeen mukavasti.

Pääsiäisruoista puheenollen: muistattehan, että viime vuonna tein ”Pienen pääsiäisruokakirjasen”. Siinä on monta makoisaa pääsiäispöytään kelpuutettavaa herkkua lisää. Se löytyy tämän linkin takaa.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Lauantaipäivä, kevätpäivä, ruokapäivä, viinipäivä, juhlapäivä, ulkoilupäivä, tilipäivä, lepopäivä

Aamulla runsauden pula siitä, mitä tekisi: päätin tehdä järjestyksessä.

Kauppareissun jälkeen äidin luo, vähän herkkuja sinne ja asioiden hoitoa, tsemppauksen yrittämistä, sitten jatkoin kohti kauppahallia. Kiertelin Kiikelissä, aittatorilla, Silloilla, … kameran kanssa luonnollisesti. Torin tietämillä aina sellainen vanhan maailman tunnelma. Hyvä tunnelma.

Koskapa eilen oli tilipäivä, sallin itselleni pitkästä aikaa jotain hömpän ostamista. Rannan aitoissa on mukavia pikkuliikkeitä. Piipahdin.

Paitsi että ostin lankoja, niin ostin jykevät (puriste)kristallilasit (Lifestylenordicista), arkikäyttöön muutaman. Niissä smoothiet näyttänevät varmasti hyville.

Jotenkin kummasti pidän tuosta kuvasta. Sitä voisi vielä jalostaa…. hmmm…

Kahden hengen safkalle tein karitsanfileitä, ja riisiä uudella twistillä. Stockalta tarttui mukaan purkki Ras El Hanout -maustesekoitusta. On tekstin mukaan klassinen marokkolaien sekoitus lampaalle, kalalle ja broilerille. AInesluettelo on hengästyttävä:

Kasvisliemijauhe [merisuola, perunatärkkelys, maltodekstriini (maissista), hydrolysoitu maissi- ja soijaproteiini, sipuli, selleri, porkkana, rypsiöljy, sokeri, valkopippuri, sarviapilansiemen, valkosipuli, persilja, muskottikukka, kurkuma], korianteri, kaneli, inkivääri, laventeli, ruusun terälehti, mustapippuri, cayennenpippuri, cassia (Cinnamomum cassia), galangal, paprika, muskottikukka, muskottipähkinä, kardemumma, neilikka.

Varmaan Marokon matkalla on tällä maustettuja ruokia syöty, mutta enpä tarkemmin muista. No paistoin karitsan fileet ihan tavallisesti voi-öljyseoksessa, suola, pippuri ja rosmariini mausteina. Keitin tavallista unclebensiä ja loppuvaiheessa sekoitin riisin joukkoon ruokalusikallisen voita ja pari teelusikallista tuota mausteseosta. Aluksi maistui hieman epäilyttävästi joulupuurolle (kaneli), mutta lihan ja riisin ja pruuvissa oleva espanjalaisen punaviinin kanssa yhdistelmä oli erinomaisen hyvä.

Tuo ”sokkona” virtuaalipruuviin valittu punaviini ei nimittäin sellaisenaan todellakaan meitä ilahduttanut. Se oli merkillisen karhea, ei ainoastaan nuori, vaan myös karhea. Ei napsuvia tanniineja, eikä mitään vastenmielistä, mutta vähän turhan rustiikin oloinen meidän makuumme. Mutta tämän mausteisen liharuoan kanssa viini pehmeni, siinä oli voimaa ja aromia joka kantoi ja nosti ruoankin tasoa. Siis selkeästi maustetun liharuoan viini, ainakin meidän mielestämme. Jännä kuulla mitä muut ovat olleet siitä mieltä? 🙂

Nyt juhlapäivä jatkuu… lähdemme kävellen kohti Iskoa. Tavataanpa ystäviä … 🙂

Niitä näitä

Laiskottelua

Koko viikon olen ajatellut, että kävelen töihin. Mitä mainioimmat kelit ovat olleet, eikä ihan välttämätöntä olisi ollut olla hyvin aamuvarhain paikalla. Olenko mennyt kertaakaan? Nope!

Maanantaina nyt oli lomaflunssan jälkeen vielä vähän toipilas olo, tiedossa pitkä päivä iltaan asti ja sitäpaitsi poika oli loman aikana pessyt ja vahannut volkkarini, joten olihan siitä kiillosta ja kauneudesta nautittava, tiistaina heti aamulla hammaslääkäri ja töiden jälkeen kampaajalle, keskiviikkona töistä suoraan äidin luo ja mitäs eilen keksinkään (teko)syyksi välttää tepastelun? Taisin ihan laiskuuttani olla edes selittelemättä ja hyppäsin auton kyytiin. Entä tänään? – Nukuin niin myöhään, että oli mentävä autolla, että ehdin edes kahdeksaksi. Miksi piti ehtiä kahdeksaksi? – Hyvä kysymys.

Vaikka olen koko viikon ajellut autolla, olen rahdannut mukanani järkkäriäni. Niin kuin nyt teen melkein aina. Enkä ainuttakaan kuvaa ole sillä ottanut. En vaikka aurinko on paistanut ja linnut laulaneet. Miniä oli onneksi ottanut yhden kevätkuvan. FB:sta luvallaan tänne laitan:

”Varma merkki lähestyvästä kesästä; Unski ruskistuu matolla siki-unessa”

Minulla on tämän kiinanharjakoiran kanssa ollut jo parina kesänä skaba rusketuksesta, ja ainahan koiruli on minut voittanut. Nyt tiedän miten: aloittaa päivettymisen jo maaliskuussa, jolloin meitsi olmeilee Linnanmaalla työhuoneessaan, eikä edes kävele töihin.

Ja muistutan, että tuo auringonottaja on The Man. Nuoren parin ”kennelissä” on kyllä kaksi feminiiniäkin: sokeutuva Maisa ja sitten Piina, joka totta totisesti näyttää enemmän urokselta kuin tuo auringossa kellijä.

Joka tapauksessa nuoret ja koirulit lähtevät pääsiäisenä meidän kanssa möksälle, tyttärelle lentoja Hki – Ivalo ei enää ollut paljon tarjolla, ja ne, jotka olivat, olivat kovin tyyriitä. Sellaista Tyär Helsingistä myös viesteili, että talonsa hissi oli eilen simahtanut! Luojan kiitos ei ollut viikko sitten! Sänky piti silloinkin kantaa yhdeksänteen kerrokseen, koska ei mahtunut hissiin, mutta muut saatiin roudattua hissillä. Olisi ollut melkoista jos olisi koko torstain muuttokuorma pyykkikoneineen kaikkineen ja lauantain Ikean ja Kodin Ykkösen ostokset portaita pitkin pitänyt yläkertaan rahdata.

Töissä hyvin hiljaista, siellä ei perjantaisin paljon kollegoitakaan ole. Paljon ehdin lukea tänään. Töiden jälkeenkinhän olisi voinut mennä ulos. Mutta edelleen laiskailua. Ja pruuvia… 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini

Virtuaalipruuvi

Sain ajatuksen, hyvän sellaisen. Tai siis minun mielestäni hyvän. Toivottavasti jonkun Tuulestatemmatun sivuilla piipahtelevankin mielestä hyvän.

Kutsun teidät virtuaalipruuviin. Pidetään viininmaistiaiset etänä!?

Tämmöisen esikuvakin on olemassa: Hannu Lehmusvuori perusti 1990-luvun puolivälissä nettisaitin, jonne hän joka viikko kuvasi ja esitteli viikon viinin. Hän on kuvaamisen ammattilainen, ei viinien, mutta entusiastinen harrastaja ja viinientuntija on.

Meidän viinikerhomme oli tuolloin juuri ja juuri esikouluiässä, eikä tietoa viineistä ollut lehdistä, netistä eikä kaikista mahdollisista some-tuuteista luettevissa, joten ”Viikon viini”-sviustoa kerhomme seurasi intensiivisesti. Eikä seuraaminen ollut vain virtuaalista, vaan usein hankimme ja testasimme juuri niitä viinejä, joita Lehmusvuori oli esitellyt.

http://www.nettivuori.com/hannu/english/wine-weeks-all.htm

Kannattaa klikkailla tuolta sivulta löytyviä viinisivuja auki: kuvat ovat usein jänniä. Surrealistisia, digitaalisen kuvankäsittelyn alkuvaiheista kai… ks. esim. tämä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta siis, minäpä ehdotan teille, hyvät viineistä pitävät blogiystävät, kahta viiniä. Me Pehtoorin kanssa testaamme ne viikonlopun aikana. Hanki sinäkin molemmat tai toinen? Testaa ja kommentoi.

Minä kirjoittelen tämän postauksen kommentteihin meidän testauksemme tuloksen, ehkä jo huomenna toisesta. Molemmat viinit ovat suht edullisia, molemmat aika lailla uusia, eikä me olla niitä ennen maistettu. Valkoista työkaveri suositteli tänään, – yhdessä hänen kanssaan pohdimme, että viinissä oleva moscato (15%) saattaisi tehdä sen, että viini sopisi hyvin vaikka kiinalaisen ruoan kanssa. Tai pizzan kuten Alkon suosituksissa lukee. Jos haluat testata aasialaisen safkan kanssa, tee kana-nuudeli-soppaa, jota me tänään söimme ja jota jäi huomiseksi evääksi.

Ohje on täällä.

Valkoviini tulee Sisilian lämmöstä: Pinot Grigio & Moscato -rypäleistä tehty luomuviini, jota ei ole hinnalla pilattu. Gazzera tarkoittaa ”harakkala”, mutta ei anneta sen pilata vaikutelmaa.

Punaviiniksi ehdotan ”mehevä & hilloinen”-luonnehdinnan saanutta riojalaista Costalarbol-viiniä. Liharuuille ja juustoille arvelisin sopivan, ja kyllähän nuo tempranillo-viinit, mehevät ja hilloiset, maistuvat takkatulen ja kirjan kerakin.

Italia-Espanja -maaottelu tästä tulee, tosin vähän eri sarjoissa nämä viinit on. Mutta testatkaamme, cin-cin!

PS. Tässä on sitten vielä viinivinkki, jonka olemme nauttineet monta kertaa ja ilahduin kovin kun näin, että tätä taas on Alkon valikoimissa: Bucci.

Niitä näitä

Päivän palaset

Tiedättekö, että whatsappia voi käyttää tietskarillakin. Siis nettisovelluksella. https://web.whatsapp.com/ Minulla on ollu se jo toista kuukautta käytössä. Ehkä parikin. Onhan hyvä. Tässä koneella istuessa voi nuorten kans chattailla vallan nopeasti, paljon paremmin ja kätevämmin kuin puhelimella naputellen.

Matkakuume tuntuu nousevan. Olen tässä paitsi surffaillut monilla eri Japanin matkasivuilla, myös omilla matkakuvasivuilla http://satokangas.kuvat.fi/ Ja Italiaan olisi nyt kyllä kova ikävä. Siellä on pian unikkopellot kauneimmillaan.

Olen löytänyt itsestäni viime kuukausien kovan harjoittelun tuloksena uuden vaihteen; tai siis osaan jo aika hyvin ajatella ”tämä ei (enää) kuulu minulle – turha tuohtua!”

Blogiasioista on kerrottava sen verran, että lupaamani palkinto potkuroinnista lähti tänään Marketalle ja että Antin vinkkaama Hesarin Nyt-liite on luettu, ja hain yliopiston kirjastosta kaksi Minna Lindgrenin kirjaa (”Sivistyksen turha painolasti” ja ”Musiikki on vakava asia”). Kerron kommentit kunhan olen lukenut. Nyt on taas pieni välämä aikaa lukea, muutakin kuin opinnäytteitä. Ensi viikolla vasta alkaa jokakeväisen Lasaretti-seminaarin pinkan läpiluku.

Koulukuntaerot puhuttavat. Telepatiaa on ollut. Tyyneyttä ei tahdo riittää kun näen opiskelijoiden leikkivän puhelimillaan seminaarissa. Luulen että sanonkin asiasta vielä. Pitkästä aikaa lähettelin töissä paperista kirjepostia ja nyt on sitten parikin paperihaavaa käsissä, ikäviä. Heftaa ei voi laittaa, mutta kirvelee.

Nyt kun on tämmöinen intensiivinen työviikko, ja töistä vielä suoraan Caritakseen, niin johan nyt paistaa aurinko ja on huikean keväistä! No onhan se luvannut aurinkoa viikonlopuksikin. Ja se, että nyt paistaa ja tuulee leppeästi, lupaa hienoa kesää: on näet vastuupäivät. Sellaiset tuulet on kesällä, kun juuri näinä päivinä (9. – 11.3.) on kelit. Paistakoon. Nautitaanpa näistä!

152