Reija

Lauantai-ilta klo 20.45

Euroopan laella ollaan. Nordkapp koettu!

Päivä on tänne maanääriin taivallettu (mökin pihasta Scandic Nordkappiin 500 km): hurjan hieno päivä, upeita maisemia. Jäänsininen Jäämeri! Vuoria ja merta… Laskuveden tyven ja puuttomat vuorten rinteet, kuin Grosslocknerilla Alpeilla. Kuvia ja kertomusta on enemmän kuin paljon, mutta vuonojen kätköissä, jylhien vuorten katveessa yhteys internettiin on rajallinen.

Lähtenemme siis vielä ulos! Aurinko on korkealla.

Aamuyhdeksältä suljimme Hangsaojan mökin ovet, ja lähdimme tämän vuoden ensimmäiselleulkomaanmatkalle. Kauan aiottu, nyt se vihdoin toteutetaan: Pohjois-Norjaan, Euroopan laidalle ajamme.

Ivalo, Inari, Karigasniemi, jossa tankattiin – tietysti – olemmehan menossa kalliiseen Norjaan. Rajan jälkeen alkoi uusi taival meille; molemmat olemme pentuna käyneet Pohjois-Norjassa, kuten kaikkien oululaisten 60-luvulla kuului tehdäkin ;), ja sitten vietimme 1-vuotishääpäivän, elokuun lopussa 1984, Hammerfestissä ja Tromssassa, ja sitten neljä vuotta sitten huikean hieno Pykeijan päiväretki, mutta siinä kaikki. Siis korkea aika lähteä vuonoja ja Jäämerta, Keski- ja Etelä-Finnmarkenia kohti.

Karasjoella aika lounaskahville ja mustikkapiirakalle. Löysimme Sápmi Parkista mukavan kahvilan ja sitten matka kohti Lakselviä: kauniita tunturimaisemia, lumihuippujakin, pieniä rähjäisiä pihapiirejä ja muutama vauraan näköinen, uusi talo välillä.

Lakselvissä on Porsangervuonon pohjukka: Jäämeri edessä!

Ja siitä se ”oi, kuinka hieno”, ”Katso!”, Onpa vaikuttavaa, ihan tyven meri on kaunis, ”jäänsininen meri”, ”onneksi lähdettiin”, ”hienoa että paistaa” alkoi. Muutamia kuvauspysähdyksiä, ja taas jatkettiin. Canonin muistikortti täyttyi.

Laskuveden aika.

Iltapäivän lopulla jo ryhdyttävä miettimään, mihin mahdollisesti majoittuisimme.

Pitkien (4440 m ja 6700 m) tunnelien jälkeen saavuttiin Honningsvågiin, vettä satoi, ja paikka tuntui olevan merkillinen sekoitus kalastaja- ja matkustaja(Hurtigruten)satamaa, turismia, paikallista nukkavierua pikkukaupunkia.

Kirkon kävin kuvaamassa, lähes aina ovat täällä valkoisia, harvoin kirkkomaa on ympärillä. Täällä oli; siispä sinne. Vain pikkutovin siellä kiertelin. En muista ennen hautausmaalla nähneeni lippua. Norjan lippu yhdellä haudoista kuitenkin oli.

Pääkadun Scandiciin tepastelimme: hotelli on täynnä, mutta heillä on Nordkappin suunnassa 7 km pohjoiseen toinen hotelli ja siellä on yksi (!) huone vapaana, varataanko teille? – En oikein uskonut tuota vain ”yksi vapaana” -juttua, mutta samapa se. Varataan se.

Keskellä ei mitään, tai siis keskellä korkeita, tummia arvokkaan näköisiä vuoria,ja lampia molemmin puolin tietä ja hotellia. Saimme huoneen, ilmeisesti oikeasti sen viimeisen, sillä illalla hotellin pihaan ajoi suomalaisia, saksalaisia, virolaisia, busseja yksi toisensa perään ja arktisen loman viettäjiä purkautui ja majoittui leirikeskusmaiseen hotelliin. Kelpo hotelli, ja ihan Helsingin keskustan normihotellien hintatasoa. Meille joka tapauksessa oikein sopivalla paikalla ja sopivaan saumaan saatiin varatuksi. Lähdimme kohti Nordkappia.

Karuus voi olla kaunista, vaikuttavaa, kiehtovaa.

Nordkapp. Mitäpä siitä osaisi kirjoittaa? Se on Euroopan ääri, jonne sadat tuhannet ihmiset vuosittain matkaavat satojen ja tuhansien kilometrien päästä, maksavat vielä pääsymaksun, kuvaavat toisensa vuonna 1977 pystytetyn karttapallon vieressä.

Ihmisen pienuus, luonnon ja meren mahtavuus, mahtipontisuuskin – en osaa sanoa, hieno se on.

Pari tuntia siellä kiertelimme, kuvailimmme, nimikkocavan nautimme, olisimme halunneet jäädä syömään hienoon Kompasset-ravintolaan kuningasrapua, mutta – tietysti – siellä oli yksityistilaisuus. Ajelimme takaisin ”alas” hotellille ja lyöttäydyimme saksalaisten kanssa syömään buffeesta, – noh, lähti nälkä, mutta kuningasravusta tai muusta kulinarismista nyt ei voi puhua.

Ruoan jälkeen yritin kaikin mahdollisin tavoin, kaikilla mahdollisilla mukana olleilla datavälineillä saada yhteyden nettiin, mutta turhaan. Ja kun keskiyön aurinko on täällä vielä iltallakin korkealla, lähdimme iltakävelylle. Ja lähimmän vuorenrinteen takana vuorilampia.

(Tämä on lisätty sunnuntaina 28.6. odotellessa Lyngenvuonon ylittävälle lautalle pääsyä. Lisäilen kuvituksen tekstiin kun ehdin/on mahdollista.

Nyt su Tromssa klo 19.28; kuvia lisätty. 😉 Laitan vielä lisää…. )

Vuodenvaihteessa, hiihtolomalla, pääsiäisenä ja vappuna mökkisäät eivät meillä tänä vuonna olleet ihan parhaat mahdolliset, enimmäkseen eivät. Mutta nyt. Nyt ei voi valittaa. Hyvä on: oli yöllä satanut. Aika paljonkin kai. Mutta meillä ei sateesta mitään tietoa: yhdeksän tunnin hulppeat yöunet ovat olleet viikon teema.

Aamulla pilveili, Pehtoori siirtyi liiteriin hyllyjen tekoon, minä lähdin kylille. Kaupassa kävin, eikä Kuukkelissa ketään. Postissakin kävin; olin niin iloinen kun saatoin lähettää tyttärelle korttipaketin Helsinkiin, enkä Meksikoon. Saariselän postissa on viime vuoden kohdalla ihan varmasti pieni piikki postituksissa Meksikoon. Ei ole enää, ei. Ja siitä minä olen iloinen. 🙂

Noista uhkaavan näköisistä pilvistä huolimatta lähdimme reilusti ennen puolta päivää kohti Ahopäätä. Ajatuksena paitsi liikkua, käydä lenkillä, myös tsekata, josko sateiden jälkeen olisi sittenkin korvasieniä. Aika kauas saimme tepastella ennen kuin ainuttakaan tuli vastaan.

Sen verran noita kuitenkin löytyi, että perheelle joulupöytään saadaan muhennos, soppakin joku kerta.

Ja palatessa minä keskityin taas kameran opetteluun, makroiluun.

Kannattaa klikata kuvat isommiksi.

Alla olevassa kuvassa on pieni lähde. Yritin kuvailla kuplia, ei onnistunut, mutta renkaat edes.

Tuossa alakuvassa nuo valkoiset pallurat ovat lähteen pulppuamista. 😉

Ja sitten vastaan tuli tällainen: punaisella jouluhileellä koristeltu koivu!

Metlan sivulta löytyi vastaus: Koivunpunanukkapunkki [siinä olisi taas ulkomaalaisilla yhdyssanassa ihmettelemistä!] on tehnyt tekosiaan.

Tuhokohteet: Laji iskeytyy sekä raudus- että hieskoivuun. Sitä esiintyy pääasiassa varjoisissa paikoissa kasvavissa nuorissa puissa ja isompien puiden alimmilla oksilla.
Tuhon eteneminen: Punkkien määrä saattaa lisääntyä koivussa kasvukaudesta toiseen siirrytäessä, sillä punkit talvehtivat samaisen puun silmuissa.
Vaikutus puuhun: Punanukkapunkit aiheuttavat imennällään koivujen lehtien ylä- ja alapinnoille purppuranpunaisia lähes metallihohtoisia hyvin selvästi silmiinpistäviä nukkaäkämälaikkuja. Mitään merkittävää vahinkoa ei nukasta aiheudu.

Hassulta se tuolla mäntykankaalla kesäkuun lopun auringonpaisteessa näytti.

Tämä kuva on lammelta, jota etsin jo maanantaina, – löytämättä. Tänään Pehtoori näytti sen paikan. Sen reunalla on kaksi lähes symmetristä, kovin kaunista kuusta, mutta täällä, juuri täällä, oli niin paljon sääskiä, ettei mitään rajaa. Siinä mitään kuvailemaan jääty! Ja muutama sata metriä poispäin, ja vähän ylöspäin, niin ei mitään haittaa itikoista.

Mutta oli jo aika paluulle Hangasojan hellään huomaan…

Mökillä vielä projekteja: myrsky/tykkyvahinkoja korjaten, hyllyprojekti, aurauskepit, saunan lämmitys, … hiljalleen alkoivat ne sääennustuken uhkaamat pilvet nousta: so what, ihan sama.

Vappuna laitetuissa pöntöissä ei vielä ole asukkaita. 🙁

Pihallakin tänään aika sääskivapaata; jopa istuksin terassin lämmössä nuorison kanssa chattaillen.

Ja grillaten, kelpo viinistä nauttien.

Ja tässä vielä makrokuva, jolle ihan väistämättä annoin nimeksi ”Mökkiviini”

Huomenna laittelen tänne yhteenvetoa viikon safkoista ja viineistä.
Mielenkiintoisia tuttavuuksia tulossa – ja varoituksen sanakin.

Eilen ja toissapäivänä tämä tuntui kesämökiltä, tänään taas Lapin mökiltä. Yön aikana eilinen kesä vaihtui vilpoisempaan keliin. Olihan se tietysti vähän pettymys.

Mutta oivallinen sää ryhtyä vanhan mökin, Tuulentuvan, suursiivoukseen.

Siitä on kymmenen vuotta kun ostin äidiltäni ja sisaruksiltani tuon vanhemman mökin omakseni. Sen jälkeen pohdimme, että riittääköhän tuo vuonna 1985 valmistunut pikkumökki meidän tarpeisiin vai tehtäisiinkö viereen toinen uusi, iso mökki, sellainen kakkoskoti, osin juuri tätä nyt meneillään olevaa elämänvaihetta varten. Mietittiin kyllä, että riittäisihän tuo pienempi meille, rempattaisiin vähän ja sillä hyvä. Mutta vielä kyseltiin meidän tuolloin teini-ikäisiltä, jotta aikovatkohan täällä ryhtyä käymään aikuisempana, keskenäänkin, kavereineen, meidän kanssa. Ja sanoivat, että toki, toki. Ja vielä ajattelimme Pehtoorin kanssa, että vanhasta mökistä tulisi oivallinen vierasmökki, voitaisiin kutsua ystäviä tänne kylään. Ja näinhän on tehty. Nuoret käyvät, ystävät käyvät ja me asumme tätä Myötätuulta.

Mutta siis. Nuoripari pikku kennelinsä kanssa on viettänyt aika lailla aikaa Tuulentuvassa, tytär Meksikon ja Saksan kavereineen, Ottopojan ja muiden oululaisten ystäviensä kanssa, VMP muutaman harvan viikonlopun ja muita satunnaisia vieraita siellä silloin tällöin on majoittunut. Asukkaat aina siivoilevat jälkeensä, mutta sellaista peruskuurnausta ei juuri ole tullut tehtyä,.. Oisko edellisen kerran kolme vuotta sitten? Ja tänään sitten jatkoin siitä mihin Vappuna jäin. Mökki lattiasta kattoon luutun alle. Jopa hirsiseinät pesin, seinävaatteet tuuletin, mitä ei ole tehty kymmeneen vuoteen.

Aikanaan tuota sohvaa hankkiessa ei tullut mieleen, että mökistä tulee myös kolmen koiran loma-aikojen viettopaikka! Olisi tullut valituksi erilainen pintamateriaali! Allergialääkitys ei paljon lohduttanut tuota imuroidessa, hakatessa, harjatessa. 😉

Nuo sängynpeitteet eivät todellakaan ole fuksian väriset, vaan syvän punaiset, – enkä millään saa väriä kuvattua oikein.

Kamarin seinällä on tyttären yläasteaikainen taideteos, josta ei luovuta,

ja veljen vaimon tekemä ”Lumiset oksat!”, vanha Laanilan alueen kartta sekä kämppäsäännöt ja uutena vuonna koottu karttapallopalapeli.

Kaikki seiniltä pois, mutta tietysti myös matot, kaikki! Tuntui hyvin hyvältä vihdoin saada tuo tehdyksi.

Pehtoorilla ei ehkä sellaista riemua aamupäivällä pestessään Myötäuulen ikkunat, mutta tulipahan sekin homma hoidettua. 😉

~~~~~~~~~~~~~~

Tänään mennyt päivä kuurauspuuhissa, mitä nyt pieni maastopyörälenkki Laanilaan tehtiin, Savotan Sannissa kävimme kevyellä lounaalla (porokeittoa minulle, Pehtoorille munkkikahvit!) ja sitten työleirimeinikiä iltaan asti. Mutta …

Eilisen Pyhä-Nattasen patikalta on vielä laitettava muutama kuva tänne, vaikka jo eilisessä kuvakarusellissa niitä olikin. Loppuun laitan pienen videoklipinkin; suunnilleen koko Sompion kansallispuisto 24 sekunnissa, olkaapas hyvät.

Mutta ennen sitä tämä vielä uusintana: riekon (vai kiirunan?) poikanen. Olimme laskeutumassa alas ja Pehtoori hoksasi polun sivussa täysikasvuisen, jota ryhdyin pikimmiten kuvaamaan, ja samalla jalkojeni juuressa kuului hätääntynyttä piipitystä. Noita oli neljä, viisi, – ja äkkiä hajaantuivat, mutta ihan kengissä olivat …

Täällä poikueen iskä, myös naaras nähtiin. Pahanpäiväisesti koko sakki tahtomattamme säikäytettiin…

Ja sitten toinen lintuhavainto – – kovin kaukaa nähtiin, mutta kotka se taisi olla.

Ainutlaatuiset, vaikuttavat kivipaadet (ks. myös eilinen kuvasarja), jotka Pyhä-Nattasen päällä ovat, ovat siitäkin erityislaatuisia, että ne ovat graniittia, punaista graniittia (tosin vihreän sammalen peittämänä), eikä harmaata granuliittia niin kuin Saariselän alueen tunturit yleensä ovat.

Ja tässä se videoklippi: laaja Lapinmaa jalkojen juuressa.