Olemme juuri palanneet Olosta.
Sanat eivät riitä kertomaan; huomenna yritän, kännykuviakin on tiedossa.
Läksiäislahjani nautimme, tämä ei unohdu kuten ehkä Aalto-malja olisi tehnyt.
Tästä aloitettiin… ja tätä seurasi monta…
Ennen en ole [kuten viime lauantainakin väitin] ymmärtänyt kateenkorvan päälle. Nyt ymmärrän!
Mutta kaikkinensa…. palaan huomenna …. Olemme siis olleet Olossa!!!
Melkein on pakattu. Melkein varmaa on, että lauantaina aamulla lähtee Helsingistä kone kohti Milanoa, ja että olemme kyydissä. Vielä varmempaa on, että huomenna lähdemme Helsinkiin.
Suhteellisen varmaa on, että mukana on ihan liikaa vaatteita, mutta että jotain tärkeää puuttuu. Haastetta pakkaamiseen tuo sekin, että aluksi ollaan pari päivää Helsingissä, jossa ei oikein samat vermeet passaa kuin Välimeren pikkukylissä ja vuoristossa; toisaalta meneehän se perjantaina liikkuminen Helsingissäkin patikoinniksi: ratikatta kun on paikasta toiseen siirryttävä.
Vuoden tauko ulkomaanmatkailussa [edelleenkin on vaikea pitää kahden päivän Norjan piipahdusta ulkomaanmatkana] on ollut poikkeuksellisen pitkä. Sitäkin mukavammalta tuntuu lähteä. Ja Italiaan vielä. Italiassa on oltu viimeksi Umbrian kolmen viikon taloreissulla toukokuussa 2012. Liguriassa on käyty joskus nuorena (v. 1978?); ajettu Italiasta Ranskaan, eikä muuta.
Nyt siis lennämme Milanoon, siellä ollaan lauantai. Milanossa on oltu ennenkin. Vietettiin siellä pidennetty viikonloppu helmikuussa 2007. Ja tiedättekös, sitä reissua uhkasi joku lentolakko. Kuitenkin Finnairin plussapisteilla mentiin käymään. Italian kielen kurssi oli silloin meillä aluillaan ja minulla joululahjaksi saatu ihan uusi, ensimmäinen digijärkkäri. Ja käytiin ensimmäistä kertaa elämässä kahden Michelin tähden ravintolassa. Se oli ajalta ennen blogia, mutta matkakuvat ja lyhyt selonteko on olemassa. (Milanon kuvien jälkeen olen sentään edes vähän kehittynyt kuvaamisessa. 😉 . Käy vaikka katsomassa. KLIKS.)
Silloin kirjoitin matkapäiväkirjaan (joita olen toki pitänyt ennen blogiakin, itse asiassa aina):
Ennen lounasta Leonardo da Vincin L´Ultima Cena (Viimeinen ehtoollinen), joka on Da Vincin koodin jälkeen niin suosittu nähtävyys Santa Maria della Grazien luostarin ruokasalin seinällä, että sinne oli parasta varata etukäteen netin kautta aika 15 minuutin ihastelua varten. Se oli vaikuttavampi kuin odotin, vaikka odotinkin – tietysti – aika paljon. Kuvatahan siellä ei tietenkään saanut. Luostarin kirkostakin pidin.
Nyt emme siis aio käyttää lauantaita Viimeisen ehtoollisen äärellä, emmekä Michelin tähden ravintolassa, vaan hautausmaalla! Milanossa on ihan poikkeuksellinen cimitario, ja sinne haluaisin.
Sunnuntaina sitten siirrymme Välimeren rantaan pieneen (?) satamakaupunkiin La Speziaan, josta käsin patikoimme neljä päivää. Ensi viikoksi sinne on luvannut lämmintä, mutta sateita ja ukkoskuuroja. (Oikealla tuossa sivupalkissa on La Spezian säästickeri.) Katsotaan nyt mitä tuleman pitää. Viitat ja gore-texit on jo laukussa. Loppuviikosta sitten siirrymme tuossa ylläolevassa kartassa niemenkärjessä näkyvään Portovenereen, jossa ollaan kaksi yötä. Ja päivät tietty patikoidaan.
Tämä on nyt neljäs ulkomaanmatka, jossa on viikon patikkaohjelma: Kitzbühel 2011 (YouTravel), La Gomera ja Teneriffa (Tema-matkat) 2012 ja Bad Gastein (Alppimatkat) 2014 kesällä. Sitten on käyty kahdesti omatoimi-patikkareissulla: Madeira syksyllä 2013 ja viime syksynä nuorenparin kanssa Mallorcalla. Ensi viikolla ensimmästä kertaa Italian vaellusmatka tiedossa, ja tämä on Tema-matkojen järjestämä.
Mutta joka tapauksessa Italian Liguria, patikointi ja lomamatka syyskuussa lukukauden alkuhäslinkien ollessa kiivaimmillaan tuntuu ihan tavattoman mukavalle jo ajatuksena. Ja Stadissakin paljon hienoja juttuja tiedossa, pysykäähän kuulolla! 🙂
Laiturin reunalla.
Vähän sellainen reunallaolo on.
Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.
Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.
Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.
Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.
Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.
Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.
Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:
Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten 125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.
Savulohikastike
2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna
Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.
Aamulenkillä Iissä, iltakävelyllä Oulussa. Ja aurinkoa koko päivä.
Metsätaipaleella pehmoista sammalta, puolukoitakin olisi ollut ihan poimittavaksi asti. Ja kangassieniä. Mutta eihän minulla mitään veitsiä, koreja, ämpäreitä, eikä totta puheen aiettakaan mitään keräilytaloutta ollut ryhtyä harrastamaan. Kunhan tepastelin. Pohjakuntoa pitäisi vielä petrata ennen Italian vaelluksen alkua.
Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Allaolevia en olisi kyllä poiminutkaan, mutta olivat mukavan näköisiä.
Aamupäivällä systerin kanssa – taas kerran – lupailimme toisillemme että näistä Ii-vierailuista on tehtävä tiuhemmin toistuvia, – ja sitten hankkiuduin takaisin kotiin.
Liki koko kaunis iltapäivä kului minulla tietokoneen kanssa värkätessä. Ja lopulta: seitsemän portin USB-hubi se sitten auttoi. Insinöörimieheni osasi auttaa näissä teknisissä asioissa niin paljon, että kävi tuon hubin ostamassa. Kauppalappu oli ehdottomasti oltava mukana; meidän perheessä nämä tietskariasiat ovat kyllä minun heiniäni. Tai piuhojani.
Illansuussa olleen voutineuvoston kokoukseen menin markkinoiden kautta, ja käveleskelinpä sitten kauniita rantoja laajemminkin. Puolukoita ei tullut sitten edes ostetuksi, kävelyllä kun olisi vähän vaikea raahata laatikkoa, kameran lisäksi. 😉 Ehkä huomenna voisin hakea. Pehtoori oli appiukon kanssa käydessää onneksi ostanut omenoita. Josko huomenna laittaisin syksyn ekat uuniomput.
Syksyn merkkejä siis monenlaisia.
Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.
Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.
Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?
Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.
Ja tässä se paikka on!
Uimarannan takaa löytyivät nämä.
Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.
Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.
Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.
Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.
Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.
Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.
Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.
Jos näillä leveysasteilla kasvaisi, jos meidän pihalla olisi, voisin väittää, että pihalla nyt yöllä tuoksuu kuusama. En edes tiedä, miltä se tuoksuu, mutta äsken ystäviä pimeällä pihalla hyvästellessä oli kostea, tuoksuva ilma ja tuli mieleen, että tuntuu kuin tuoksuisi kuusama….
Hieno inkkarikesän päivä ja ilta on ollut tänään. Enin osa siitä sisällä, kuitenkin. Mutta ei se haittaa. Aamusella värkkäilin ruokia… Esivalisteluja iltaa varten, ja sitten kohti Lasarettia, jossa ruokakurssi.
Ruokaa sisäelimistä -kurssi oli todella mielenkiintoinen. Raaka-aineina oli mm. ankanmaksaa (tuoretta, ei purkkitavaraa), broilerinmaksaa, kivipiiroja (uusi herkku minulle), lampaanmuniaisia, kateenkorvaa (jonka hienoutta minä en vieläkään ymmärrä), vasikanmaksaa (jonka kalvojen poisto oli mun pääjobi ;)), kieliä.
Tiedättekö, mitä tarkoittaa kun voi hiljenee? – Kun pistät voinokareen valurautapannulle, se kihisee ja sulaa, sitten kun siitä ei enää lähde ääntä ”se hiljenee”, ja silloin on hyvä ryhtyä paistamaan maksaa. 😉
Ehdin olla mukana vain kolme ensimmäistä tuntia, joten kaikkea en päässyt kokemaan ja maistamaan, mutta esimerkiksi kivipiiraa kylläkin.
Miltähän se maistui? – Ehkä sellainen prässätyn maustetun riista- ja naudanlihan välimuoto. Pidin kovasti.
Kesken oli lähdettävä kohti Kontinkangasta, ja hyvinhän se meni. Ja illanpäivän lopulla sitten kotiin viimeistelemään illallisruokaa. Botrytis Oulusensis, 24-vuotias viinikerhomme, kokoontui meillä.
Pääruokana oli uusi kokeilu. Tiedättehän vitello tonnaton? Italialainen vasikan(kalkkunan) paistiliha ”hukutetaan” tonnikalakastikkeeseen. Nyt tein siitä LappItalia -version. Eilen paistoin poronpaistin matalassa lämmössä niin, että se jäi roseeksi (55 C paistimittarissa). Kun se oli yön yli jäähtynyt, Pehtoori viipaloi sen (noin 1/2 – 1 cm) ja minä tein kastikkeen, en tonnatoa vaan salmonea. Siis savulohesta. Sille erinäisiä tykötarpeita. (Kirjoittelen ohjeen tässä joku päivä.)
Entäs maistelussa olleet viinit?
Olin valinnut valkkareiksi Pinot gris/grigio -viinejä. Kallis uusseelantilainen ja amerikkalainen ja italialainen… Kyllä se kallis voitti, ja yleiskommenttina oli, että pinot gris on kelpo rypäle.
Punaviinit olivat ”kellaristamme” Torresin viinitalon parhaimmistoa. Perpetua, Salmos ja legendaarinen Mas La Plana (2007).
Tuo viimeinen on ollut esikuva ja edelläkävijä ranskalaisten viinituotannon (nimenomaan ”bordeaux blendin”) valta-aseman kaventamisessa. Olemme testanneet sen ainakin kerran, jollemme kahdesti, aiemminkin, ja kyllähän se illan parhaaksi todettiin. Hurjan kallis ilta oli, mutta viinikerholla on rahaa. Joka kuukausi jokainen meistä kymmenestä laittaa 20 euroa kerhon tilille, ja nyt taas on ”kertymiä”. Nautimme enimmät pois.
Ja mikä oli mieluista? – Viini- ja muu tarjoilu loppui kymmenen jälkeen, mutta vieraat viihtyivät yli puolen yön. Juttelimme, söimme, maistelimme, nauroimme. Ihan huippuilta.
Nyt on vaikea päättää mistä kirjoittaisi,
Onneksi maailmassa on hyviä, rehellisiä, ystävällisiä ihmisiä! Onneksi on. Muutoin minun kaltaiseni asioita hukkailevat ihmiset olisivat lopullisesti hukassa.
Kun loppu hyvin, niin kaikki hyvin, ja lopultakin mukava päivä. Sitä paitsi saimme äidin ulos syömään! Pehtoori, minä, Murmeli (joksi äitiäni siis perhepiirissä kutsutaan) ja sisareni olimme Nallikarissa. Äidin parin kuukauden välein tehtävän sairaalarutiinikäynnin jälkeen menimme kuin menimmekin ulos syömään, mitä ei ole tapahtunut varmaan kolmeen vuoteen. Monen onnistuneen asian yhteisvaikutuksesta nyt kuitenkin tämmöinen ilon aihe saatiin onnistumaan.
Pehtoorin ja sisaren tilattua sinisimpukoita, meinasi iskeä annoskateus. Eikä Pehtoorin jälkkäriksi tilaama pähkinäbrowniekaan näyttänyt luotaantyöntävältä. Vain vähän reunasta nyrhäistyäni tiesin, että täyttä hyvää on. Jos ensi kerralla tuonne kävelisi ja sieltä kotiin myös, niin voisi harkita sortumista… 😉
Meri oli kaunis, ja syksy. Ja kuten FB:sta äsken luin: ”Oulussa tuulee aina, tänään oli pystytuuli”. Tyven oli.
Maailma on melkoisen myllerryksen kourissa, eikä Suomessakaan kaikilla eläminen ole millään muotoa hyvällä mallilla, ja jos ajattelee maailmaa, johon pojanpoika on vastikään syntynyt ja mitä hän vielä tulee näkemään, kokemaan, mihin joutumaan… Tulevaisuus ei välttämättä näytä vain hyvältä, ei ainoastaan auvoiselta.
Tässä tilanteessa tuntuvat hieman naiivilta, oman navan ympärillä pyörimiseltä nämä minun juttuni, päivitykseni, ajatukseni. Mutta kuitenkin: kaunis syksy, hyvät, rehelliset ihmiset, suomalainen – vielä kuitenkin – toimiva terveydenhuolto, ravintolapäivällinen ”ihan ilman syytä” läheisten kanssa, meren äärellä, ja nyt levollinen ilta. En ainakaan valita.
Unia. Olen nähnyt koko kesän ja vielä viime yönäkin paljon unia. Ihan tavattoman pitkiä, todentuntuisia unia. Tai sitten ihan päättömiä melskauksia ja kaukana mistään todellisuudesta. Ei, älkää säikähtäkö, en todellakaan aio niitä ryhtyä niitä täällä selittelemään. Mutta sitä minä olen ennenkin sanonut, että olipa unissakin kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa kanavaa tai sulkea kokonaan. Olen niin väsynyt noihin uniin, ja usein niiden jälkeen ihan uuvuksissa.
Kävin tänään Linnanmaalla. Poikkesin lenkillä viemässä yhden paperin, allekirjoitukseni piti olla… Suunnilleen vain kävelin verkkareissa kampuksen läpi. Sekin tuntui unenomaiselta. Muutamien opiskelijoiden kanssa kohtaaminen ja tovin rupattelin. ”Verkkareissa sua ei ole kyllä ennen näkynytkään.” 🙂
Opettajien ulkonäköpaineista olen täällä blogissa joskus ennenkin kirjoitellut.
Kyllähän minulla aina oli edes yritys siistinpuoleisesti pukeutua, välillä vähän virallisemminkin. Viimeiset kymmenen vuotta menin töihin yleensä meikattunakin, – kevyesti mutta kuitenkin. Vähän peitevoidetta syntymämustien silmänalusten alle, ripsiväri ja huulipuna nyt ainakin. Talvella sipaisu poskipunaa tai aurinkopuuteria. Ja joka aamu pesen ja föönään hiukset. Edelleen. Mökillä vasta illalla saunan jälkeen. Mökillä en juuri koskaan meikkaa, kaupungissa kyllä lähes joka päivä, ainakin jos on jonnekin meno. Se nyt vaan on tullut sellainen tapa. Ja onhan se parempi olo, kun ei ole kovin homssuinen. Tukka hyvin, kaikki hyvin. 😀
Jäähyväiset Hangasojalle. Mutta eivät lohduttomat.
[Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.]
Aamuvarhain olin purolla, mutta ”no-hard-feelings”. Nyt on lupaus, että pian taas päästään takaisin. Ja että tässä välissä on paljon mukavaa.
Kotimatka liki Rovaniemelle asti keltaisin reunuksin.
Lounastauko Rollossa. Kävimme (taas) Choco Delissä. Paitsi ostamassa konvehteja, myös nauttimassa cappucinot ja pullat. Ja hankkimassa nuorelle parille kakkupalaset tuliaisiksi.
Onneksi ostettiin: tulivatkin liki samalla ovenaukaisulla meidän kanssa meille. Tahvo tuli vähäksi aikaan hoitoon. Oi-joi, kuinka pieni oli reilussa viikossa kasvanut, muuttunut. Mutta hyvin me tultiin juttuun. Ikävä oli jo ollutkin.
Ja sitten vielä illan päälle pyörähdin harrastuksien parissa. Sellainenkin harvinaisuus kuin etelä-korealainen viini tuli siinä maistetuksi. Eikä se ollut edes huono. 😉 Etelä-Korea! Moneskohan viinimaa minulle, ehkä kuudeskymmenes. Eiku useampi niitä on. Lasken joku päivä.
