Reija

Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9. klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty… )

Huipulle – ei hullumpaa

Päivän ohjelmassa luki näin:

Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.
Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.
Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen kylään.

Noinhan se on päivä kulunut.

Näimme kahdet häät…

(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?

Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…

Ja lämmintä oli.

Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.

Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂

Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.

Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.

Tauko paikalla.

”Vähän kuollut” korkkitammi.

Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)

Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.

Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.

San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.

Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.

Oli ihan huippupäivä!!!
Monestakin syystä.

Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!

Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.

Italia Niitä näitä

Uuteen nousuun – Palmaria huiputettu

Aamulla suurin osa ”Gruppo finlandesesta” jo toipuneena, vain vähän voipuneena, valmiina uusiin huiputuksiin.

Matkatautimme oli koetellut noin neljä viidesosaa ryhmästä, mutta tauti todettiin nopeaksi, sekä tulemaan että menemään. Taisimme joka tapauksessa Pehtoorin kanssa päästä suhteellisen helpolla.

Matkaohjelman mukaisesti tänään maiseman vaihto: oli aika jättää La Spezian satamakaupunki. Siihen ei paljon tullut tutustuttua, sen verran kiireistä on viikko ollut, – ja eilinen ei sitten mennyt ihan odotusten mukaisesti.

La Spezia on edelleen laivastotukikohta, mikä näkyi (ja kuului: tykinlaukauksia!!! – tiedä häntä miksi…) Joka tapauksessa Mussolinilla oli tärkeä osansa kaupungin kehittämisessä ja hän olisi halunnut nimensäkin kaupungin nimeen… ei ehtinyt. Moisesta en ole pahoillani.

La Spezian hotelli ei ehkä jää muistoihimme ykkösmajapaikkana; sellainen ”yleisliittolainen” arkkitehtuuri ja satunnainen toiminnallisuus vähän häiritsivät, ja aamiaishuoneen kahvi/teeautomaateista varmasti jokaisella matkalaisella olisi sanansa sanottavana. Mutta toisaalta: eipä siellä paljon ehditty ollakaan. Aika vilkas alkuviikko on ollut.

Kävelimme satamaan, odottelimme laivaa, nautimme auringosta, odottelimme laivaa, juttelimme, odottelimme laivaa… Näinhän se Italiassa menee, mutta ei se haitannut: elämä ja matkanteko eilisen sateen ja taudin jälkeen tuntui hyvälle. Ihan erityisen hyvälle.

Pääsimme veneen kyytiin, ja sillä ensin kiersimme Palmarian saaren, jossa oli ollut luostarikin 1600-luvulla, ja nyt rannassa, Terrazzossa, jossa ei oikeastaan meidän lisäksemme ollut kuin saksalaisryhmä ja svenssoneita, oli hillitön musiikki, mistä lie kuului.

Saaressa rantoja kiersivät mukavat patikkareitit, nousuakin toki oli. Meidän mielestämme tuntui kuin mökkihuiputuksissa olisi Iisakkipäälle kiivetty ~ 150 m korkeuseroa… Tänään viehättäviä polkuja, hienoja näkymiä merelle ja lahden toiselle puolelle, sinne, jossa toissapäivänä patikoimme.

Tänään jo lounaseväät maistuivat.

Tässä ne minun ja Pehtoorin retkimukit, jotka Milanosta lauantaina ostettiin.
Yllätys, yllätys, minulla 24 – 105 mm Canon-objektiivi, – muovia tosin. 😉 Huikeat 12 euroa maksoi.

Näitä hilloja moni meistä ei eilen LVNIAn enotecassa pystynyt maistamaan, mutta tänään pääsimme testaamaan,
ja olihan tuo Cipolle juustojen kanssa ihan erityisen hyvää…

Paluureitti alaspäin. Tepastelu tuntui mukavalle, oli lämmin ja hyvä olo.

Saarelta ajelimme veneellä Portoveneren sivukylään La Grazieen.

Täällä meillä on vallan viehättävä pikku hotelli (kuvassa alla). Kylä on kohtuullisen unessa, mutta so what. Altaallakin kävin. Eka uinti tälle reissulle.

Illansuussa ei ohjelmaa, lussakkaa leppoilua. Unosetkin.

Portovenere mereltä päin.

Etualallla simpukkaviljelmiä.

Merellinen päivä. Nyt nauttimaan mereneläviä. On illallisen aika.

Huomenna viimeinen patikkapäivä.

Italia Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Sadetta ja muuta Alta Vian varrella

Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.

Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.

Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.

Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.

Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…

Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …

Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo. Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.

Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.

Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin,
ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).

Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.

Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀

Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.

Saimmme lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.

Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.

Kastanja.

Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…

Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti kaikki muutkin jo voivat paremmin.

Italia Liikkuminen Niitä näitä

Le Cinque Terre – viiden kylän vaellus

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.

Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!

Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.

Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.

Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.

Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.

Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.

(huom. lukot)

Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.

Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.

Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….

Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.

Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉

Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.

Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.

Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…

Ja japanilaiset näin.

Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.

Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.

Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.

E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.

Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!) Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.

Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.

Niitä näitä

Montemarcello – Tellaro – Lerici – tepastelua auringossa

Maanantaiaamu aukeni aurinkoisena. Juhlaa sekin.

Hieman merkillisen aamiaisen ja pikaisen supermercado-piipahduksen jälkeen olimme aamuyhdeksältä koko Gruppo Finlandese hotellin edessä valmiina lähtemään bussilla kohti Montemarcelloa. Ainoa vaan, että bussikuski ei ollut valmiina: ei ollut paikalla. Toki hän tuli, – puolisen tuntia myöhässä. Un momento, per favor! Mutta mihinkäs meillä kiire.

Lorezzinin dösällä pääsimme La Speziasta Liguria di Levanteen, eli itään. Kartassa oikealla näkyvän nimen kärkeen ajeltiin bussilla, ja sieltä lähdimme kävellen laskeutumaan kohti Tellaron kylää. Ja iltakuuden kieppeillä päivän vaellus päättyi Lericin rantakylään, noin kymmenen kilometrin jälkeen.

Oikein kelpo päivä; korkeuseroja noin 300 metriä. Vain. Tosin lämpö (aika ajoin lähemmäs +30 C -, mutta huom. minä en valita, päinvastoin) ja alastulot lisäsivät vaikeusastetta.

Lounas koottiin taas yhdessä kannetuista eväistä, ja tänään evästauon jälkeen pidimme esittelykierroksen: onhan meitä oululaisia, onhan porukkaa ympäri Suomea. Ja sellainen riemullinen juttu, että tässä porukassa on yksi, jonka kanssa olen ollut Brightonissa kielikurssilla 1974 ja me asuimme silloin kimpassa!! Jokunen vuosi on kulunut, ja nyt tapaamme täällä! 🙂

Päivään kuului leppoisia tuokioita pikku kylissä, Tellerosta ja sen mustekala-legengasta voisi kertoa enemmänkin, mutta menköön sekin nyt vain kuvilla…

Kuuden jälkeen olimme hotellilla, hikisinä, pohkeet pinkeinä, hienon päivän kokeneina, – ja sitten oli reilu tunti aikaa kunnes lähdimme mitä mainioimmalle illalliselle.

Koko poppoo kävelimme (mukava vähän liikkua välillä!!) läpi La Spezian keskustan ja pääsimme meren eläviin erikoistuneesen trattoriaan syömään. Paikan isäntä osasi ottaa yleisönsä, ja hänen keittiössään osattiin simpukat. Ui-jui, johan minulle ja monelle muulle maistui.

Kotkako?

Aloiteltiin helpolla.

Meidän E-opas.

Itävallassa, Virpiniemessä, Mallorcalla – näin ne patikkapolut merkitään.

Kapris.

Passionhedelmän kukka!

Mutkan kautta suoraan alas.

Pranzo! Lounas tekeillä. Johan kelpasi.

Oli niitä vähän vaativampiakin pätkiä.

Päivä on siis ollut hyvin täynnä tepastelua, ohjelmaa ja olemista meren rannoilla ja kukkuloilla, joten nyt ei jaksa/ehdi kuin liitellä kuvia. Huomenna on ehkä reissun kohokohta: Le Cinqua Terre, ja niitä kohti lähdemme ennen kahdeksaa, joten kirjeenvaihtajanne kuittaa ja käy unille.

Italia Niitä näitä

Portofino – vaellusverryttelyä

Aamukahdeksalta meidän 24-hengen vaellusporukkamme (tosi iso, aiemmilla reissuilla ollut 12 – 18 hengen [tai kahden!!] ryhmiä) oli valmiina jättämään Milanon, ja lähdettiin bussilla autostradaa länteen. Reilun parituntisen bussikyydin puolivälissä Autogrillissä vessa- ja kahvitauko.

Eilen asettamani teeman mukaisesti kuvasin Italiaa ja yksityiskohtia. Mutta siis oikeasti: vain Italiassa voi pienellä huoltsikalla (ei mikään ABC-kolossi) olla niin paljon (ruoka)”kulttuuria”.

Aamulehti.

Kymmenen eri mallista pastaa ja pastalahjapaketteja; Suomessa on Myllyn paras sarvimakaroni ja Barillan Spaghetti – jos hyvin käy.

Liguriassa ei ole sisilialaista limoncelloa, vaan Portofinon Limoncinoa. Oman Limoncello di Casani ohje on täällä.

Huoltoasemalla myydään öljyä. Oliiviäljyä! 😉

Italialaiset osaavat tuotteistaa: vanhat kunnon leffaklassikot ovat suklaakonvehtien mainonnassa mitä parhaimpia.

Ja Baci. Suukot. Jos on käynyt Peruginan suklaatehtailla, ei voi välttyä näiden ostamiselta.

Päivän ensimmäinen päämäärä oli Santa Margherita Ligurian rannikolla. Sieltä lähdimme tepastelemaan; patikointi alkoi. Käveltiin Monte di Portofinon luonnonpuistossa Tigulliolahden yläpuolella. Reitti kivetty, helpohkoa oli.

Ihan erilainen aloitus kuin Bad Gasteinissa reilu vuosi sitten. Tämä minulle parempi. Toki välillä oli kunnon nousuakin. Ja yhden nousun jälkeen levähdyspaikalla tällainen – aurinkokellohan se. Mihin sain varmistuksen suoraan Oulusta, grazie Timoteus.

Tuossa talossa Madonna vietti 50-vuotiskekkereitään.

Portofinon (~kaunis, hyvä satama) yläpuolelta oli kaunis näköala alas hienoon huvipursisatamaan. Portofinon okranvärisiä taloja vihreine ovineen oli ilo Aperolin ääreltä katsella. Kortit Naantaliin ja Posiolle vihdoin saatiin aikaiseksi. Pikkukatujen varsilla oli paljon putiikkeja ja piazzalla miellyttävä tunnelma. Tunnelma oli ihan selvästi ”dolce far niente”. Turistinen, mutta so what.

Portofinosta pääsimme kuin pääsimmekin viiden kieppeillä laivan kyytiin ja matkasimme puolisen tuntia Rapalloon.

Portofino.

(Kuvassa Rapallo) Rapallon sopimus. Kuka oikeasti muistaa, mitä ja milloin sovittiin? En minäkään muistanut, nyt tiedän.

Rapallossa Edo (bussikuskimme) jo odottikin, ja hän kyyditsi meidät La Speziaan. Täällä rantabulevardin takana olevassa hotellissa vietämme vietämme seuraavat neljä yötä.

Kuuden jälkeen oltiin NH La Spezia-hotellilla, turha yritys kauppaan, ja sitten yhteissapuska hotellillla.

Viikko on hyvällä alulla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mansikat. Onhan näitä nyt toki vielä Suomessakin syyskuusta huolimatta.

Italiassa viemärien kannetkin tyylikkäämpiä kuin muualla?

Italia

Saluti da Milano

Myrskyisän, levottomasti nukutun yön jälkeen lähdimme Porvoonkadulta kuudelta. Tihkusateisen, syksyisen lauantaiaamun taksimatka lentokentälle sujui nopeasti. Nopeasti myös laukut drop boxiin ja turvatarkastuksesta läpi. Croissant ja kahvi edesauttoivat todellisuuteen heräämistä: hei, me ollaan jo matkalla!

Lentokentällä(kin) näki, että emme olekaan – kuten yleensä – koululaisten loma-aikaan reissaamassa: lapsiperheitä, crocs-tepastelijoita, satikkarattaita, kuulokkeet päässä laahustavia uupuneita teinejä ei näy kuin satunnaisesti. Lauantaista huolimatta liituraitaa, korkokenkiä, läppäreitä ja huoliteltuja aamukasvoja.

Milanon kone lähti ajallaan, eikä myrsky riepottanut. Alppien yli ”mentiin heittämällä… ”

Vastatuulen vuoksi lento oli muutamia minuutteja myöhässä, laskeuduimme Malpensan kentälle kymmenen yli 11 (paikallista aikaa vasta kymmenen).

Tema-matkojen opas ja bussi olivat odottamassa ja viemässä meidät hotellille. Hotelli Hermitage on kolmisen kilometriä Duomolta, mutta oikein kelpo asumus.

Missä muualla kuin Italiassa, Milanossa, on kylppärissä pili-pali-saippuoiden ohessa laatu-parfyymi- ja partavesikoepakkaukset?

Lauantai Milanossa oli vapaata, ei siis järjestettyä ohjelmaa. Hotelli on kolmen kilometrin päässä keskustasta, jonne ratikalla pääsi kätevästi, ihan Duomon juurelle. Siellä on käyty ennenkin; ja kuulumme niiden harvojen joukkoon, jotka ovat nauttineet proseccot Duomon katolla. Nyt ei siis tarvinnut sitä tehdä. Pysyimme maanpinnalla.

Tänään oli sitten jo oikea kamera mukana. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin tällä reissulla kuvata – en ainoastaan maisemia ja rakennuksia, ruokia ja kukkia, kuten tavallisesti tahtoo patikkareissuilla tulla tehdyksi, vaan että kuvaisin (myös) teemoja (jo edellä yksi esimerkki ;)). Toki noita kaikkia edellä mainittuja, mutta että olisi kaksi teemaa, joiden alle kuvat sopisivat. Toinen teema on Italia. Ja toinen teema on ”yksityiskohtia” tai ehkä ”tuokio”.

Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Tässä kuitenkin valikoituja otoksia tämän päivän 180 kuvan joukosta. Onhan jo aiemmin tullut mainituksi, tiettäväksi, että Italia on se minun maani. Kuvissa näkynee (mm.) niitä syitä, miksi…

Ja kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Gelato! Italialaisen jäätelön voittanutta ei ole.

Pasta. Tässä lounaspasta: ravioleja tonnikala- ja miekkakalatäytteellä, inkivääri-kermakastikkeessa. Nautittuna iltapäivän auringossa, Duomon takapihalla…

Borsalino. Ei tarvinne selitystä.

Pane e coperto. Maan tapa.

Nämä caffeteriat, pastisseceriat, barit, espressopaikat!

Autot! Ja kaikki, mikä niihin liittyy! En tiedä onko missään muualla Maserati- tai muiden automerkkien boutiqueita ja loungeja!

Historialla on arvonsa. Ristorantessakin.

Jotain uuttakin aina keksitään ottaa käyttöön: pyöräparkit, joista voi vuokrata sähkö- tai tavispyöriä.

Viini. Ei kaivanne selittelyjä tämäkään.

Tyyliä. Kauppakeskuksissakin.

Katolinen kirkko tuo oman viehätyksensä kulttuuriin ja matkailuun, näin ulkopuoliselle ainakin. Ja pidän siitä kun kirkonkellot lauantai-illassa soivat. Syyskuisessa lämpimässä Italian illassa. Tai sunnuntaiaamussa Umbriassa tai pääsiäispäivänä Roomassa.

Käsilaukut! Vielä!!! en ole ostanut yhtään. Siis en tällä reissulla. Minulla ei olekaan monta muualta kuin Italiasta ostettua laukkua. Onko yhtään?

Kirkot.

Museot.

Tapahtumat.

Aperol ja shoppailu. Molempia yksi iltapäivän lämmössä (+24 C varjossa).

Sanoinhan jo autoista… Tyylistä, lämmöstä…

Jatkuu huomenna, yksityiskohtia, Italiaa… Buona notte, amici!

Niitä näitä

Hiljainen Helsinki

Tänään Helsinki erilainen kuin koskaan.

Ajatuksena oli ollut lähteä katsomaan suomalaisten mielenilmausta Rautatientorille, katsottiinkin telkkarista. Satoi kaatamalla.

Vasta yhden jälkeen lähdimme kävellen keskustaan, ja reunamille. Satoihan se vielä, mutta hyvä lenkki tuli tehtyä. Jälleen ilman järkkäriä liikkeellä, mutta kyllä kännykuvistakin selviää, että Helsinki oli kovin hiljainen.

Myös kaupoissa hiljaista, taksitolpilla vain paljon autoja. Siis ei edes taksit ajossa.

Kun tyär neljän jälkeen kotiutui, lähdimme naapuritaloon syömään. Sen alakerrassa on Soul Kitchen -ravintola. Ei ihan mikä tahansa lähiravintola, ilmeisen suosittu. Emmekä mekään pettyneet.

Myrskyn noustessa, satten vihmoessa, lähdimme seitsemäksi Linnanmäelle: Peacock-teatterissa menee Billy Eliot -musikaali.

Se oli viihdyttävä, liikuttava, vaikuttava, antoi ajattelemisen aihetta, herätti iloa ja ihailua. Kannatti mennä. Helsinki on ollut hyvä meille. Parasta tietysti, että täällä on tytär, mutta huomenna vaihdamme maisemaa. Ei haittaisi vaikka nyt rankka tuuli, myrsky, hellittäisi, – täällä yhdeksännessä kerroksessa se tuntuu aika voimakkaana.

Huomiseen!

Niitä näitä Ruoka ja viini

OLO – työkavereiden läksiäislahja nautittu

Lensimme eilen puolelta päivin Helsinkiin. Oli hyvä yhdistää ensi viikon patikkareissuun työkavereilta kesän alussa saamani läksiäislahja – lahjakortti ravintola Oloon. Ehdittiin työnseisauksen alta Finnairin kyydillä pääkaupunkiin.

Pohjois-Espalla sijaitseva Olo on palkittu ja kehuttu monilla foorumeilla, Michelin tähdelläkin merkitty. Tuskin omalla rahalla oltaisiin koskaan raskittu ravintolan Matka-menua lähteä syömään. Varauksen tein jo kuukausi sitten, ja silloin tuli mieleen, että kun kerran tyttären luo tullaan bunkkaamaan ja tällä on synttärit tässä lähipäivinä, niin voisin antaa hänelle illallisen lahjaksi, jotta voisimme lähteä kolmestaan juhlimaan.

Menimme tytärtä töistä vastaan, ja tällä oli tieto, että Vanhalla ylioppilastalolla on ”Mikä viini” -tapahtuma, joten kävimme siellä aperitiivisamppanjat nauttimassa. Mukava tapahtuma kaikkinensa, ei liikaa väkeä, ja kuudella eurolla sai Roederin vintage 2006 samppanjaa lasillisen.

Kiertelimme keskustassa odotellen OLOn aukeamista. Kaksi yli kuusi olimme siellä ja makumatka alkoi.

Emme ole ihan varmoja, montako ruokalajia niitä oli, yritin toki kuvata kaikki. Järkkäri ei sentään ollut mukana, eivätkä pienet annokset kännykuvissa pääse oikeuksiinsa, mutta uskokaa pois että 16 (!!?) huikeaa gourmet-annosta olivat iso nautinto. Pipertelyähän nuo useimmat olivat, mutta se ei merkinnyt mitäänsanomatonta makua, vaan mahtavaa makusinfoniaa, jossa voluumit nousivat loppua kohti.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Alussa tuli pienenpieniä annoksia melko tiuhaan, kaikki tietysti esiteltiin, samoin kuin ne viisi viiniä, jotka valittuun pakettiin kuuluivat.

Naurista ja osterinlehteä.

Ruiskeksi ja taimenen mätiä, tilliä ja sitruunaa. Tämä jo antoi lupauksen huikeasta makumatkasta, joka oli alkamassa.

Puikulaperunaa ja herkkutattia.
(”Tattikeitto” oli tuon palleron sisällä, hmmmm. Sienifriikki tytär piti tästä vielä enemmän kuin monista muista …)

Noissa piiraissa oli sisällä haudutettua possua ja hapankaalta, kuorrutus Västerbotten-juustolla. (Siis olen ollut ihan ruokatrendin huipulla Västerbotten innostukseni kanssa. 😉 )

Siikaa, savustettua munanvakuaista ja sinappikermaa.

Emmer-mannaa ja kuivattua poron sydäntä.
(Mannan alla sienisiirappi. Tässä annoksessa tekstuuri ihan poikkeuksellisen erinomainen.)

Retiisiä ja vuohenjogurttia.
(sen voi tarjoilla näin kauniisti!)

Tämä varsin rustiikisti tarjottu mallasleipä linnunmaksapateineen ja kirnuvoineen oli hyvää, tietysti.

Kuningasrapua, vahapapua ja heraa.

Tässä esimerkki kuinka kuva vääristää: kuningasrapua! Ah onnea. Tämä oli yksi parhaista makupaloista.

Kuhaa (ja päällä sen suomuista tehty grumble!), hernettä ja lipstikkaa

Härkää ja purjoa (liha oli tartar, sipuli oli vaikea syödä).

Vasikan kateenkorvaa, kaalia ja kanttarellia.

Olisikohan tämä ollut koko matkan kohokohta?

Ensimmäinen jälkiruoka on veistoksellinen.

Omenaa monessa muodossa. Tämä oli ehkä huikeasta ulkonäöstään huolimatta ”tavallisin”, ei ollut oikein minun makuuni.

Kun tämä viidestoista!! ruoka, toinen jälkiruoka, tuotiin, ajateltiin, että miksi noin iso ”köntsäys” vielä, ei mahdu. MUTTA: se oli ihmeellinen. Se häipyi kun pistettiin suuhun. Tarjoilijalta kysyttiin, mitä se oli, kuin että, se oli kuin ilmaa, niin kuultiin että se oli ”ilmautettu” pumpulla. Höyhenen kevyt rakenne, mutta aika intensiivinen maku.

Ja lopuksi ihanat suklaapallerot hiekkalaatikolla. Suklaahiekkakin syötiin.

Perfetto!

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen jätimme OLOn ja suuntasimme kohti Kalliota. Iltapalaa ei tarvittu, mutta ei ollut myöskään epämiellyttävän täysi olo. Oli erinomaisen hienon ja hyvän lahjaillallisen jälkeinen raukeus ja hyvä mieli.