Reija

Isoja ja pieniä uusia asioita

Mökillä on sellainenkin mukavaa, että kun yöllä sataa vettä, nimenomaan kun sataa kovasti. Se kuulostaa mukavalle, kun sade ropisee kattoon. Unen läpi kyllä tulee myös ajatus, että kova sade voi olla este ulkona olemiselle, tunturiin ei houkuta kaatosateessa lähteä. Niin kuin ei sitten houkuttanutkaan: aamulla nimittäin satoi vielä ihan reilusti. Ja lämmintä oli viiden asteen huitella. Istuimme pitkään kaurapuurolautasten ja kahvimukien äärellä. Esknaapurit pakkasivat autonsa ja lähtivät kohti pohjoista.

Minä olin muutaman tunnin kovin maanantaiaamuisessa ”työn touhussa”, sähköposteja, suunnitelmia ja paistinkääntäjä-asioita ja sen sellaista. Iltapäivällä oli monen tunnin sateeton pätkä. Pehtoori lenkille, minä jäin tuunailemaan, maisemoimaan pihapiiriin. Kuvailemaan.

Olisi nyt hyvät mahiksen kuvailla ruokia, ainoa vaan ettei meillä enää täällä ole paljon mitään safkaa. Eilisiä rääppiäisiä kuitenkin kannoin pihalle – ihan vaan harjoituksen vuoksi… 🙂

Eilisen Kaiserschmarrenin lopuista vielä tällainen irtosi.

Sitten yksi vakio lapaksista: mätimousse.

Ja sitten tässä uusi kokeilu, johon idea reilun viikon takaisilta synttäri-illallisilta.
Sienisalaatti uudella tavalla.

Täällähän ei nyt sieniä ole, ei tatteja, ei kangassieniä, ei karvarouskuja, ei mitään sieniä, joten sienet on kaupan vakiovalikoimasta. Muutoin homma tehdään tavalliseen tapaan (sieni- ja sipulihakkelus maustetaan mustapippurirouheella, tarpeen vaatiessa suolalla, vatkataan kerma tömäkäksi vaahdoksi ja sekoitetaan kaikki nuo edelliset), mutta jujuna tässä uudessa versiossa on että sekaan pilkotaan leipäjuustoa. Sentti kertaa sentti kuutiot sekoitetaan sienisalaatin sekaan. Ruisleivän tai ruissipsien kera oivallista, miksei myös (uuni)perunoiden kanssa.

Tiedättekös, mikä minua tänään on kuitenkin viime kädessä kaikkein eniten hämmästyttänyt? Aiheuttanut epäuskon tunteen? Myös ilon. – Viesteilimme Juniorin kanssa, ja mitä hän kertoo tekevänsä? – ”Hyssytän Tahvoa samalla vaunuissa ku teen ruottin läksyjä.” Mietikääpä sitä! Minä ainakin mietin. 🙂 Ja nyt menen sytyttämään kynttilät takan reunalle, ehkä takkaankin tulen, ja lukemaan. Romaania.

Elämä on.

Lappi Luettua

Tunturien juurella

KUVAT hävinneet 🙁

Niinhän ne täällä mökkielossa päivät kulkevat: liikkumista, ruoantekoa ja -nauttimista, saunaa, sään mukaan elelyä, lepoa, lukemista (ei, ei kanditöitä, eikä väikkäreiden kässäreitä :)) ja höpöttelyä.

Eilisellä yksinäisellä aamulenkillä törmäsin kotiporoperheemme nuoreen.

Eilisen suhteellisen poutaisen päivän jälkeen olimme aamusella huolissamme kelistä: säätiedotus oli luvannut suunnilleen taukoamatonta sadetta ja kun me saimme vieraaksemme oululaiset eksnaapurit, jotka ovat matkallaan kohti Jäämerta, toivoimme, että olisi voitu tunturiin lähteä. Ja lähdettiinkin sadeviitat, sontikat, goretexit mukana ja yllä.

Kävimme ensin Ahopään Poropolun tepastelemassa (ja kuvailemassa), minkä jälkeen ajeltiin Kaunispään Huipulle kahville. Käytiin myös Savotta-Kahvilan pihapiirissä olleilla markkinoilla: ja tavattiin Siiri!!

Ostimme kolmannen kirjansa; kaksi edellistä luettu ja elämäänsä ihmetelty. Oli hienoa tavata tämä Kutturasta lähtenyt ja kirjoittanut Siiri. Tovin rupattelimme, oli oikeasti hassua ja hienoa tavata tämä liki legendaksi tullut nainen.

Palattuamme mökille ei vieläkään satanut (toisin kuin kaikki mahdolliset säätiedotukset olivat uhkailleet), joten päätimme tehdä vielä pikkupatikan Rönkönlammelle. Pakkasin Pehtoorille repun (makkaraa, juotavaa, puukko, sinapit, jälkkärisuklaat) ja sitten lähdimme.

Poikkeuksellisen paljon väkeä oli patikkapoluilla ja Rönkönlammella. Tulistelimme, makkarat paistoimme myöhäiseksi lounaaksi, ja lähdimme takaisin kohti Hangasojaa.

Joka tapauksessa päivän liikuntasuoritus tuli hyvinkin tehtyä, eikä juurikaan satanut. Tihuutti ja oltiin pilvessä, mutta ei satanut. Oli vallan hyvä hengittää, liikkua, olla, kuvata, jutella, kulkea ja monta muuta verbiä. 😉

Tänään kohtaaminen metton kanssa: kuva vain ei ole eilisen poron kohtaamisen veroinen.

Päivän lopulla, rantasaunan jälkeen istahdettiin tähän mökkipöydän ääreen, avattiin punaviinipullo (sitten myöhemmin toinenkin), nautittiin porolasagnea ja jälkkäriksi olin pitkästä aikaa tehnyt Kaiserschmarrenin. Tänään hillojen ja vaniljakermavaahdon kera. Se oli hyvää. Sopi päivän patikkateemaan…

Ei oikeastaan ihme, jotta nyt jo unettaa.

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Makron kanssa tunturissa

Kuvat hävinneet tästäkin postauksesta. 🙁

Tässä kun ollaan nyt niin luontokuvaajaa, niin luontokuvaajaa*, niin olihan se aamulla tunturiin lähtiessä otettava välillä makro-objektiivi (100 mm) mukaan.

* Eilen illalla Ylen ”pääuutislähetyksen” sääosuudessa oli taustalla näkynyt ottamani kuva. Muutaman kerran aiemminkin on kuvani näkynyt telkkarissa, ja yksi jännä juttu näihin julkaistuihin kuviin liittyy. Minä en olisi sitä itse hoksannut, mutta Pehtoori hoksautti ja sanoi, että lähetä kännykuvia, ei mitään taideotoksia.

Olen nimittäin lähettänyt muutaman kerran omasta mielestäni tosi hyviä räpsyjä (mm. se Papinjärven aamusumukuva, täältä pohjoisen tuntureilta pakkaskuvia etc.) mutta niistä ei ole näkynyt sääkuvissa yhtäkään. Nuo hyvät otokset olin ottanut järkkärillä, ja vielä säätänyt lightroomilla, mutta nope: ei ylitä julkaisukynnystä.

Eilen lähetin kolme kuvaa, kaksi järkkärillä otettua ja sitten juuri sen joka näkyi telkkarissa, joka oli otettu kännykameralla. Ja voilá, se pääsi telkkariin. Se oli siis tämä kuva.

No joka tapauksessa tänään katse alas. Maaruskaa ja pieniä yksityiskohtia.

Punainen riekonmarja ja harmaa kivi ovat kaunis pari.

Pienellä on paikka.

Mustikoita on. Vielä.

Yhtäkkiä keltainen kukka.

Sarat (?) lainehtivat kuten revontulet.

Riutunut.

”Anna mulle tähtitaivas” (tai päivä tunturissa)

Nämä vaan ovat niin kauniita.

Hieno syyskuun lauantai tänään takana.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Viraton kairankulkija

Tänään tunturiin.

Tiedättekös miltä tuolla kuulostaa? – Ei miltään. Hienolta! Siellä ei kuulu mitään.

Ajeltiin Kiilopään juurelle, Suomen Ladun majalle, ja siitä lähdimme kuuden kilometrin polulle. Olen ennenkin sanonut, että se tuntuu pidemmältä. Ja meillä meni siihen tänään yli kaksi tuntia! Ehkä syynsä silläkin, että otin yhteensä 128 kuvaa! Eikä yhdessäkään ole kuin häivähdys siitä kauneudesta, uljaudesta, paljoudesta, taivas-kattona-olosta, joka tuolla oli. Kannattaa klikkailla isommaksi… (Kuvat ovat hävinneet bittiavaruuteen 🙁 )

Kiilopään juurelta kohti Ahopään huippua. Se on hyvä reitti juuri näin ruskan aikaan, koska polku kulkee enimmäkseen paljakassa, puuttomalla tunturin laella, joten sieltä näkee kauas. Reitti on enimmäkseen aika kivikkoista, ihan rakkaakin, varsinkin alaspäin mennessä vierivät kivet eivät ole mukavia. Noh, pitkospuita ja kelpo polkujakin riittää.

Maaruskaakin jo on.

Ja tupasvillojakin vielä. Reitti on monipuolinen.

Tänään olen ollut ”viraton kairankulkija” – – siitähän olen haaveillut jo monta vuotta. Miten se kuuluukaan tässä yhteydessä sanoa: ”Nyt elän unelmaani”!

Joka tapauksessa hieno patikkapäivä.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Metsä on hyväksi!

Viime viikolla (viikonloppuna?) oli lehdessä (Hesari, Nyt-liite? YLE, – joku kuitenkin) artikkeli, jossa THL:n lääkäri totesi (mm.), että liikunnan vaikutusta terveyteen on liioiteltu ja samalla hän totesi, että on mitä luultavinta, että ystävän kanssa metsään meneminen lenkille tai ylipäätään siellä liikkuminen takaa ne terveysvaikutukset, jotka liikunnalla ylipäätään voidaan aikaansaada.

Me ollaan tänään Pehtoorin kanssa harrastettu metsässä liikkumista koko päivä, – terveysvaikutuksia luulisi olevan jemmattavaksi asti.

Aamukahvipöydässä (huomattavan myöhään, kymmenen tunnin yöunien jälkeen!!) levitimme kartan mökin pöydälle. Vaihtoehtoja patikkareissulle pohdimme, välillä jo maastopyöräretki vilahteli ajatuksissa, lyhyttä, napakkaa nousua pähkäilimme, myös keskittyminen mahdolliseen sieni/puolukka/mustikka/kuvasatoon oli esillä ja kolmantena, varsin yksimielisenä ajatuksena oli tehdä pitempi kierros, jolle otettaisiin eväät mukaan, tulisteltaisiin Vellisärpimällä tai jotain…

Aikamme pohdittuamme juttu menikin niin, että liki sanoitta siirryimme liiterin nurkalle jatkamaan eilen illalla aloitettua klapien siirtoa liiteriin. Eilen Pehtoorin tilauksen jälkeen mökkipihaan kun tuli kolme (heitto)kuutiota koivuklapeja, joita jo iltasella iso osa liiteriin ladottiin, mutta joita oli vielä polvitreeniksi asti tänään kannettavana. Minä kannoin, Pehtoori järjesteli. Siten se meillä menee: minä olen kotonakin pihahommissa kärrääjä, kantaja, ja Pehtoori se järjestyksen ylläpitäjä.

Noh, tunnin huhkimisen jälkeen klapit liiterissä; seuraaviksi pariksi vuodeksi rantasaunan lämmitys on nyt turvattu. Ja siitähän se tuli turvallinen olo! Tässä iässäkö sitä jo ollaan?! Puuvarastot ovat elämää suurempi asia? Lieneekö suoraa seurausta ansiotyöstä luopumisesta? 🙂 Täällä Hangasojalla kun tämä puuvarastojen keräys on ehdottomasti seniorikansalaisten juttu: kuten jo aiemmin kerrottu on: Polttopuut eivät ole leikinasia.

Siispä siirryimme metsään jatkamaan heinäkuun lopulla aloitettua metsurointia. Tuulenkaatoja oli näköpiirissä vielä vaikka ja kuinka.

En tiedä, montako runkoa, rankaa, kaadettiin ”lopullisesti”, karsittiin, kannettiin (minä kannoin :)) ”lanssipaikalle”, Pehtoori hakkasi takkapuiksi, rahtasi liiteriin, minä tein ison nuotion (ihan omat myöhäiset venetsialaiset!), jossa poltin karsitut oksat, latvukset, lahoimmat puut.

Ja monta kertaa siinä välissä taas hiljaa mielessäni ajattelin: ”Tämä on mukavaa, elämä on, muistaisinpa tämän kauan, liikkuminen on hyväksi, tekeminen on hyväksi – vaikka totta totisesti, – hitto, että minua jo väsyttää! Siitä huolimatta meillä kaikki hyvin. On muistettava.”

Vähän överiksi oli tämä metsurointi kyllä mennä; aika puhki olin kun neljän tietämillä saunaa lämmittelin. Surkea kunto vai ahkera päivä? – Molempia, ja pikkuisen meillä molemmilla taas kerran lähti lapasesta koko touhu. Mutta nyt ei ikkunoista eikä pihapiiristä näy tuulenkaatoja, liiterin takaseinät on täynnä saunapuita ja ulkona kuivamassa takka- ja notskipuita. Mistäpä sitä tällainen virkaheitto (kuten hallintopäällikkö minua ystävällisesti nykyään tituleeraa) enemmän olisi tyytyväinen.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Ruskareissu keskellä viikkoa

Onko ruska? – Kyllä puissa on jo. Osa koivuista on keltaisia, oransseja. Maaruskaa ei juuri vielä näy. Jokunen pakkasyö, niin sitten varmasti riekonmarjat ja mustikanvarvut jo hehkuvat punaisina.

Jo vain, met olemma mökillä.

Hyvissä ajoin kun aamulla lähdimme, emmekä isommasti pysähdelleet, olimme perillä jo iltapäivällä. Matkalla kaupassa käynnin lisäksi pieni stoppi loppusuoran alussa: Porttipahdan ylittävän sillan kupeessa on lätty-/matkamuisto-/tonttumetsäpaikka, jonka nimi jostain käsittämättömästä syystä on Zippi & Suhaus. Vuosikymmeniä on siitä ohi ajeltu (liian lähellä mökkiä, että koskaan olisi tarvinnut edes vessassa käydä), mutta tänään Pehtoori kaarsi pihaan: hillaletun mieliteko taisi olla ratkaiseva tekijä.

Maistoin minäkin, ei valittamista, – vaikka rapeutta ehkä kaipasinkin. 😉

Tonttupuistoa enemmän meitä kiinnosti, että siellä oli myynnissä, mukaan otettavaksi, savustettua siikaa. Peledsiikaa (istutettu tekojärveen) ja kaksi sellaista sitten ostimme tämän päivän sapuskaksi. Ne olivat oikein hyviä, niiden oheen tein munakokkelia ja kurkku-jukurtti-pähkinä-majoneesi-chili-mössöä sekä salaattia. Helppoa ja hyvää oli.

Mökin pihaan ajellessa, tällaiset ponkaisivat liiterin takaa:

Meidän tullessa ”K´kotiporoilla” loppui rauhallinen mutustaminen meidän pihapiirissä.
Pihalla oli iloinenkin yllätys.

Sisäänmenokivien välissä kasvaa kaunis sammal; en turhaan ole kaikkien lomien lopuksi jämämaitoja, -kermoja, -jukurtteja liuskekivien väliin kaadellut. Maitotuotteiden kun sanotaan edesauttavan sammalen kasvua. Tiedä häntä, mutta nyt tuossa kasvaa samettista sammalta, mistä olen oikein iloinen.

Auringostakin saimme illansuussa nauttia, ja minä lähdin sen kunniaksi Kakslauttaseen kuvailemaan.

Kakslauttanen on (nykyisin) hotelli-ravintola-iglukylä, jossa ymmärtääkseni käy paljon nimenomaan japanilaisia. Se on Jäämerentien ja Kiilopään tien risteyksessä, ja sen nimi Kakslauttanen on aika jännä, eikö? Äkikseltään voisi luulla, että nimi viittaisi veden (joen) yli meneviin lauttoihin, mutta eihän se niin mene.

Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla mm. ja erityisesti peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja). Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Meidän saalis tällä mökkireissulla ei ehkä kasva kovin isoksi: kävin lähimetsässä, eikä sienisatoa juuri näy. Mutta me olemme mökillä! Se on jo paljon se. 🙂

Yliopistoelämää

Liikkeellä koko päivä

Heräsin kuudelta, ja ehkä ennenkin. Ei mitään syytä, miksen olisi lähtenyt heti kahvit hörpättyäni lenkille. Pääsin pappilan kohdalle asti (vajaa kilometri kotoa), kun vettä tuli jo kuin saavista. Enkä kääntynyt takaisin, tosin lyhensin lenkkiä. Siitä huolimatta olin ihan läpimärkä kotiin tullessa. Palelikin. Mutta lenkki oli tullut tehdyksi. Hyvä.

Sitten. Kaikenmoista kotityötä ja sähköpostiliikennettä. Ja kaupungille: äidin muonavarastojen (vain herkkujen kylläkin) täydentämistä, asioitaan ja omat korkkarit suutarille, avainasioita, etsin kivimaalia löytämättä, löysin mukavan, ohuen, edullisen Luhdan tikkiliivin etsimättä, mökille erityisruokatarpeiden (Barillan lasagnelevyt, erikoiskahvia, oliiviöljy, etc.) ja muun tarpeellisen hankkimista, Caritakseen, jossa kaikenmoista, sieltä ompelijalle (vanhan mökin tuoleihin uudet istuintyynyt ja kaitaliinat teetteille). Mökille vietävää olen pakkaillut muutenkin. Lupasin joskus että laitan kuvan kesäkuvaretkellä Metelin antiikkikirppariostoksestani. Tässä se on:

Maitopääläri! Tämmöisellä minä lapsena hain maitoa tuosta Taskilan talosta, joka on tuossa toisella puolella Koskelantietä vieläkin. Lehmät sieltä toki laitettiin pois jo 1960-luvun lopulla, mutta vielä tuon vuosikymmenen alussa siellä oli lypsäviä niin, että sieltä joskus haettiin maitoa joskus meillekin, ensimmäiseen kotiini, joka oli vain muutaman sadan metrin tästä, missä me nyt asutaan. Minähän olen asunut näillä tienoin suunnilleen koko ikäni.

No nyt aion viedä tuon maitokannun mökille.

Mökille ovat menossa myös nämä kauniit puuesineet ja tuohikori, jotka ostin Turkansaaren 90 v. -synttäreiltä kuukausi sitten.

No niin, mutta palataanpas tähän päivään. Iltapäivällä siis Rotuaarin kautta kampaajalle. Aurinko paistoi, ja Rotuaarilla paljon amkilaisia keltaisissa haalareissaan. Tiesin Juniorinkin jossain tuolla joukossa olevan, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle.

Iltapäivän lopulla menin vielä Puistolaan pitämään seminaaria. Eipä ennen ole tullut Puistolassa pidettyäkään seminaaria. Kuinka se onkaan hyväksi, että on väitöskirjan tekijä, joka vielä pitää minutkin jossain vireessä historiantutkimuksen kanssa. Käsikirjoitustaan olen lukenut ja tänään pidettiin neuvonpito, miten hommaa olisi hyvä jatkaa. Parituntinen vierähti hyvin myöhäisen lounaan ja väikkärikässärin äärellä. ~Tohtoriutumista kohti vakaasti ja ainakin minun kannaltani mukavasti.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

Jotta voi hypätä uuteen…

Niitä näitä

Monia hyviä asioita

Naiiviahan tällainen on, mutta silti .. ehkä juuri tänään on aihetta kirjoittaa (pitkästä aikaa), että onni on …

… kävellä pihalla – viemään roskat – avojaloin. On vielä niin lämmin, että pihakiveys tuntuu ihanalta, lämpimältä jalkojen alla. Kivestä lähtee lämpö, jonka toivon kulkevan mukanani pitkälle syksyyn.

… että puhelin ei sittenkään särkynyt. Kunhan tilttailee, ja oikuttelee, mutta lopultakin välittää viestit lapsille ja ystäville.

… että äidillä on murtunut – vain – kylkiluu, – ei lonkka.

… että, eilisen juhlinnan jälkeen oli jo aamulla niin reipas olo, etten edes ajatellut skippaavani lenkkiä. Ihan vain itseni vuoksi se oli tärkeää tehdä. Eikä milllään muotoa ollut huono kokemus. Päinvastoin: tässä lämmössä ja valossa tuntui hyvälle.

… ruoka onnistui. Uusi broiler-marinari toimi. Ja broilerin oheen erilaisia grillikasviksia, monenlaisia, jotka nekin maistuivat.

… kun Tahvo nukahti syliini.

… pitkän viikonlopun pari viinilöytöä. Molemmat todettiin vähintäänkin kelvollisiksi. Tuo riesling on puolikuiva, mutta se toimi mausteisen ruoan kanssa todella hyvin. Voisin kuvitella, että aasialainen ruoka nauttisi tästä. Sushille, pullet porkille? Ja tuo Gaia-sekoiteviini oli makoisa. Argentiina rulettaa ohi Chilen.

… että yksi iso asia järjestyi. Ystävyyden kautta. 😉

… että luonnontuhojen aiheuttamat vahingot meillä koskevat vain muutamia kesäkukkapurkkeja. Runsas toissapäiväinen sade pieksi vain kesäkukkia. Ei muuta hätää. Siivoilulla selvisin tästä.

… kun eilen ottamani ”Nallikarin kuutamoyö” -kuvat saivat ”Oulu tutuksi”-FB-ryhmässä pitkästi toistasataa tykkäystä.

… ”sunnuntai kestää iltaan asti”. (Petri Tamminen).

Niitä näitä

Nallikarissa 120 v. juhlat

Tänään entisten nuorten juhlat: ystäväpariskunnan 120-vuotisjuhlat Nallikarissa. Eikä mitkään pienet kakkukahvit lähipiirille, vaan paikalla paljon ystäviä Helsinki – Oulu – Rovaniemi -akselilta ja paljon meillekin tuttuja.

Niitä, jotka tapaamme aina vappuaattona ja niitä, jotka käyvät meillä kerran kesässä kalaaseissa (Gruppo San Lorenzo siis), minun ja toisen päivänsankarin yhteisiä työkavereita ja monia muitakin tuttuja. Lisäksi hieno sää, hieno paikka, hyvää ruokaa ja kaikenmoista mukavaa, mm. kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Ja bändi. Saatiin tanssiakin.

Välillä livahdin pihalle pikkukameran kanssa. Täysikuu. Ja Nallikari.

Taksia odotellessa tällaista valoshowta ….