Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9.  klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty…  )