Reija

Kyllä tämä tästä

Valentinuksen päivänä en ole paljon ehtinyt ystäviä muistaa, eihän se kyllä ole ollut tapanikaan. En ole käynyt lenkillä, en kuvannut, häthätää tein ruoan meille ja Aapelin vanhemmille. Vasikanpaistia ja uutta ´ris au vin´ ei mitään samppanjarisottoja tms., ei edes risottoa, vaan todellakin riisiä (alkoholittomalla) viinillä, kera porkkanoiden, purjon ja pecorinon. Hyvää oli. Vasikanpaisti maistui juuri niin hienostuneelle kuin toivoinkin. Punaviini (Las Moras Malbec) oli ihan liian tuhtia sen seuraan, mutta minä tarvitsin punaviiniä. Minä todella tarvitsin punaviiniä.

Perhe huomautti tänäänkin että kiroilen paljon. No niin olen tainnut kiroilla, mutta kyllä kielenkäyttöni taas siistiytyy, ahistuu hälvenee… Minä uskon niin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historian havinaa, uusintana kylläkin, hyvät blogiystävät.

Useat Valentinukseen liittyvät romanttiset kertomukset ovat ilmeisesti syntyneet keskiajalla. Valentinuksen legenda oli keskiajalla samanlaista kevyttä viihdettä kuin nykyinen ystävänpäivän juhlinta.
(Heikki Oja, ”Suomen kansan pyhimyskalenteri”).

Valentinus oli roomalainen pyhimys, joka kärsi marttyyrikuoleman (todennäköisesti) vuonna 269. Miksikö? Hän kun meni kastamaan ja vihkimään salaa kristityttyjä. On väitetty, että Rooman armeijan sotilailta olisi avioituminen kielletty juuri sen takia, että perheen perustaminen olisi luonut paineita palkkojen korottamiselle. Rakkaus oli kuitenkin näitä kieltoja voimakkaampi ja jotkut rohkeneviat uhmata kieltoa, ja juuri heitä tämän piispa Valentinuksen kerrotaan vihkineen. Eipä ihme että Valentinuksesta on tullut rakastavaisten suojeluspyhimys.

Valentinus ei ole ollut pyhimyskalenterissa kovin korkealla sijalla, mutta keskiajalla Ranskassa ja Englannissa hänestä tuli kuitenkin erinomaisen suosittu. Siellä Valentinuksen päivän vietolla on pitkä historia kansantapoineen ja uskomuksineen. Keskiajan lopulla tiedetään vietetyn juhlia ja lemmenarpajaisia ruhtinashoveissa ja myöhemmin myös rahvaan parissa. Englannissa kuningas Henrik VIII julisti helmikuun 14. päivän kuninkaan kirjeellä viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Englannista Valentinuksen päivän vietto levisi Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä suklaasydämineen ja -kortteineen Eurooppaan, ja virallisesti (vasta 1987) Suomeenkin.

Kuva on yksi viimeaikojen haastekuvista (Candy) … Sattuupa sopimaan päivän teemaan.

Koulumme viikkohaastekierros on käyty kertaalleen: kaikki 20 ovat antaneet aiheen, ja nyt on ymmärtääkseni tauko. Mutta ei pidetä taukoa Tuulestatemmatun haastekuvissa. Minulla olisi aiheita vaikka kuinka paljon, ja ensi viikolla ehdin varmasti itsekin syventyä aiheen kuvaamiseen ja kommentointiin, mutta nyt ajattelin kerätä aiheita teiltä hyvät blogissa kävivät. Ihan sama osallistutko itse kuvaamiseen tai et, ehdota aihetta, mitä kuvattaisiin. Saa tulla monia ja paljon aiheita; teen niistä pankin, jota hyödynnän. Ehkä tämän myötä tulisi uusia kuvaajia, meidän puolen tusinan lisäksi, lähettelemään kuvia haastesivulle.

Fiskarsin saksia EI saa ehdottaa. Minä olen nyt kuvannut niitä tämän vuoden kiintiön! (klikkaamalla nämäkin suurenevat)

Toimintaa

Lauantai täynnä touhua ja toimintaa.

Lähdin aika varhain Tuiraan ja kaupungille kuvailemaan. Liike-kuvaa metsästämään, enkä edes muistanut, että Oulussa on menossa maailmanluokan leffan filmaukset ja satuinpa Lyskan nurkalle vahingossa, ja ajattelin, että tässä se nyt on: elämäni tilaisuus kuvata liikettä. Toimintaleffan takaa-ajokuvaukset menossa ja minä olen kamerani kanssa paikalla. No niin: turha luulo, että olisi päässyt lähellekään kameran kanssa. Höpö, höpö.

Lenkin jälkeen aamusaunaan ja sitten vihoviimeinen? Laanilan historia -palaveri. Minulla olisi asiasta paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä.

Ja puolenpäivän jälkeen saimme Aapelin tänne päiväksi. Juniori ja Miniä lähtivät päiväleffaan, matto-ostoksille ja syömään ulos, joten me saimme hampaita tekevän, vanhempiaan kaipaavan Aapelin syliteltäväksi. Sanoittakin ymmärsimme vanhempien ikävän, eikä pojan tarvinnut edes itkeä, että ikävä näkyi. Oli meillä riemulliset hetketkin. On vaan niin ihana istua vauva (onko yhdeksän kuukauden ikäinen enää vauva?) sylissä ja kuunnella musiikkia ja katsoa takkatulta. Siitä Aapelikin tykkää.

Aapelista voi ottaa vain liike-kuvia. Ei pysy paikallaan sen vertaa, että saisin tarkkoja kuvia…

Panoraamakuvia aamusella harjoittelin … klikkaa isommaksi.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Vielä Lumilinnassa …

Tänään oli viininmaistiaiset. Juuri palasimme. Emme kuitenkaan olleet Kemissä, emmekä Lumilinnassa, jossa sielläkin on viinikellari, kuten kuvista näkyy.

[klikkaa isommaksi]

Näitä Lumilinna kuvia jäi silloin pari viikkoa sitten aika paljon laittelematta, ja kun se kerran oli niin hieno, niin tähän vielä jäätaidetta sieltä.

Keskiaikaisessa linnassa oli myös hautaholvi, tai ainakin sen ovi, mikä minua hautausmaafriikkiä ilahdutti kovasti.

Ovi ravintolaan oli näin hieno,

Ja kattaus jääpöydillä miljööseen sopiva.

Takaovestakin olisi voinut kulkea…

Mutta siis tänään: viininmaistiaisissa Karjasillalla oli viinejä, jotka oli ostettu suoraan tiloilta, Ranskasta. Pullojen hintahaarukka 8 – 87 euroa. Onneksi sokkomaistiaisissa ymmärsimme Chateau Kirwanin päälle… Se oli kyllä aika taivaallista.

Ja toinen kierros. Jälkiruokaviinejä joiden kanssa juustoja ja toinen toistaan ihanampia jälkkärikakkuja. Mutakakkua, suklaavaahtokakkua ja niitä ennen juustoja. Ui-jui.

Eikä tänään ollut kotonakaan huonoja makuja: iltapäivällä laittelin meille ruoaksi kotitekoisia, handmade pinaattilättyjä. On ihan turha luulla että olisivat olleet jotain tylsää arkiruokaa; ehei, olivat melkein yhtä hyviä kuin blinit. Lisukkeista parasta oli pecorino-juusto ja hieman löysäksi keitetyt kananmunat. Kurkkuhakkelus, katkaravut, tonnikala ja uusi raejuusto ruohosipulilla olivat myös ihan jees.

Lupaan kirjoittaa tähän alle reseptin huomenna. Ihan itseänikin varten, olivat nimittäin niin hyviä, että haluan tehdä toistekin. Vegesafkaa, ja pinaattihan on ihan rautaa.(tai

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pinaattilätyt ”Safkaa”-kirjan ohjeen mukaan (pikkuisen oikoen)

2 pkt (a 70 g) tuoretta pinaattia (tai 2,5 dl pakastettua)
3 kananmunaa
5 dl maitoa
2,5 dl vehnäjauhoja
½ dl silputtua ruohosipulia
suolaa
mustapippuria
muskottipähkinää
2 – 3 rkl voita

Laita pinaatti siivilään ja kaada päälle kiehuvan kuumaa vettä, huuhtele pinaatti vielä kylmän veden alla ja purista vesi tarkasti pois. Tee lettutaikina, lisää mausteet, ja sitten sekaan silputtu pinaatti. Taikina kannattaa vielä hurauttaa pamixilla tasaiseksi ja jättää puoleksi tunniksi turpoamaan. Lisää voisula ennen paistoa.

Ja tosiaan päälle pecorino (tai parmesan lastuja).

Niitä näitä

Urpelo päivä – jotenkin

Saksia. Ylläolevaa kuvaa en kelpuuta etätehtäväkuviini. Keskiviikkoon mennessä pitäisi olla viisi kelvollista kuvaa Fiskarsin saksista. Minulla on kaksi, kelvollista siis. Kaikkiaan on ainakin kaksisataa kuvaa. Jotka siis eivät ole kelvollisia. Ja olen jo kyllästynyt saksiin.

Pehtoori sanoi viime viikolla, että jos olisin lukiossa opiskellut yhtä paljon ja yhtä ahkerasti kuin nyt valokuvausta, emme olisi ehtineet alkaa seurustella. Mutta en opiskellut, kun en ollut sentään luokan huonoin, – en ollut, vaikka jäinkin luokalleni lukion toisella. Nyt olen opiskelupoppoomme kehnoin, ja vaatii ihan hitosti hommia, että kehtaan palauttaa ylipäätään yhtään mitään harjoitustöitä.

Leikkaa ja liimaa – vääjäämättä käsikirjoitus alkaa olla runnottu kasaan. Siihenkään en ole tyytyväinen, kaukana siitä, mutta on vain päästävä siitä eroon. Ja olen suunnitellut kirjan kantta, nimen (liian pitkän) keksin viime viikolla. Sen voin paljastaa, että yksi kannen kuvista on kaunis porokuva, jonka syksyllä Hangasojalla otin. Silloin vielä luulin, että osaan ottaa aika hyviä kuvia.

Jos olisin sittenkin lähtenyt opiskelemaan kokiksi, olisikohan minulla nyt sellainen olo, etten osaa laittaa ruokaa? Ehkä. Mutta kun en lähtenyt, niin olen oikein tyytyväinen tämänpäiväiseen kokkailuuni: tein pitkästä aikaa Sopranos-lihapullia. Vähän mukaillen alkuperäistä ohjetta.

Kävellessäni hakemaan kaupasta jauhelihaa, mietin miten ihmeessä ennen olen tullut toimeen ilman Ice-Bugeja. Ja jos vielä valitan, niin kyllä minä en pidä siitäkään, että helmikuussa on kolme astetta lämmintä. Toissapäivänä tulleessa Viini-lehdessä oli tehty artikkeli Rooman parhaista viinibaareista, yksi tuttu palasi Wienistä pidennetyltä viikonlopulta ja sanoi ”kyllä varmasti pitäisit Wienistä, se on varmasti sun kaupunki”, veljeni vaimoineen päivittelevät someen kuvia Thaimaan auringosta, yksi valokuvaaja-harrastajatuttu on kuvaamassa Teneriffalla,… minäkin haluan.

Kyllä minä tiedän, että huomenna on jo parempi päivä. Ja ensi viikkolla varsinkin on. Kyllä minä niin uskon.

Loppuillan taidan kuvailla kelloa. Siitäkin pitää tehdä viisi tuote/mainoskuvaa ensi keskiviikoksi. Kellot on kivempia kuin sakset.

Historiaa Valokuvaus

Ruokaa, kuvia, historiaa

Ruokaa, kuvia, historiaa – siitähän ne minun päiväni tänä vuonna ovat pääosin koostuneet ja niin tänäänkin.

Olin vaihteeksi ravintolakuvauskeikalla. Ja ensimmäistä kertaa tilattuna henkilökuvaukseen. Raisiossa järjestettiin tammikuun lopussa Suomen Nuorten kokkien -kilpailu, jonka finaalissa oli 11 nuorta kokkia alueellisen karsinnan perusteella. Oulua edusti Atte Lassila, joka työskentelee ravintola Hugossa. Hän voitti kisan ”selvällä erolla” ja hän pääsee edustamaan Suomea Nuorten kokkien maailmanmestaruuskilpailuihin Manchesteriin Iso-Britanniaan (9/2016).

Kilpailutehtävänä oli valmistaa neljän hengen menu hänelle osoitetusta ruokakorista, joka ei ollut kilpailijoilla etukäteen tiedossa. Alkuruokana kilpailijoiden tuli valmistaa ahven kahdella tavalla, pääruoan pääraaka-aineena oli ankka. Jälkiruokana oli suomalaisittain eksoottinen ananas, jota tuli hyödyntää kolmeen eri komponenttiin. Kokonainen ahven oli kilpailijoille haasteellinen, sillä heidän tuli fileoida kala itse. Jälkiruoan kokonainen ananas antoi myös haastetta luovuudelle.

Kolmen aan (ahventa, ankkaa ja ananasta) kokkaamista on ihan sattumoisin tullut tänä vuonna Tuulestatemmatun keittiössäkin harjoiteltua: ei mestaruus- saatikka ”nuori kokki” -tasolla, mutta kuitenkin. Mutta siis voittajasta tarvittiin kuvia sekä kotimaisiin että kv-julkaisuihin, ja minähän (joka en ole yhtäkään kurssia, etäopetusjaksoa tms. henkilökuvauksesta käynyt) lähdin sitten kuvaamaan Attea ja hänen mentoriaan. Taas hyvää kokemusta minulle, ja sitten, olipa tosi ilo tavata tämä mukava 20-vuotias chef-lupaus. Ja kuulla, miten ja kuinka paljon hän oli treenannut. Maajoukkueleirilläkin oli ollut: kovatasoista on suomalainen gastronomia ja keittäminen.

Mentori, jota tietysti myös kuvasin, tarjosi sitten nuorelle kokille ja vähän kokeneelle kuvaajalle lounaan ammattiopiston opetusravintola Oparissa (Isokatu 1) jossa on nyt menossa teemaviikot:

viikko 6. Perinteisiä ravintola-annoksia liekitettynä päivittäin
viikko 7. Klassista vatitarjoilua ja jälkiruokia herkkuvaunusta
viikko 8. Juhla-ja tilausruokia noutopöydästä

Pöytiin tarjoiltuna liekitettyä poronfilettä madeirakastikkeella, joka maksoi kolmanneksen siitä mitä olisi fine-dining-ravintolassa maksanut. Jälkkäriksi olisi ollut tähtianiksella maustettua creme brûleeta (1,20 €). Luulenpa, että käymme tässä piakkoin Pehtoorinkin kanssa tuolla.

Historian havinaa on ollut tohtorikoulutettavan väittelyn edistämiseksi ja oman projektin rutistuksen kanssa.

Historiasta puheenollen en voi olla mainostamatta kevään Studia Generalia -luentosarjaa, jonka kollegat ovat koonneet. Kaupunginkirjaston Pakkala-saliin kannattaa varmasti hankkiutua esitelmiä kuuntelemaan. Mie ainakin aattelin mennä.

Suomalaisuus murroksessa: nykyhetki ja historia dialogissa
Studia Generalia
Kuinka kauan kestää Euroopan hullu vuosi? Talouskriisi, pakolaisten ja siirtolaisten joukot ja poliittiset jännitteet ravisuttavat eurooppalaisuutta, kansallisia identiteettejä ja turvallisuudentunnetta sekä luovat uhkakuvia.
Vuonna 2016 Oulun yliopiston historiatieteet juhlii 50-vuotista työtään tarttumalla tähän yhteiskunnallisesti polttavaan ilmiöön. Luennoilla käsitellään sitä, miten suomalaisuus on muovautunut vuorovaikutuksessa eurooppalaiseen kehitykseen ja globaaleihin trendeihin. Miten murrokset pakottavat hakemaan uusia vastauksia ja määrittelemään identiteettiämme ja paikkaamme uudelleen? Miten suomalaiset ovat käsitelleet kansakuntaa kohdanneita kipukohtia? Miten historian tunteminen auttaa ymmärtämään niin suomalaisuuden murroksia kuin kansallisia prosesseja myös muualla maailmassa?
Kaupunginkirjaston Pakkala-salissa
Keskiviikko 2.3. klo 18:00–19:30
Tutkija Adél Furu: Unkari-tietoisuutta ja luopumista ei-suomalais-ugrilaisesta alkuperätietoisuudesta
Torstai 10.3. klo 18:00–19:30
Professori Kari Alenius: 100 000 pakolaista Suomeen! Suomi ja syksyn 1915 pakolaiskriisi
Tiistai 22.3. klo 18:00–19:30
Dosentti Seija Jalagin: Emigrantit, heimoveljet, ryssät… Pakolaistulva idästä ja Suomen pakolaispolitiikka 1917–1922
Torstai 31.3. klo 18:00–19:30
Professori Tiina Kinnunen: Suomalaisuus liikkeessä. Kansallisuuden ja kansallisen kulttuurin jatkuva uudelleenmäärittely
Tiistai 5.4. klo 18:00–19:30
Dosentti Marianne Junila: Armottomat – Väkivaltaisen konfliktin jäljet koulutyttöjen asenteissa vuonna 1918
Torstai 14.4. klo 16:15–17:45
Dosentti Kimmo Laine: Elokuvien suomalaisuus
Torstai 21.4. klo 18:00–19:30
Dosentti Matti Salo: Back to the 50s? Suomalainen yliopistokeskustelu 1950-luvulla ja 2010-luvulla
Torstai 28.4. klo 18:00–19:30
Professori Veli-Pekka Lehtola: Saamelaisuus yli rajojen
Keskiviikko 11.5. klo 18:00–19:30
Professori Paula Rossi: Ruotsi Oulun kehityksessä
Torstai 19.5. klo 18:00–19:30
Kirjailija, kuvataiteilija Rosa Liksom: otsikko ilm. myöhemmin

Niitä näitä

Elämme epävakaita aikoja …

Tänään en ole avannut radiota, en edes kun tein ruokaa, vaikka yleensä se aina silloin on auki. Aamulla kauppaan ja Caritakseen ajellessa laitoin autoradion kiinni. Olen ollut Novan kuuntelija kauan. Kesällä 2012, kun Jalle Niemelä siirtyi Novalta Nostalgialle, kuuntelin sitä, mutta kyllästyin ja palasin takaisin Novalle. Radion kuuntelemattomuus on pieni, yksityinen, täysin merkityksetön protestini Novan YT-neuvotteluissa tehdylle päätökselle antaa Ile Jokiselle potkut.

Ile on humaani, humanistikin, ajatteleva ja ajatuksiaan ymmärtääkseni rehellisesti ja reippaasti, rienaamatta kuitenkaan, sanova toimittaja, jonka kouhkaamista (sopivaa sellaista) tykkäsin kuunnella. Nyt siellä huseeraa epälukuinen määrä tunnettuja ja tuntemattomia suomalaisia radiotoimittajia, joista en piittaa. Kyllä minä ymmärrän, että yyteet ovat joskus välttämättömiä, mutta niissäkin pitäisi ottaa huomioon, että vanhassa voi sittenkin olla vara parempi. Kaikkea ei tarvi uusia.

Vuoden 2012 jälkeen Suomen yliopistoissa on käyty liki kolmetkymmenet yt-neuvottelut, ja kun isollakin kirkolla, Helsingin yliopistossa, pistettiin kuun alussa reilut 500 ulos, on henkilöstö Suomen yliopistoissa vähentynyt reilusti yli 4000:lla. Löysät on otettu pois; Itä-Suomen yliopistossa jo kahdeksan kertaa, Tampereellakin kai neljä kertaa. Merkillistä silppuamista. Fantastinen yliopistouudistus, jota on vielä viimeisen vuoden aikana pahimmoilleen jatkettu ja syvennetty, ei lupaa hyvää suomalaiselle koulutukselle yleensäkään.

Yksi pieni, mutta läheltä liippaava ilmiö tästä koulutuksen murentamisesta ilmeni kun Juniorilla kevätlukukaudella on kemian kurssi, jota ei pidetä. Kemian ope on pitkällä sairaslomalla, sijaista ei palkata ja tunteja ei pidetä. AMKissa koneinsinööripojat opiskelevat ihan itsekseen kotosalla kemian niin, että pääsevät jakson läpi. Miksi minusta tuntuu, ettei oppiminen ole ihan sen veroista, jos asiasta järjestettäisiin opetusta ihan perinteisesti koulussa.

Tytär on nyt ollut tasan vuoden Kauppalehdessä duunissa. Kun Alma Media meni vielä viime vuoden lopulla ostamaan Talentumin, on sitten tyärkin kokenyt jo kolmet YT:t. Talossa edelleen on, ja nimikekin on kai muuttumassa, mutta yhtäkaikki ei mikään ”eläkevirka”-ajatus siellä kai kellään ole.

Ja minun pitäisi ryhtyä pikku hiljaa tekemään kouluun ”Liiketoimintasuunnitelmaa”. Että sellaista.

Bloggailu Ruoka ja viini

Vähän sanottavaa

Nyt on paineita: blogiin on laskurin mukaan* tulossa tänään 700 000 näyttökertaa täyteen, mikä merkinnee, että täällä käy lukijoita. Päivittäin monta sataa. Siis odotuksia sille, että tekstiä olisi taas, ilmeisesti on.

*Tämä laskuri laskee vain blogikäynnit, ja on ollut toiminassa helmikuusta 2009 lähtien, siis vasta 1½ vuotta blogin perustamisen jälkeen… )

Mutta tänään on niitä päiviä, että pää on ihan tyhjä – tai siis se on täynnä lähdeviitteiden kuurnaamista ja oikolukua, ja sitten yhden läksykuvan työstämistä. Yhden kuvan, monta tuntia!

~~~~~~~~~~~~~~~~

No on minulla onneksi jemmassa yksi resepti vuosikymmenten takaa. Olin Esikoisen kanssa Helsingissä keväällä 1990, jolloin hän oli reilun puolivuotias ja ystävättärelläni oli silloin muutaman kuukauden ikäinen poikavauva. Asuin heillä pari yötä, ja ystävä – armoitettu ruoanlaittaja, mutta nuoruusvuosien anoreksia oli jättänyt jälkensä häneen – heti synnytyksen jälkeen aloitti ankaran diettaamisen tai siis jatkoi hyvin vähäkalorisen ruokavalion noudattamista. Ja sillä reissulla sain monta hyvää ”painonvartijan” reseptiä, ja tämä on yksi niistä. Että jos laskiaispullat ovat nyt pannassa, niin tämmöisellä voisi korvata? Löysin ohjeen jonkun vihkon välistä viime viikolla ja tein pitkästä aikaa.

Painonvartioiden piirakka (= pannari)

150 g rahkaa
2 munaa
1 tl vaniljasokeria
1 tl makeutusainetta
4 rkl vehnäjauhoja
2 leivinjauhetta
4 rusinoita

Päälle 200 g omenaa kuutioina, kanelia, Canderelia.
Sekoita ensin rahka, munat ja sokerit.
Sitten loput aineet. Taikina vuokaan ja omena (tai mustikat) päälle.
Uuniin 200 asteeseen noin 30 minuutiksi.

Tämä on siis yhden sortin pannari, ja toisin kuin tavallisia, tätä ei kannata syödä heti lämpimänä, sillä makeutusaine maistuu hieman kitkerälle. Mutta jääkaappikylmänä tämä on ihan hyvä välipala kahvin kanssa. Nyt kun on kaikenmoisia mausterahkoja niin niitä kannattaa kokeilla tähän. Laitoin uuniomena-rahkaa (vai Skyriä?), ja se kyllä sopi.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja kuvahaasteen tietysti voin julkaista. Tällä viikolla aiheena on liike. Ja olisi kuvattava kuvapari, jossa toisessa kuvassa liike on pysäytetty ja toisessa liike näkyy. Vähän haastetta siis. Meillä oli koulussa tämä kerran jo syksyllä, ja silloin kuvailin niitä junia, muistatteko? Täällä silloiset harkkarini. Nyt aion ottaa kohteeksi jonkin vähän hitaammin liikkuvan. 🙂

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Brunssi Nallikarissa (vol. 2)

Äskeisestä kotona nautitusta blinipäivällisestä olisi runsaati kuvia, mutta niissäpä ei ole mitään olennaista uutta viime vuotiseen… Edelleen poromousse todettiin parhaaksi lisukkeeksi. Blineistä, niiden lisukkeista ja viineistä, ja niiden historiastakin juttua täällä. KLIKS ja toinenkin postaus aiheesta.

Uutta ja uusia kuvia on eiliseltä ravintola Nallikarin brunssilta, eiliseen siis jatko-osa. Nallikarin brunssista on tarkat tiedot ravintolan kotisivulla, mutta yksi olennainen listasta puuttuu: jääkellarin lohi! Ja se oli kyllä minun ehdoton suosikkini. Tosin yhtä hyvää oli myös sen kanssa valitsemani saaristolaisleipä ja muikut. Ja pidin kyllä siitä, että tarjolla oli croissanteja ja niiden kanssa hillahilloa, eikä mitään boysenmarjatuontijuttua. Olisi ollut rieskaa ja pikkuisia cocktail-piirakoitakin, mutta enpä niillä lähtenyt vatsaani täyttämään, kun oli muutakin hyvää valittavaksi asti.

Juustoja oli vähintäänkin riittävästi, lihaleikkeleistä mie en paljon piittaa, jos pöydässä on kalaa ja juustoja.

Kuulostelin koko brunssin ajan, josko neljän hengen seurueen miespuoliset – joiden kyllä tiedän aamiaisilla arvostavan pekonia ja munia – olisivat niitä kaivanneet, mutta ei mainintaa sanallakaan. Ehkäpä pöydän anti oli riittävä ilman niitäkin.

Onhan siitä ollut ennenkin puhetta, että maksaruoat ovat minun suosikkejani, usein tilaan ravintolassa lämpimänä ruokana maksapihvejä, mikä on tietysti aina riski: ne voivat olla pilalle paistettuja tai jos hyvin käy ne ovat ihanan pehmeitä, makoisia. Noh, eilen ei ollut mitään maksapihvejä, vaan oli poronvasanmaksaa, jota osaan itsekin tehdä kohtuullista, mutta kyllä eilinen oli – ihan vaatimattomuuttani voin todeta – vähintään yhtä hyvää.:)

En ole ihan varma, oliko oheen laitettu remoulade-kastike tarkoitettu juuri maksalle, mutta minä ainakin pidin niiden kumppanuudesta. 😉

Pöydässä oli vielä ”päivän keitto” joka eilen oli katkarapukeitto, minä olisin kaivannut lisää chiliä, mutta voihan se olla, että buffassa ei voi kovin tulisia soppia serviiserata.

Pääruokakin oli. Tästäkinhän on ollut puhetta: minä syön mieluummin vaikka kaksi eturuokaa tai noutopöydästä itseni kylläiseksi, … mie en niin perusta noista lämipimistä … Eilen oli listalla ”Maustepaahdettua perunaa” ja sitten – kuten listassa lukee – ”Vaihtelevasti makkaraa/kanaa/ribsejä/lihapyöryköitä”) – meille sattui kohdalle kanaa. Oikeastaan ihan turha minulle. Mutta se ”talon kokkeli”!! Sieniä, munakokkelia ja juustoa. Ei kovin kuvauksellinen (tuossa takana), mutta olihan se hyvää. Oli. Eikä perunoissakaan mitään vikaa, jos olisi enää jaksanut syödä.

Ja jälkkäri? Meidän perheessä Pehtoori on se jälkkärifriikki. Vohveleita tykötarpeineen.

Olihan meillä vielä paluumatka kotiin käveltävänä, joten miksenpä minäkin olisi annokseni koonnut. 🙂

Brunssiin kuuluu kuohuva. Vaikka vain lasillinen. Muttaku. Mutta kun me olimme eilen ystävien kanssa, ja oli jo ihan selkeästi iltapäivä, joka siinä nautiskellessa vaihtui illansuuksi, oli väistämätöntä, että kuohuva ja toinenkin … kuului asiaan. Ja hieman kyllä vaikutti että (kerrankin) oli kuohuva hinnoiteltu ”sisäänheittohintaan” (= pullollinen Freixenettiä 20 euroa).

Näillä eväillä helmikuun ahdistus on helpottunut olennaisesti.

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Nallikarissa brunssilla (vol. 1)

Rauhallinen lauantaiaamu, jolloin flunssa ei enää juurikaan riesana, eikä asioita toimitettavana.

Päivän täytti Nallikarin ravintolan brunssi: toinen ”virallinen” ravintolakuvauskeikkani oli tänään. Pääsin taas ravintolan keittiöön ja saliin kuvaamaan oikein luvan kanssa. Kovasti mieluista harjoittelua tämmöinen on minulle.

Kävin ensin puolen päivän molemmin puolin kuvaamassa yksikseni ja sitten ajelin kotiin viemään jalustan ja kameralaukun kotiin, ja hain Pehtoorin kaveriksi ja kävelimme Nalskuun. Myös ystävät Koskitieltä (= VMP) tulivat seuraksi, ja tällä toisella reissulla sitten nautimme tarjolla olleen brunssin.

Brunssi on Nallikarissa uusi juttu, nyt vasta kolmatta kertaa. Ensi viikonlopusta lähtien (silloin siellä ulkona talvimaailma lumilinnoineen, pulkkamäkineen ja luistinratoineen) myös sunnuntaisin, mikä on minusta vielä parempi brunssipäivä kuin lauantai.

Eikä Oulussa todellakaan ole sunnuntaibrunsseja juuri ollut. Hesassa niitä tuntuu olevan joka kaupunginosassa, ja jos ja vaikka minkälaisella teemalla, mutta Oulussa vain Puistola ja kai Bisketti ovat pitäneet yllä jonkinlaista brunssikulttuuria.

Minusta brunssit ovat ihania, melkein yhtä hienoja kuin piknikit. Joskus parempiakin. Tänään ainakin sopi oikein hyvin meille.

Nalskusta on tullut kyllä aika suosittu ulkoilukohde, – muillekin kuin minulle, joka siellä tunnun ramppaavan harva se päivä tai ainakin harva se viikko.

Ja nyt kun siellä on vielä brunsseja tarjolla, niin varmasti entistä useammin… 🙂

Kuvasatoa on liki 200 otosta, joten perkailen niitä huomenissa ja kerron samalla, mitä kannattaa maistaa, ja minkä voi skipata ja jättää tilaa erinomaisen hyville vohveleille lisukkeineen.

Jatkuu huomenna …

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Ruunekreenin päivänä

Runebergin päivä: jääkaapissa on kaksikin Runebergin torttua. Kaupasta ostettuja, jäänevät minulta syömättä. Joskus olen tehnyt itsekin, samalla muistellut menneitä ja sitä, miten voi saada ”sytöt” Runebergin tortuista.

Runeberg, joka muuten pääsi eläkkeelle jo 35-vuotiaana, on päässyt myös oululaisen Sara Wacklinin kirjaan ”Satanen muistelmaa Pohjanmaalta”, – Wacklin kuvaili pikkupoika-Runebergiä näin: ”Hänen kasvonsa olivat terveen punakat ja niitä ympäröi kihara tukka, joka oli ruskea kuin kahvi, johon oli lirautettu kermatilkka”

Oululaiset tietävät Jumprun ja Kaarlenholvin, – nekin liittyvät Runebergiin: talo, jossa nuo ravitsemusliikkeet nyt toimivat, olivat Johan Ludvigin (jota kylläkin kutsuttiin Janneksi) sedän omistuksessa 1800-luvun alkupuolella, ja Janne asui setänsä talossa kouluvuosinaan 1812 – 1814. Maksoipa setä Jannen opinnot Oulun triviaalikoulussa, mutta sedän yhtäkkisen menehtymisen jälkeen Janne joutui palaamaan Pietarsaareen. Ja sitten ei mennyt kuin muutama vuosisata niin samoissa tiloissa minä vietin polttareita, lakkiaisten jatkoja – ja yksiä jos toisiakin kestejä ja iltoja. 😀 ”Runoilee ku ruunegreen”.

Tänään piipahdin aamuvarhaisella kauppareissulla myös kuvailemassa, pikaisesti, runsaasti pukeutuneena… Olisi ehkä kannattanut käydä Kauppurienkadulla kuvaamassa ko. rakennus, mutta olinpa taas omilla rakkailla rannoillani, – Nallikarissa piipahdin. Tällä kertaa kuvat musta-valkoisina. Kommentteja?

[Klikkaa isommaksi]