Reija

Nyt on sitteku

”Nyt on sitteku” – niin olen kirjoittanut kerran ennenkin. On kysymys siitä, että nyt on isot projektit hoideltu, nyt minulla ei ole enää ”mitään tekemistä”. Kyse on siitä, että kun vuosi sitten jäin pois duunista, tulevaksi vuodeksi oli juttuja, joiden tiesin vievän aikaa, joiden tekeminen kuului minulle, joihin olin sitoutunut ja jotka ”oli pakko” tehdä.

Urakka- ja tapahtumahommia oli monia, aika isoja hommia, sellaisia, jotka olivat odottaneet, että olisi aikaa tehdä ne pois kuleksimasta, saada omatunto rauhoitetuksi: Laanilan historia (Pieni pala Lapin historiaa -projekti), väitöskirjan ohjaustyö ja kustoksen tehtävät, pari henkilökohtaista asioiden kuntoonsaattamisjuttua, Oulun voutikunnan paistinkääntäjien historiikki -projekti, luokkakokouksen puuhaaminen, kapitulin tiedotushommat ja osallistuminen järjestämiseen. Ja sitten tietysti vielä opiskelu Torniossa. Viimeinen jatkuukin, enkä sen loppumista ole mitenkään odottanutkaan.

Nyt minulla ei ole kesken mitään projektia, joka vaatisi aktiivista tekemistä (paitsi tietysti tuo koulu), johon olisin velvollinen osallistumaan, joka täyttäisi päiviäni. Nyt on sitteku.

Ei luonnollisesti tarkoita, etteikö minulla olisi edelleen to-do-listaa/listoja. Luulenpa, että minulla tulee olemaan niitä aina. Kalenterissa on edelleenkin menemisiä, tekemisiä. Ei niitä ole paljon, ja ne vain soljuvat, tulevat ja tapahtuvat aikanaan, niitä varten minun ei tarvitse TEHDÄ mitään, ei olla vastuussa, ei olla aloitteellinen.

Ainakin nyt tämä tuntuu hyvälle.

Heräsin juuri päikkäreiltä. 😉

Valkean kaupungin Kalaasit vol. 3

Voipunut, mutta edelleen hyvillä mielin. Kapituli on ohi. – Kyllä, kyllä se onnistui.

Oulussa oli 348 paistinkääntäjää aveceineen viettämässä ruoan ja juoman juhlaa, nauttimassa samanhenkisten seurasta, oppimassa uutta, maistelemassa, kokemassa, juhlimassa.

He olivat ensin aloittelemassa juhla- ja viinijuhlatiedon äärellä, sitten Nallikarin aurinkoisessa illassa barbeque/beach-partyissä, eilen leppoisilla lounailla ja viikonlopun huipentamalla Suurella Illallisella.

Meidän voutikunnan oma (eilen tehtävästään luopunut) vouti sanoi perjantaina tervetuliaispuheessaan myyneensä sielunsa pirulle, jotta ilta olisi aurinkoinen, sateeton ja kaunis. Hyvän hinnan sai piru, mutta hyvän vastineen saivat paistinkääntäjätkin. Ja kuin bonuksena kaiken lisäksi oli vielä täyden kuun ilta! Valkea kaupunki ja Pohjolan Riviera näyttivät parhaintaan! Oli vaan niin hieno ilta.

Ravintola Nallikari oli satsannut paljon, jotta suuri Diner Amical -ilta onnistuisi. Paljon oli suunniteltu, tarkistettu, maistettu, kokeiltu, tehty, neuvoteltu ja kun perjantaina seitsemän bussillista juhlijoita saapui Nallikariin ja sen aallonmurtajalle, kaikki oli valmiina.

Kun väki hiljalleen valui kohti Nalskun ”Majakkaa”, saatiin kuunnella swingiä, ja katsella tanssijoita…

Kun olimme nauttineet alkukuohuvat (Freixenet Gato Negro -piccoloista mustilla pilleillä — Sehän on meillä mökillä ollut jo vuosia notskipaikalla liki perinnetapa) oli aika siirtyä kohti ravintolaa ja sen edessä olevia grillejä!

Barbeque-, beach-party alkakoon!

[Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.]

Olen tietysti hieman jäävi sanomaan, kotikenttäetu ja järjestävän osapuolen epäobjektiivinen näkökulma sotkevat puolueetonta kommentointia, mutta sen takia tai ehkä sittenkin siitä huolimatta, ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista. Herkkutatti-suppilovahverosienisalaatti kruunasi kaiken muun. Makkarastahan minä olen aina pitänyt. Enkä minä osaa mistään valittaa, kaikesta olen iloinen, tyytyväinen, että näin hyvää Nallikari tarjosi. Yli 300 hengen, ruoka-alan ammattilaisen ja intohimoisen harrastajan ruokkiminen hyvin ja makumuistoja tarjoten ei ole ihan pikku juttu.

Hyvä seura tekee tällaisista illoista vielä astetta nautinnollisempia, ja olipa meillä Pehtoorin kanssa ilo ja onni saada paikka ”kummipoikani” [ex-työkaveri] ja avecinsa pöydästä. Ruoasta ja reissuista riitti juttua. Ilta soljui. Niin hyvin viihdyimme pöydässä, ettei paljon terassilla käyty, ja siellä olisi sentään ollut bändikin. … Mie vähän kiertelin pöydästä toiseen, ainahan se on mukava tutustua uusiin ihmisiin… kummasti karjalaisten pöydissä viihdyin. 😉

Kun yhdentoista tienoissa olimme jo lähdössä kotiin, sattui biitsillä parhaimmilleen olevan tulishow alkamassa. Olinpa luvannut sen kuvatakin, ja olipas se pikkuisen haastavaa, varsinkin sillä linssillä joka sattui olemaan mukana, ja vielä kuvailla pimeässä ilman jalustaa! – mutta jokunen otos kuitenkin.

Eilinen lounas onkin eilisessä postauksessa, mutta entäs sitten Grand Diner? – Se oli Grand. Mutta on minulla toki valittamistakin. Ehdottomasti. Ja se on se, että Oula-ravintolan siinä siivessä, jossa me istuimme, oli illan päälle liikaa valoa, ja kyllä siellä akustiikkakin teki sen, että välillä, puheensorinan ollessa aika huikea, oli vaikea kuulla pöytäseurueen juttuja. Mutta siinäpä ne valituksen aiheet sitten olivatkin. Ja ehkäpä niihin löytyykin syy kommentoijasta ja tämän iästä. 😉 Tässäkin kohtaa taitaa olla hyvä syy katsoa ensin peiliin: jos on jo siinä iässä, että illan päälle turhan kirkas valo ei ole hyväksi, eikä kuuntelu reippaassa sorinassa ole ongelmatonta, niin eikös se sitten olekin ihan itsestä kiinni… 😉

Oulussa ei ole monta paikkaa, jossa voi järjestää illallisen, Suuren Illallisen, gastronomisesti korkeatasoisena yli 300 hengelle. Lapland Hotel Oulassa voi. Sen uskon eilisen jälkeen.

Makumatka Jäämereltä Lapin kautta Ouluun oli huikea. Yksikään ruokalaji ei ainakaan meidän pöydässä, meidän pöytäseurueen kommenttien mukaan, ollut epäonnistunut. Päinvastoin. Makujen harmoniaa, ensiluokkaisia raaka-aineita, ilman turhia kikkailuja, kauniita annoksia, ja iso asia oli, että keitto oli kuumaa, kala lämmintä, liha mureaa ja maukasta, ja lämmintä. Hovimestari oli näkyvä kapellimestari, jonka ohjauksessa tarjoilija(opiskelija)t toivat ruoat ja juomat nopeasti, lämpiminä, yhtäaikaisesti,… sellainen on myös kaunista katsottavaa.

Meillä oli mukava pöytäkunta, uusia ihmisiä, mikä on aina ilo, ja vanhoja tuttuja, mm. minun paistinkääntäjäkummini. Eikä ilta käynyt pitkäksi, ruokalaji toisensa jälkeen maistui. Kuningasrapukeittoa olisin voinut syödä vielä vaikka jälkiruoaksi. Se oli ihan mielettömän intensiivistä maultaan, kuin myös jälkkäri. Se oli nyt vielä parempaa kuin silloin kun kävimme keväällä koemaistamassa menun.

Kun illallinen oli nautittu, olimme Pehtoorin kanssa valmiita lähtemään kotiin, kylläisinä, hyvin viihtyneinä, minä taas kerran ääni käheänä [kuka oikein puhuu äänelläni??? 🙂 ], mutta tulivat molemmat kummilapseni hakemaan minut pöytäänsä: on aika tarjota samppanja. Olivat ymmärtäneet kun aika päiviä sitten ilmoitin, että käätyjen saamisen jälkeen suosittelijalle on fiksua tarjota samppanjalasillinen. FIksuja olivat tarjosivat, ja Pehtoorikin pysyi siinä samalla samppanjassa. Ja eihän meillä sitä vastaan mitään ole. 😀

Samanhenkisten kanssa on hyvä olla, ammattilaisten ja harrastajien kanssa hyvän ruoan ja juoman, juhlan ja juttelun parissa, koko ilta. Ennakkoluulottomasti, ruokaa kunnioittaen.

Kävipä sitten niin, että olimme liki kahteen asti! Kahteen! Me jotka yleensä liu´umme ennen puoltayötä kotiin. Kotikapitulissa on hyvä juhlia kunnolla. Oli hienoa. Once in a lifetime!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Valkean kaupungin kalaasit vol. 2

Eilisen huikean seminaari- ja Diner Amical -kapitulipäivän jälkeen oli aamulla hyvä herätä, lähteä hyvillä mielin uuteen päivään. Turnauskestävyyttäkin vielä rutkasti jäljellä.

Kampaajalle. Ja kuinka iloinen olinkaan kotikaupunki-kapitulista; sehän tarkoitti omalle kampaajalle menoa. Nyt tukka hyvin, toisin kuin jossain muualla.

Ja sitten lounas. Me teimme voutineuvostossa jo yli vuosi sitten rohkean päätöksen, että Oulun kapitulissa tarjotaan kaikissa kuudessa lounaspaikassa (Istanbul, Virta, Puistola, Hugo, Vänmanni ja Hella) kasvislounas. Ikinä ennen ei ole paistinkääntäjien (paino sanalla ´paistin´) vuosittaisessa juhlassa tarjottu kasvismenua.

Kasvismenu mahdollisti, ja melkein vaati, että lounas voitiin tarjota samppanjan kera. Kasvisruoan jälkeen jäi budjetin rajoissa rahaa satsata juomaan. Sitä paitsi monille tarjolla olleille lounaspääruoille olisi ollut tosi vaikea löytää sopivaa viiniä. Samppanja sopii kaikkien kanssa. Ja paistinkääntäjille. Me olimme Pehtoorin kanssa Hellassa ja ainakin meidän pöytäseurue, joka kyllä vaikutti ehkä paistinkääntäjiksikin tavallista innokkaimmilta samppanjanystäviltä 😉 , pitivät ratkaisua erinomaisena.

Erityisesti tuo pääruoka (tattaririsottoa, punajuurisorbettia, hernehummusta ja linssejä) oli makumuistoihin jäävä. Siinä kylmä ja lämmin, samettinen ja rapsakka (punajuuriviipaleet, porkkanat) ja liki pähkinäinen hummus täydensivät toisiaan. Annos oli aika rustiikki, mutta juuri siksi hieno sadonkorjuuajan ruoka. Samettinen nauriskeitto ja hieman makea emmervehnäleipä olivat lempeä aloitus lounaalle. Jälkiruokana tuikitavallinen porkkanakakku joka oli upgradattu tuorejuustojäätelöllä ja lemon curd -kastikkeella ja porkkanakastikkeella. Oikein kelpo kokonaisuus oli.

Nyt olemme jo lähdössä muutaman tunnin huilaamisen jälkeen takaisin kaupunkiin: mennään katsomaan installoinnista tulevia. Oulun voutikunnassa arvonkorotuksen tai uusien käätyjen saajia on 17 ja heidän joukossaan kaksi minun ”kummilastani”. Järjestön jäseneksi pääsemiseksi täytyy olla kaksi suosittelijaa, ja nyt installoitavissa tosiaan on kaksi, joita minä olen ollut ehdottamassa jäseniksi. Ja on mukava muutenkin mennä katsomaan, kun naiset pitkissä puvuissa ja miehet smokeissa tulevat kaupungintalolta installointiseremoniasta. Kuvattavaksikin. Kapitulissa on aina virallinen kuvaaja, ja sen järjestäminen oli tällä kertaa tietysti meitsin homma; oli helppoa, kun on parikymmentä koulukaveria, joiden joukosta kysyä, kenelle sopisi.

Kaupungintalolta sitten kohti Lapland-hotellia, ja sen ravintola Oulaa, jossa meitä odottaa ”makumatka Jäämereltä Lapin kautta Ouluun” eli seitsemän ruokalajin illallinen. Paljon tuttuja, paljon glamouria, juhlaa…

Kapitulikirjeenvaihtaja kuittaa tänään tähän.

Oulu Ruoka ja viini

Diner Amical, – ystävien illallinen

Nyt on hyvä mieli.

Paras työ, tehty työ.

Paistinkääntäjien Kapituli on jo hyvässä vauhdissa.

Seminaari [minun osuuteni tapahtumajärjestelyistä] on ohi. Ja se meni hyvin. Luentoni sai kiitosta, oikeastaan aika paljon kiitosta. Ja olen kovin iloinen siitä että a) pysyin aikataulussa (liki minuutilleen) ja b) paikalla oli paljon väkeä, Pakkalan sali paljon enemmän kuin puolillaan (about 130-140 kuulijaa, muitakin kuin paistinkääntäjiä, oululaisia ”muuten vaan”), jihuu. Eikä kukaan nukahtanut. Pitkin iltaa kävivät kiittelemässä, tilaamassa puhumaan. 😉 Jihuu. Ja parasta oli ehkä se, että minustahan on kiva luennoida. Pitkästä aikaa sain sitä tehdä.

Bussiopastukset kaupunki-Nallikari ovat ohi; menivät hyvin.

Siihenhän sitten loppuivatkin minun vastuullani olleet järjestelyt.

Paljon olisi kerrottavaa, paljon kuvia, paljon fiiliksiä, mutta nyt – juuri, ihan äskettäin – kotiin palattua, ei jaksa kirjoitella, on levättävä, että huomenna taas jaksaa juhlia… mutta huomenna, viimeistään sunnuntaina kerron ruuista, jutuista… kaikesta.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vierasvara

Onko teillä kotona vierasvaraa? Pullaa pakkasessa, piirakkpohjia valmiina, samppanjaa kylmässä, keksejä ja suklaata jemmassa siltä varalta, että tulee yllätysvieraita tai että itse yhtäkkiä päätätte kutsua ystäviä käymään?

Minulla oli. Oli ennen, ei ole enää. Ennen oli aina muutama suolaisen ja/tai makean piirakan palanen, jäänyt jostain kesteistä, pakkasessa. Pieniä lihapullia, erikoisjätskiä, usein pullaakin. Tuulihattuja siltä varalta että äkkiä voi täyttää niistä kivoja suolaisia tai makeita tarjottavia. Limpparia ja kuohuvaa valmiina kylmässä.

Jossain vaiheessa lopetin vierasvarat. Jossain vaiheessa liu´uin siihen, että olemme vieraanvaraisia, mutta että meillä ei ole pakkasessa ja kaappien perukoilla jotain enemmin tai myöhemmin vanhentuvaa vierasvaraa. Tai sitten niin, että niitä piirakoita ja pullia tulee syötyä itse, vaikkei ne kyllä saisi kuulua arkiseen ruokavalioon ainakaan minulla.

Ja eihän nykyään käy yllätysvieraita. Ainakaan meillä. Ei meillä ole tainnut käydä juuri koskaan. Mutta minulla on kyllä, ainakin ollut, tapana silloin tällöin esittää ex tempore -kutsuja. Mutta nekin yleensä siten, että meillä on ollut jotkut juhlat (kalaasit tai viinikerhon ilta, lakkiaiset tms.), joista on jäänyt safkaa, ja sitten olen kutsunut kavereita rääppiäisiin. Ja eksnaapurit olivat kyllä melkein säännönmukaisesti juhlien jälkeisenä päivänä meillä syömässä.

Tänään sitten, vaikka totisesti ruokajuhlaan ollaan valmistautumassa ja olisi ollut aika hieno ravintolakuvauskeikkakin, josta olin jo kieltäytynyt, keksinkin, että nyt on aika lunastaa lupaukseni tarjota lasillinen samppanjaa yhdelle henkilölle. Lupasi puolisonsa kanssa tulla. Ja minä en luvannutkaan muuta kuin samppanjaa ja mansikoita. MUTTA, kyllähän sitten tuli mieleen, että voi jukra, kun olisi jotain vierasvaraa, vaikka niitä tuulihattuja pakkasessa. Ei ollut.

Niinpä sitten, kun palasin kulmien ja ripsien värjäyksestä iltapäivällä, oli pyörähdettävä Lidlin kautta. Cocktail-paloja tai ehkä paremminkin ”pientä iltapalaa” sitten pikaisesti väsäsin. Mieluusti olisin vieraanvaraisuuttani tarjonnut jotain oikeasti omatekemää, muutakin kuin pieniä palasia… Varsinkin kun olivat ensikertalaisia meillä. .. Oli sentään Limoncelloa jälkkäriksi.

Mutta silti, en taida sittenkään enää palata vierasvarojen jemmaamiseen kaappeihin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niin ja huomenna sitten tämä! Ja paljon muuta.

Niitä näitä

Aikataulussa

Kaikki alkaa järjestävän osapuolen osalta olla niin valmiina kuin tässä vaiheessa voi, nyt suurin muuttuva tekijä on sää. Varsinkin perjantaiksi Nallikariin tarvittaisiin aurinkoa ja lämmintä. Onneksi ainakin nyt jo vähän lämpenikin.

Ja minäkin olen saanut oman luentoni suunnilleen kuosiin, käynyt tänään kaikki ”tapahtumapaikat”, vienyt matskuja, vielä jotain neuvonutkin, vastaillut moniin kummallisiin ja varsin ymmärrettäviin puheluihin ja sähköposteihin…

Ehtinyt tsekata oman garderobini, ja vähän liikkuakin. Aapelin kanssa leikkiä, tyttären kanssa päivitellä kuulumiset. Silti tuntunut, että on ollut vähän hoppupäivä.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Rössypottuseura, Jankkiyhdistys ja muuta oululaista ruokakulttuuria

Olen eilen ja tänään valmistellut, saanutkin valmiiksi miniesitelmän ensi viikonlopun Paistinkääntäjien Kapituliin. Busseissa oppaat kertovat oululaisista nähtävyyksistä, ja nimenomaan sen kautta, miten ne liittyvät ruokaan, juomaan ja/tai juhliin. Tulipa noita sightseeing-kierroksen tekstejä kootessa ja kirjoittaessa itsellekin – paljonkin – uusia asioita, mm. se, miten Merikosken sillat liittyvät kahden oululaisen ruokayhdistyksen toimintaan.

Ensinnäkin 20-vuotias Rössypottuseura. Se on Oulusta poismuuttaneiden Helsingissä perustama seura, ja siihen kuuluu useampiakin paistinkääntäjiä, muutamia kansanedustajia ja kunniajäsenenä Martti Ahtisaari. – Mitenkö Rössypottuseuraan pääsee jäseneksi? Jäsenyyskriteerinä on ensinnäkin se, että ”on häätyny kuulla typpitehtaan räjjäytys Oulusa vuonna 1963”. Ja lisäksi säännöissä lukee näin:

Liittymisehoksi lujetaan valamius Tuiran Siltojen ylitykseen ”vaikeissa oloissa”. Se tarkottaa sitä, että asianomanen tarkenee ”ajjaa kylymällä ilimalla vanahalla Volovolla tai pulukalla Tuiran Siltain yli.

Kun Rössypottuseura kerran perustettiin täältä pois muuttaneille oululaisille, niin pari vuotta myöhemmin perustettu Jankkiyhdistys taas perustettiin niille oululaisille, joiden ei ole tarvinnut muuttaa täältä mihinkään.

Jankkiyhdistyksen toiminnassa on merkittävää ”Talavituluvan muistopäivä”. Talavituluvan muistopäivä on 2.12., ja sen taustalla on vuoden 1878 ennätyksellinen joulukuun tulva, joka petti Oulun rannat, nykyisen torialueen ja Rantakadun, vei Merikosken silloistakin kappaleita. Talavituluva vaati yhden ihmishengenkin, ja se menetys liittyy pekoniin, joka taas on jankin teossa olennaista. Merimies Johan Mällinen onnistui kuljettamaan veneellä vaimon ja neljä pientä lasta Sonnisaaresta mantereelle tulvan edestä pakoon, mutta toisella matkalla Mällisen vene kaatui, – ja sika sekä Mällinen hukkuivat! Talavituluva on siis dramaattisuudessaan jankkiyhdistykselle luonteva muistopäivän syy.

Monet oululaisetkaan eivät (enää) tiedä, mitä jankki on, saatikka että tietäisivät, miten se tehdään, mutta löysinpäs Jankkiyhdistyksen jäsenen Jukka Ukkolan kirjaaman reseptin

Virallinen jankki resepti

Tämä on Jukka Ukkolan kirjasta
”ookkä nä” – Oulun murteen sanakirja
(WSOY 2000)

Ainekset

Leivänkannikoita suunnillee jonkivverran.
Sian savukylykiä enämpi tai vähempi.
Vettä kannikoitten lijotukseen.
Suolaa jos on, tai vaikkei oiskaa.
Pekonia jokunen siivu ja sipulia jotakuinki sevverran ku tarvitaan, jos jankki tullee eineeksi.
Rössyvä ei missää tappauksesa.
Kylymää voita rahtunen tai vähä yli, silimäksi.

Jankkiin käytetään kuivuneita leipäkiivuja tai kovvaa leipää. Leipä ei saa olla palanutta eikä kovim palijo hommeesa, eikä se saa kävellä itekseen.

Ois hyvä olla usseita leipälaatuja mukana eikä pelekästään hapanleipää.

Leipä pannaan pilikkummiin eli kastrulliin kylymään vetteen. Jos leipä on kovvaa, annetaan sen lijota vähä aikaa ennenku kuukataan.

Sekkaan lisätään savukylyki joko semmosennaan tai pannusa äkkiä ruunattuna.

Lisätään suola. Lisätään vielä vähä enämpi suolaa. Varotaan visusti, ettei jankkia tehesä käytetä pehemyttä tee-kirjainta, koska pehemy tee-kirjain pillaa jankin maun.

Ku leipä on osittain hajonnu ja vesi melekeen kiehunu leipiin, on jankki valamista. Tarijotaan esim. ruokana. Muuta ruokaa ei ihimine tartte.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Että olenkos ikinä itse tehnyt? – Enpä ole, enkä taida ihan heti tehdäkään. Vähän sovellettuna tuota olen kyllä syönyt. Pehtoorin isä, elikkäs appeni, tätä on kuulemma ruukannut köksäillä.

Niitä näitä Valokuvaus VAT

Ammattikoululaisen mietteitä näyttöjen alla

Nyt on avauduttava opinnoistani…

Ensimmäinen tutkintotilaisuus, ”miljöönäyttö”, on edessä syyskuun lopussa. Sitten seuraavaksi studiossa työskentely joulu- tai tammikuussa, digitaalinen työnkulku helmikuussa ja suunnittelu ja kaupalliset taidot huhtikuussa.

VAT-koulutus, lähiopetusviikonloput Torniossa ja etätyöskentely ja palaute netin kautta, on siis näihin tutkintoihin valmentava koulutus. Itse miellän sen niin, että VAT-koulutus on kuin lukio, josta saa päästötodistuksen, ja näytöt ovat kuin ylioppilastutkinto, jonka eri osat läpäistyään saa tutkintotodistuksen. Ja sen myötä virallisen todistuksen ammattipätevyydestä. Kouluhan on ammattikoulu, eikä siis todellakaan joku vähän tavallista pidempi kurssi, kuten monet taitavat luulla.

Viime viikonloppu oli yhden sortin ”preliminääri” ensi kuussa olevia tutkintoja varten. Miljöössä työskentely -tutkinnon osa sisältää viisi tehtävää ja varsinaisen tutkintotilaisuuden. Kaikki osat on saatava läpi.

Ja miljöö-osioon kuuluu kuvareportaasi (8 kuvaa), miljöökuva (5 kuvaa), henkilömuotokuva (5 kuvaa) samasta henkilöstä miljöössä ja maisemakuva eli saman miljöön käsittely eri valo-olosuhteissa (5 kuvaa). Kuvasarja tulee olla samasta maisemasta – näkymä saa vaihtua. Ja sitten on vielä yksi tehtävä, joka tehdään ”simulaationa” eli tutkintotilaisuudessa saadaan kuvaustehtävä, ”toimeksianto”, johon kuvat on otettava, käsiteltävä ja esitettävä vuorokaudessa.

Ja olennaista on se, että ”kuvata sarja” ei tarkoita vain esimerkiksi viittä hyvää, visuaalista ja teknisesti moitteetonta kuvaa Aapelista, vaan ne on oltava vielä sarjassa, jonka oikeanlaisessa rakentamisessa on tietyt sääntönsä. Voisin esimerkiksi koota viiden hienon kuvan nipun Saariselältä, mutta se ei vielä tarkoita, että se olisi sarja.

Kun me lauantaina aamulla Kukkolassa aloitimme palautetilaisuuden, opet kertasivat, mikä on kyllä ollut aiemminkin esillä: kahdenkymmenen hengen porukasta yksi tai kaksi suoriutuu kerralla koko näyttörumbasta. Miljöössä työskentely -näyttö ja erityisesti siinä maisema-osio on tuottanut eniten vaikeuksia. Näyttöjen täydentäminen ja uusiminen on mahdollista ja sitä saa tehdä vaikka kuinka kauan, mutta silti yleensä vain noin puolet VAT-koulutuksessa olleista tekevät tutkinnon loppuun asti. Ja opettajat kertoivat, että meidän porukkamme taso ja motivaatiot näyttävät olevan hyvin samankaltaista kuin edellisilläkin kerroilla.

Ja tutkinnonhan ottavat vastaan ”sensorit”, joita on kolme ja jotka eivät siis ole meidän opet, vaan ulkopuolisia alan edustajia eri sektoreilta. Vrt. ylioppilastutkintolautakunta.

Minä en hetkeäkään epäile, ettenkö saisi koulutusosion tehdyksi; olen ahkera, aina (paitsi se luokkakokousilta) paikalla, harjoittelen, olen kuvannut ihan valtavan määrän kuluneen vuoden aikana, lukenut eräänkin kuvankäsittelyoppaan, tehnyt kaikki harjoitukset, monet tuplana.

Koulutuksen läpikäyminen siis hoituu hyvin ja ilolla, mutta olen tässä matkan varrella, aika varhain jo, ymmärtänyt, että minulle tutkinnon suorittaminen ei tule olemaan mikään itsestäänselvyys, eikä ainakaan pitkiin aikoihin mahdollista. Tutkintovaatimuksissa lukee näin: ”Valokuvaajan ammattitutkinnon perusteet on laadittu valokuvaajille, joilla on alan peruskoulutus ja useamman vuoden työkokemus.”

Itsellä on sellainen tuntuma, että alan olla kuvaamiseni kanssa siinä vaiheessa, jossa monet opiskelukaverit olivat viime syksynä kun me aloitimme. Toki olen kehittynyt, paljonkin, mutta olen vielä kaukana mistään tutkintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Peruskoulutus alkaa olla puolen vuoden päästä kasassa, mutta ”useamman vuoden työkokemus” tai sitä vastaava kuvaamisen määrä ei ole lähelläkään.

Niinpä viikonloppuna oli todella mielenkiintoista kuulla, miten ne neljä (+2 vara) sarjaani arvioidaan. Itsearviointini, omat ajatukset onnistumisista ja epäonnistumisista eivät kaikilta osin osuneet oikeaan, mutta tiivistäen kahden open puolen tunnin aikana antama kommentointi, palaute ja parannusehdotukset menivät kiteytetysti näin:

”Hieno miljöösarja”,
”maisemissa kuvankäsittely saatava kuriin”,
”henkilökuvissa rajausongelmia mutta myös hienoja onnistumisia” ja
”reppari on tehtävä kyllä uudelleen…”

Siis molemmat miljöösarjani ovat kuulemma pienin korjauksin sellaisia, joista pitää vain valita kumman kanssa voin ihan hyvin mennä yrittämään näyttöön! Jee. Täysin uuden repparin tekemisen olin jo kyllä itsekin päättänyt ennen kuin opet edes aloittivat sen kritisoimista. Se todettiin dokumentaariseksi, sellaisena hyvin rakennetuksi, mutta visuaalisuus puuttuu. Tiesin.

Vielä viime viikolla hillittömässä kiireessä sarjoja tehdessäni ja lähettäessäni mietin tutkintoihin menemistä. Siis mietin, että menenkö edes kokeilemaan, koska vielä olen kovin kaukana läpäisymahdollisuuksista. Mutta viikonloppuna rohkaistuin ja päätin, että tietysti menen. Oppimista ne näytötkin tuovat tullessaan. Palaute tuo aina jotain uutta tietoa siitä, mitä ja miten pitää parantaa.

Juuri tämähän oli minun oman opetukseni, pedagogisen ajatteluni ydin: on kerrottava, miten suoritus on mennyt, mikä oli hyvää, mikä vaatii parantamista ja miten päästään parempaan tulokseen. Siksihän en moneen vuoteen enää pitänyt kurssieni jälkeen tenttejä, vaan erilaisia käytännön harkkoja ja esseitä, ja kurssin läpäisy edellytti – paitsi kelpo suoritusta – myös palautetilaisuuteen osallistumista.

Näillä mennään. Kunhan tämä kapituliviikko saadaan kunnialla pois edestä, olen taas ihan täysipäiväinen opiskelija. Ja se tuntuu ihan mahdottoman hyvälle.

[PS. Tiesittehän, että näyttöihin ei auringonlaskukuvia sitten laiteta. 🙂 ]

Niitä näitä VAT

Kukkolasta palattua

Joskus elämässä käy tuuri, sellainen mieletön säkä, – – minulle on käynyt sellainen, kun pääsin VAT12-porukkaan, oppimaan ja olemaan mukana.

iikonloppu tämän porukan kanssa Kukkolassa – kuvaamassa, saamassa rakentavaa (ehkä minä jotain opin vielä!) palautetta omista otoksista, taas kerran oppimassa ja laskemassa Kukkolankoskea (eikä pelottanut yhtään, paitsi ennen kuin lähdettiin).

Istumassa kodassa, kun open paistamat varrassiiat kypsyvät. Kyllähän kulinaristi nautti ihan hurjasti. Olen syönyt varrassiikaa jo pentuna, mutta liekö koskaan ennen open laittamaa ruokaa?

Tänään aamulla varhain …

Sumuisen suven sunnuntaiaamuna Tornionjoen väylän varressa lippoajien jakamilla aamiaisleivillä, … Että mie arvostin kun minut kutsuttiin mukaan..

Ihan kuin olisin käynyt kauempanakin, ihan kuin olisin oppinut enemmän kuin pitkään aikaan.

Enkä minä siis sittenkään luovuta

_ ____ __ ____ ___ _

Joskus sitten taas ei käy tuuri; niin kuin nyt näiden kuvien ja blogitekstien kanssa. Nythän kävi taas niin kuin yleensä kerran vuodessa käy; webbihotellista vuokraamani tila tuli juuri nyt täyteen. Merkitsee sitä, että monet kuvat, jotka olin ajatellut tämänpäiväisen postauksen rungoksi liittää, eivät lataudu. Ilman kuvia teksti ei elä.

Joutunette odottamaan huomiseen, ylihuomiseen, että kuvien ja laajemman tekstin lataus taas onnistuu.

Mutta sen voin sanoa, että olipa huikea viikonloppu.

Niitä näitä VAT

Kukkolankoskella (ja -koskessa!!) vol. 2

Yö Pohjolan Pirtissä sujui hyvässä unessa aamukuuteen asti, ja kun kerran ei satanut, lähdin kävellen aamulenkillekin kosken rannalle. Se on vaikuttava.

Ruotsin puolen Kukkolaforsenin taustalla, yläpuolella vain jo, valitettavasti, näkyi ne pilvet, joita tiesimme päiväksi odottaa. Ja jotka sitten tulivatkin.

Aamu aloitettiin yhteisellä aamukahvilla, viikonlopun ohjelman rakentamisella, kuvaustehtävien annolla ja sitten alkoi palauterumba: jokaiselle on varattu puoli tuntia, jonka aikana molemmat opet antavat palautteen tehdyistä sarjoista. Minun hukini on vasta huomenna.

Välillä kuuntelin muiden saamaa palautetta, ja sitten lähdin taas koskelle, nyt jo tekemään annettuja harjoituksia. Ja pian alkoi sataa, alkoi sataa hyvin paljon. Kun kuitenkin aika hyvin olin varustautunut jatkoin lounaaseen asti.

Palautteenantoa ja kuvaamista iltapäivän ohjelmassa: ja kun lähdin vaihteeksi ulos kuvaamaan hoksasin, että kamera on seonnut! Mikään ei toimi, tai toimii päin honkia!! Kosteusvaurio?? Kuvausviikonloppu ja minulla ei ole toimivaa kameraa…

Mutta olipa meillä muutakin tekemistä kuin kuvaaminen! Koskenlaskua tietenkin! Eipä ole sellaista ennen tullut koetuksikaan. Kyllä siinä Kukkolankosken yläjuoksulla suhteellisen rankassa vesisateessa seistessä, kipparien kertoessa, miten pelastaudutaan jos putoamme, miten edetään jos sittenkään ei päästä Tokkenin sivuitse turvaan, miten vedetään pudonnut kaveri takaisin kumiveneeseen, … jne. Mietin, että olenko sittenkään lähdössä … kaikki eivät olleet, miksi minä haluan mukaan! – Lähdin kuitenkin, ja onneksi lähdin. Olipa huikea kokemus, eikä ne pärskeet olleet ihan vaatimattomia! Meloa sai oikeasti. 2 x 1,5 km mentiin, 13 metriä on kosken pudotus, virtaus 1000 – 1500 kuutiota sekunnissa, … en tiedä luvuista, mutta huikeaa oli. Yhtäkkiä näet kosken kuohut edessäsi, pärskeet lentää ylitsesi, melot ja on ihan mahtavaa, että on toisia valokuvauskavereita vieressä melomassa, ilman kameroita.

Ennen saunaa ehdittiin vielä käydä katsomassa ja kuvaamassa, ne joilla kamera toimi, siianjako. Olen ollut sitä joskus pentuna seuraamassa: siinä jaetaan saalis talojen kesken. 16 Kukkolan kylän talolla on lippousoikeus ja saalis jaetaan manttaalin mukaan lauantai-iltaisin kuudelta. Kuvia on, tulee jossain vaiheessa. Ihan aavistuksen seremonian seuraamista ja kuvaamista (joka tietysti oli meidän yksi repparin aihe) haittasi jotensakin litimäräksi kasteleva sade. Ai niin, tässä vaiheessa kamerani oli onneksi kuivunut ja pääsin muiden mukana kuvaamaan.

Sitten saunaan, kuinka se tuntuikaan hyvälle. Nyt lähdemme katsomaan kun ope paistaa meille varrassiikaa… Ja syömään myös. On nälkä.

VAT on ollut jo tähän asti huippukokemus ja tämä viikonloppu on siinä ihan huippulisä. Huomiseen…