Reija

Kerran talvessa on tavoitteena ja toiveena päästä nousemaan Iisakkipäälle ja Vahtamapäälle hiihtäen. Tänään pääsin. Lenkki ei ole pitkä, reilun 10 km, mutta korkeuskäyriä on. Kun lähtee suunnilleen tuosta kohtaa, jossa on Latukone-219, eli Iiskonlompolon rannalta, niin ensimmäiset kolme kilometriä on nousua. Tiukkaa nousua, loivaa nousua, nousua joka tapauksessa: ”löysät pois”! Mutta eipä minulla kiirettä.

Karttaan merkitsemäni K on korkeimmalla kohdalla, siitä saa lasketella neljän ladun risteykseen mukavasti. Joskus on jarruteltava; tänään ei! 😅 Sen verran nuoskaista oli ladulla, että oikein leppoisaa laskua oli tänään.

Pahoittelen – taas – ettei eläköityvä valokuvaaja enää kameran kanssa joka paikkaan hiihdä, kulje, lähde… 🙂 Kuvien määrä ja laatu melko vanhalla Samsung puhelimella ja peilittömällä Canonin järkkärillä on eri. Ja ehkä silläkin ettei enää niin tarvetta osoittaa osaavansa. 😊

Mutta ehkä otsikkokuva kuitenkin kertoo olennaisen: ylhäällä tuntureiden laella on jotain tavattoman hienoa. Tunturit eivät ole majesteettisia kuten esim Alpeilla tai vaikka Gardalla, miksei viime syksynä Sardiania – Korsika -maisemissakin, mutta niissä on oma rauhallinen, pehmeä, melkein kotoinen tuntu.

Palmusunnuntaina ei tietoakaan virpojista. Mutta jo viime viikolla kaupassa näkyi viitteitä pääsiäisen tulosta ja meidän kahden hengen mökkimenuissa pääsiäinen on näkynyt jo viikon verran: rahkaa, parsaa, sitruunoita on jo kulunut yli normitason. Eilen muflonia uunissa, tänään parsaa Kellog´s (että se on hyvää, oletko jo kokeillut? (ohje)).

Olen jo pääsiäisen menuita suunnitelllut: kauppalappua keskiviikolle tehnyt. Aikeissa, toiveissa, yhteisissä suunnitelmissahan on että Juniori, Miniä, Apsu ja Eepi tulevat pääsiäisen viettoon tänne. Ja ilokseni tiedän, etten ole ainoa, joka jo kovasti tätä odottaa. Pääsiäisaarteen etsintään on kartta-aihiot jo piirrettynä, aarteiden hankinta merkitty ensi viikon kauppareissulappuun.

Pääsiäisruoasta puheenollen: tuossa ylärivillä on linkki pääsiäisruokavihkosiini. Kannattanee vilkaista, jos mietit, mitä pyhinä kokkailisit ja tarjoaisit. Tulevina päivinä ehkä lisääkin vinkkejä…

Pääsiäisen merkkejä sekin, että aamupäivällä – hetkittäisestä vesisateesta huolimatta! – ladulla oli aika paljon hiihtäjiä. Onhan tuleva viikko yksi Saariselän sesonkiviikoista. Joulun tienoon ja ruskan lisäksi juuri pääsiäisviikko tuo tänne väkeä.

Tobias ja Tua. Palmusunnuntaina, auringon paistaessa oli aika siirtää nämä ulos nauttimaan keväästä. Tänä sunnuntaina aamupäivällä, ollessani hiihtämässä, satoi vettä ja iltapäivällä sää ja tunnelma ulkona kuten joskus jo vuosikymmeniä sitten näillä tienoilla pääsiäisenä oli.

Lunta on edelleen – paljon. Ja valoa. Sitä on hirmuisesti. Ei haittaa sekään. Kolmas peräkkäinen mökkiviikko on alulla, surua ja huolta on, mutta silti aika hyvillä mielin kohti tulevia päiviä.

Tuo ´aika´ on seurausta tietoisuudesta, joka liittyy Hormuzinsalmeen (kuukausi sitten en ollut kuullutkaan tällaisesta!!), Koiviston öljysataman (ihan siinä lähellä oli sairaala, jossa äitini oli alakoululaisena sairastamassa kurkkumätää) palo, Ukrainan lapsiin, drooneihin, Israeliin ja Lähi-Itään loputtomine sotineen, ”demokraattisen maailman mallivaltion” narsistiseen johtajaan kaikkine pelottavine puheineen, tekoineen, mielettömine mielenliikkeineen … Tuo kaikki! Ja paljon muuta.

Ei edes tietoisesti pintapuolinen, pikainen, mediakriittinin !? tapa lukea/katsella uutisvirtaa, ei edes Lapin luonto ja mökkihöperöityminen ole tuoneet, suoneet levollista oloa ja välinpitämättömyyttä kaikkeen tähän sotaisaan ja pelottavaan uutisvirtaan. ”Kaikki” ei olekaan enää kaukana!

Silti: yritetään laskeutua pääsiäiseen, kokea ilolla kevään tulo; tässä ja juuri nyt, ainakin vielä, elämä aika hyvin.

”Joskus tuulee vähän kovempaa”,
noin sanottiin jossain vast´ikään kuuntelemassani kirjassa kun siinä oli puhetta surusta.

Tänäänkin on ”tuullut vähän kovempaa”.

Tuuli on minulle paljon muutakin kuin sääilmiö. Tuuli on suru, – toki muistoissa myös ilo. Olenhan tuulen sisar, tuulen tytär, – tuuli itsekin.

Suru muuttuu välillä, ehkä lopulta, ´vain´ ikäväksi. Ikävähän on oikeastaan kauniskin asia, se on muisto ja melkein lempeä kaipuu niistä asioista, vuosista, tekemisistä, ihmisistä, valoista ja varjoista, yhdessä eletyistä hetkistä, sanoista, joita on eletty yhdessä.

Ikävä kohdistuu – kai – yleensä hyviin asioihin, menneisiin aurinkoisiin hetkiin ja vuosiin. Minusta ikävä on paljon lempeämpää kuin suru.

Surua ja sen vaiheita on tutkittu ja mallinnettu: olen lukenut niistä. Suru voi olla traumaattista, komplisoitunutta, patologista. Surun vaiheiksi on nimetty shokki, reaktio, käsittely ja uudelleen suuntautuminen.  Tunnistan näitä vaiheita eläneeni, kokeneeni, – vai olenko sittenkään? Noita kaikkia sekaisin? Niin luulen.

En välitä, miten tai missä järjestyksessä. Ihan sama. Oma suruni.. Välillä surua surun päälle, nytkin.

Minulla surut ovat menneet tunteisiin, uniin, päiviin. Muistot, ikävä, kipukin tulevat tietyssä paikoissa, sanoissa, musiikissa (”Pysyn tässä”), kirjoissa, perheessä, aikeissa, jouluissa, Roberts’s Coffeessa, lemmikeissä (kukkia tarkoitan), sairaaloissa, Lapissa ja Roomassa, ruoassa, tutuissa, yhteisissä ystävissä, käsitöissä, viesteissä…

Suru on myös fyysistä:  

Sydän ei ole särkynyt, mutta sitä särkee.

Suru koskee, haavoittaa, sattuu.

Suru tuo mieleen ajatuksia vailla järjestystä, kysymyksiä vailla vastauksia.

Suru väsyttää, mutta se ei anna nukkua.

Nyt hyvää on se, että tuska on jo muuttunut suruksi. Elettäväksi, – kipu on jo hiipunut. Sen kanssa voi jo elää. Menee joskus jo päiviä muistamatta, ja sitten taas …

Tasan vuosi sitten oli ensimmäinen aamu, kun en enää saanutkaan sisareltani aamuviestiä, en joka-aamuista hyvän huomenen toivotusta, en kuulumisia, en mitään.

Minulla ei enää ollut häntä.

Eikä suru lopu.  

Tämä on Inarin kunnan 150-vuotisjuhlavuosi, mikä näkyy mm. Ivalon katukuvassa (kylttejä ja valomainoksia, talvella ”lumiteos”). Juhlavuoden kunniaksi kunta julisti kilpailun oman villapaita- ja lapasmallin löytämiseksi. Voittajat julkistettiin hiihtolomaviikoilla, ja ohjeet ovat nyt jaossa ja ilmaisia. Jo aiemmin mainostamastani Extrapisteestä saa ohjeen, langat ja välineet 10 % alennuksella. Olisinpa päättänyt tehdä Inari-neuleen!

Mutta minähän jo hyvissä ajoin ennen tänne möksälle tuloa etsin ja löysin mukavan näköisen kesäneuleen, ja niinpä hankin ohjeen ja tilasin langat (niitä EI saa Extrapisteestä). Ajatuksena, että onpahan ”vähän haastetta” ja nyt jotain muuta kuin ainaisia sukkia tai (islantilaisia) kaarrokeneuleita (nyt taitaa olla jo 25 niitä neulottuna).

VIRHE! Ensinnäkin kesäneule (Barley Twist) neulotaan ylhäältä alas (aattelin, että ”kiva opetella semmonenkin tapa”), siinä on ”eurooppalainen kaarroke” (aattelin, että ”hyvä ettei taas islantilainen/norjalainen”) ja siinä on palmikoita (aattelin, että ”no niitähän on tullut tehtyjä ennenkin, toki onnistuu”). Mikään ei ole tähän mennessä ole ollut kivaa, ei hyvää, eikä helppoa! Ja olen kuitenkin tehnyt sitä jo kaarrokkeen alkuun asti (siis liittänyt ja lisännyt taka- ja etukappaleen sekä hihojen alut).

Neule tehdään kahdella langalla; ohuella silkkilangalla (otsikkokuva) ja bouclee-langalla, jossa on silmuja.

Pinta on kyllä hulppean pehmeä ja lempeä.

Tätä neuletta ei todellakaan tehdä telkkaria katsellessa. En minä ainakaan. Juuri ja juuri voi kuunnella äänikirjaa yhtä aikaa, kun lukee 7-sivuista (!!) ohjetta ja yrittää tehdä lisäykset ja aloittaa vaikeaa palmikkokuviota. Oi, miksi, miksi minä tähän ryhdyin!

Tänään – koska oli hyvin tuulinen, aika ajoin tihkusateinen päivä ja koska oli tarve, kävimme Ivalossa kauppareissulla, mutta edellä olevasta huolimatta en vielä ostanut lankoja Inari-neuletta varten. En ainakaan vielä! Kyllä kai tämä tästä. Ehkä.