”Joskus tuulee vähän kovempaa”,
noin sanottiin jossain vast´ikään kuuntelemassani kirjassa kun siinä oli puhetta surusta.
Tänäänkin on ”tuullut vähän kovempaa”.
Tuuli on minulle paljon muutakin kuin sääilmiö. Tuuli on suru, – toki muistoissa myös ilo. Olenhan tuulen sisar, tuulen tytär, – tuuli itsekin.
Suru muuttuu välillä, ehkä lopulta, ´vain´ ikäväksi. Ikävähän on oikeastaan kauniskin asia, se on muisto ja melkein lempeä kaipuu niistä asioista, vuosista, tekemisistä, ihmisistä, valoista ja varjoista, yhdessä eletyistä hetkistä, sanoista, joita on eletty yhdessä.
Ikävä kohdistuu – kai – yleensä hyviin asioihin, menneisiin aurinkoisiin hetkiin ja vuosiin. Minusta ikävä on paljon lempeämpää kuin suru.
Surua ja sen vaiheita on tutkittu ja mallinnettu: olen lukenut niistä. Suru voi olla traumaattista, komplisoitunutta, patologista. Surun vaiheiksi on nimetty shokki, reaktio, käsittely ja uudelleen suuntautuminen. Tunnistan näitä vaiheita eläneeni, kokeneeni, – vai olenko sittenkään? Noita kaikkia sekaisin? Niin luulen.
En välitä, miten tai missä järjestyksessä. Ihan sama. Oma suruni.. Välillä surua surun päälle, nytkin.
Minulla surut ovat menneet tunteisiin, uniin, päiviin. Muistot, ikävä, kipukin tulevat tietyssä paikoissa, sanoissa, musiikissa (”Pysyn tässä”), kirjoissa, perheessä, aikeissa, jouluissa, Roberts’s Coffeessa, lemmikeissä (kukkia tarkoitan), sairaaloissa, Lapissa ja Roomassa, ruoassa, tutuissa, yhteisissä ystävissä, käsitöissä, viesteissä…
Suru on myös fyysistä:
Sydän ei ole särkynyt, mutta sitä särkee.
Suru koskee, haavoittaa, sattuu.
Suru tuo mieleen ajatuksia vailla järjestystä, kysymyksiä vailla vastauksia.
Suru väsyttää, mutta se ei anna nukkua.
Nyt hyvää on se, että tuska on jo muuttunut suruksi. Elettäväksi, – kipu on jo hiipunut. Sen kanssa voi jo elää. Menee joskus jo päiviä muistamatta, ja sitten taas …
Tasan vuosi sitten oli ensimmäinen aamu, kun en enää saanutkaan sisareltani aamuviestiä, en joka-aamuista hyvän huomenen toivotusta, en kuulumisia, en mitään.
Minulla ei enää ollut häntä.
Eikä suru lopu.
Sanoitat surun kauniisti. Lämpöinen halaus❤️
Kaunis kirjoitus ja ihana kuva Voimia tähänkin päivään!
Minäkin pidän kuvasta, kesältä 1967. Kiitos, Katri.
Niin ne loppui sisaren muistot,onnittelut,tervehdykset,huolenpidot,uusien hillopurkkien tuonnit,upeat päivälliset,iltapäiväkahvit ulkopöydässä,ym.ym.
Yhtäkkiä kaikki ohi ja jäljelle jäi kaipaus ja suru.Pappi sanoi,että 10 henkeä saa tulla saattamaan,koska koronaa-joka puolella.
Kysyin,että arvallako heitetään,kun meitä on 11?Ok-saatte tulla ”kaikki 11”
Kovaa oli kohtalo silloin.Toivon,että sisarellani on kuitenkin hyvä Taivasmatka siellä jossain!
Sinullakin suru sisaren menetyksestä. Lämmin osanottoni, – lähettelen nyt paljon menetyksen jälkeen. Mutta eihän se menetys vuosien jälkeenkään ole yhtään pienempi.