Reija

Niitä näitä

Pieniä iloja, kauniita maisemia

Tänään on mennyt melkein kuin Strömsössä, ei ole ollut eilisen kaltainen Strömö-päivä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamulla oli kylmä, mutta poutaa, aurinkoakin.
Vielä aamupäivällä oli kaunis sumu. Se teki maiseman kauniiksi, elokuvamaiseksi.

Ilma oli happirikasta hyvä hengittää, paljon pysähtymisen arvoisia näkymiä, vielä värejä maisemassa.
Mihinkään ei sattunut, taival taittui.
Lounas: mandariinit. Nyt ne on mehukkaita ja makeita, niissä on C-vitamiinia ja kaliumia, niitä voi syödä peräjälkeen niin paljon, että riittävät lounaaksi. Niistä tulee hyvä olo.
Hammaslääkärissäkään ei ollut kipua (toisin kuin viime viikolla, kolmesta puudutuspiikistä huolimatta). Ja lääkäri pyöristi laskua niin paljon, että se jäi sitten alle 1000 euron. Lisäksi KELA korvasi laskusta kokonaista kolme euroa. No se ei minua oikeastaan ilahduttanut, melkein jurppi.
Hammaslääkärin jälkeen saa palkinnon, eikö? Menin ja ostin meille take away -sushit ruoaksi.
Ja Joe Blasco on palannut kaupunkiin! Se on ollut pari vuotta poissa Oulusta, mutta nyt taas Sokkarilla ”livenä”, verkkokaupasta en ole osannut hankkia. 🙂
Sain vihdoin ostetuksi Suomen ruokahistorian. Kunhan ehdin perehtyä siihen, kerron lisää.

Aamun hieno sää jatkui iltaan asti. Meri niin tyven koko päivän. Se tuntui hyvin hyvälle.
Oulu kuvissa -kalenteri vol. X valmistui, sekin lähti painoon. Nyt enää uusi joulukortti työstettävä, ehtii hyvin sekin vielä.
Tätini soitti. Molempien vanhempieni sisarussarjoissta on enää yksi täti elossa, ja tänään soitti äidin pikkusisko. Ehkä noin kerran vuodessa soitellaan, me on tavattu 10 vuotta sitten ja nyt se oli täti, joka soitti. Tuulien geeniperimästä juteltiin, Tavastilan mammasta, serkuista, meidän pienistä, oli ilo kuulla hänen olevan vielä aika pirteä ja liikkuvainen. Hyvä puhelu oli.

Kutsuin meille ystäviä viikonlopuksi syömään.
Yrttipenkissä on vielä paljon kelpo vihreää.
Muistin ostaa kynttilöitä kaupasta. On nyt niiden aika.

Huomennakaan ei sada. Ei ainakaan aamupäivällä, vielä on valoa.

Ei mene kuin Strömössä

Tervahovin erikoinen. Se oli tänään tarkoitus tehdä ja kuvata; resepti täällä jakaa ja kuva julkaista.

Viime viikolla anoppi pahoitteli ja oli itselleen vihainen, kun ei ollut saanut porkkanapannaria onnistumaan, ei vaikka hän on sitä tehnyt puolivuosisataa ja aina on ollut hyvää, mutta nyt oli mennyt haaskioon koko pannari.

Tulin aatelleeksi, että voisin joskus tehdä Pehtoorille mukaan äidilleen viemiseksi Tervahovin erikoista. Tiedättehän, sellainen makea porkkanapiirakka, joka kuorrutetaan Koskenlaskija-, voi-, sokeritahnalla. Itse maistoin sitä ensimmäisen kerran joskus 80-luvulla, ja nimenomaan anopin tarjoamana. Enkä silloin osannut arvata, mistä se oli tehty. Noh, siitähän tuli ihan hittituote, samoihin aikoihin myös mustikka-kermaviilipiirakka oli kotileipureiden ykkösjuttuja. Minä leivoin Tervahovin erikoista usein, ja raapustin ohjeen Riemusta ruoanlaittoon -keittokirjaanikin (kopio siitä tuossa alla). Millä nimellähän tuo piirakka kulkee Oulun – tervakaupungin – ulkopuolella?

Laitoin siis Pehtoorille kauppalappuun tuotavaksi tarpeet tätä varten. Lupasinpa äidillenikin piirakkaa viedä, tiikerikakun ja kaupan vaniljabostonin sijaan jotain vaihtelua meidän iltapäiväkahvitteluun. Ja eikun leipomaan.

Äsken kävin heittämässä koko tekeleen roskiin. En muista, milloin viimeksi olen näin totaalisesti epäonnistunut minkään sapuskan tai edes leipomuksen kanssa. Minähän en ole mikään erityisen hyvä leipomaan, paremmin osaan tehdä ruokaa – ei tarvitse olla niin teelusikallisen ja lämpöasteen tarkka kaikessa, mutta olen minä sentään piirakat saanut syömäkelpoiseksi. Nyt en saanut.

Jo taikinaa vispatessa mietin, että oikeastiko kuuluu laittaa 4 tl soodaa? – Laitoin kuitenkin, kun ajattelin, että olisin varmaan korjannut kirjaani jos pitäisi olla vähemmän. Olisi pitänyt kirjata ja olisi pitänyt olla. Mulla on taas! huomenna uuninpesupäivä, eivätkä anoppi ja äiti mitään porkkanapiirakkaa huomenna saa.

Eikä tähän tule kuvaa ylitursonneesta, soodalle maistuvasta tahmaisesta taikinamössöstä.

Reseptin laitan, – omalla vastuulla sitten kokeilut. 🙂

Tervahovin erikoinen

(VAROITUS: soodaa tuskin kannattaa laittaa 4 tl!)

4 munaa
4 dl sokeria
2 dl öljyä
4 dl vehnäjauhoja
4 tl soodaa
4 tl kanelia
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
6 dl porkkanaraastetta

Vaahdota sokeri ja munat. Sekoita kuivat aineet. Lisää ne ja öljy vuorotellen.
Viimeiseksi porkkanaraaste sekaan. Levitä taikina voideltuun uunivuokaan
ja paista (150 C noin 1 tunti). Kun pohja on jäähtynyt, kaada päälle kuorrutus.

Kuorrutus:
110 g sulatejuustoa
60 g voita
3½ dl pölysokeria

Sulata voi kattilassa. Murentele juusto sekaan ja lisää lopuksi sokeri.
Anna kovettua ennen leikkaamista paloiksi.

Niitä näitä

Maanantaina myöhässä

Taas niitä päiviä, jolloin kaikki laahaa jäljessä kun herää aamulla ihan liian myöhään. Repalaisen yön jälkeen aamulla nukutti yli kahdeksaan, ja nyt sitten sisäinen kello parituntia pielessä. Noh, eipä tuo elämänmenoani paljon hetkauta.

Touhukas päivä kuitenkin, ja parasta oli pitkästä aikaa hyvä, reipas melkein kolmetuntinen pyöräily naapurikunnan puolelle asti. Oli lämmin, eilisen taukopäivän ja sisäpäivän jälkeen oikeinkin ilo aika lämpimässä (+ 12 C) kelissä sykkelöidä. Vähän jo sellainen luopumisen haikeus on kyllä ilmassa…

Kalenterikauppa on ollut vilkasta tänään, mistä erinomaisen hyvä mieli.

Niitä näitä

Hiljainen sunnuntai

Koko päivän olen duunaillut kuvia ja nettisivuja, – laittanut jo ”Saariselkä kuvissa -kalenteri vuodelle 2022” -mainoksen nettiinkin! Ja sitä on jo tilattu!! Monta! Miten on – kiinnostaisiko Sinuakin? Täällä lisätietoa ja tilauslomake. Oulu kuvissa -kalenterikin tulee vielä myyntiin, mutta ei vielä tähän hätään.

Sateisen sunnuntain kahden hengen sapuskalle vaatimatonta, mutta hyvää italialaista ruokaa. Salaatissa kyllä vähän lihaakin! Kauppahallissa Kylmäsellä on paljon italialaisia ja saksalaisia(?) leikkelemakkaroita, joista olen testannut ja ostanut jo useamman kerran vain yhtä: fenkoli-meetwursti! Se siivutetaan paperinohueksi, joten 100 grammasta riittää moneen kertaa. Salaatissa on jäävuorisalaattipeti, sen päällä cantaloupe-melonia (hunajameloni on vielä parempi) ja leikkelettä ja rucolanversoja. Kastikkeeksi joko paksua balsamico-kastiketta tai oliiviöljy-balsamico-etikkaa.

Ja pääruokana Cacio e pepe. Elokuun Ruoka & Viini -lehdessä oli resepti, vastaavia löytyy netistä vaikka kuinka monta, ja siitä inspiraatio. Höttöhiilarit ja juusto rules! Pippureiden paahtaminen pannulla on pieni vaiva, mutta tuo ruokaan pientä bonusta, paljon hyvää makua!

Niitä näitä

Illalla tähtihetkiä

Toisin kuin yleensä lauantaisin en aloittanutkaan päivän hommia mummituurilla tai viikonloppuruoan esivalmisteluja tehden, vaan palailin kuvaprojektien pariin. Hiljalleen ne etenevät.

Sään seljetessä oli päästävä jo ulos: Oulujokivartta poikkimaantiesillalle. Keväällä, puoli vuotta sitten, sen oli tänä vuonna ylittänyt 46 372 pyöräilijää kaupungista Hiukkavaaraan päin ja tänään melkein neljännesmiljoonaa lisää, yhteensä 285 900 pyöräilijää.

Kuluneen puolen vuoden aikana minä olen ainakin 50 kertana mukana tuossa luvussa. 😀 Lempparireittini kulkevat tuonne tai tuon paikan ohi. Muutama viikko ehkä vielä mahdollista jatkaa sykkelöintiä… Mitä sitten?

”Mun” kuntosali Eden Fit lopettaa, koska Oulun Eden suljetaan, hiihtämään ei vielä pääse (vaikka tänään mökkipihassa olikin jo viiden sentin lumipeite). Uimista olen vähän harkinnut. En tiedä. Tai on etsittävä uusi kuntis? Tai jotain… Pohdiskelen.

Iltapäivän ohjelmassa tänäänkin äidin luona iltapäiväkahvittelu. Joka ei kyllä oikein sujunut, mutta tervehdyskäynti kuitenkin.

Ja illalla jotain erinomaisen mukavaa. Vietimme illan ystävien kanssa ravintolassa. Istanbulin kabinetti Bodrum oli varattu meidän kuuden hengen seurueelle. Vietimme tasavuosijuhlia (70!, mitä on vaikea uskoa). Vietimme juhlistaen 40-vuotista ystävyyttä, joka alkoi Kasarmintiellä historian laitoksella (1979) ja vahvistui Kreikan ekskursiolla (1982) ja sen jälkeen monilla yhteisillä matkoilla, Hangasojalla, kaivauksilla, kalaaseissa, töissä, arjessa ja juhlassa. Eikä me pahastikaan liikututtu, vaikka monta kertaa oli lähellä. Suunnittelimme tulevaa, muisteltiin menneitä. Ja syötiin hyvin. Erinomaisesti.

Tähtihetkiä tällaiset.

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Syksyn myötä kuvia ja kalentereita

Tuiranrannasta kohti Myllytullia

”Saariselkä kuvissa 2022” -kalenteri tuli tänään viimeisteltyä valmiiksi ja ladattua painettavaksi. Sellaista en ole ennen (myyntiin) tehnytkään, saapa nähdä miten tämän kanssa käy. Toivottavasti Saariselkä FB-ryhmässä muutaman kuvani saama suosio enteilee, että kuvakalenterilla saattaa olla kysyntää.

Tankasuolla ottamani otos on saanut melkein 8000 tykkäystä, paljon kommentteja ja jakoja. Eipä somessa mikään aiempi kuvani ole saanut tuollaista ”äänivyöryä”. Muutaman kerran Oulu tutuksi -FB-ryhmässä on tullut yli 1200 tykkäystä, samoin tuossa Saariselkä-ryhmässä, jossa kukaan ei ole aiemmin tainnut päästä yli 1500. Mutta että 7700! Katsellaan, kuinka kalenterille käy.

Tänään aloin vihdoin koota ja muokata myös perinteistä (nyt JUHLAvuosi = kymmenes) Oulu kuvissa -kalenteria. Viime vuonna myin niitä yli 50 kpl, ja nyt olisi samanlainen erä tarkoitus tilata. Kuvia on vuoden varrella tullut tätä varten otetuksi, kevättalven kuvakansioissa on valittavaksi asti otoksia, mutta hoksasinpa aamusella aloittaessani, että lokakuullehan ei vielä ole oikein hyvää kaupunkiruskakuvaa.

Niinpä päivän pitkäksi aiottu pyörälenkki vaihtui vain ajeluksi ristiin rastiin kaupungilla, mikä oikeastaan sopi minulle paremmin. Kamera satulalaukkuun ja etsimään kalenterikuvaa: tuo ylhäällä oleva Tuiranrannan kuva on mieleiseni, tyylikkäästi lokakuisen ankea, paljas, mutta kyllä tämä kuva Heinätorin koulusta taitaa lopulta olla se lokakuun kalenterikuva. Siinä on jotain perustavanlaatuista Oulua. 🙂

Ouluun perustettiin kansakoulu 1874 ja tämä ensimmäinen, komea koulurakennus valmistui 1876. Siinä oli myös Oulun ensimmäinen (kansan)kirjasto 1800-luvun lopulla. Myöhemmin koulussa oli opettajana mm. Fanni Luukkonen, joka tunnetaan paremmin Lotta Svärd -järjestön johtajana. Hän syntyi Helsingissä, mutta valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi (1906) hän toimi muutaman vuoden tässä koulussa. Sodan ja Lotta Svärd -yhdistyksen laukkauttamisen jälkeen hän eli aika yksinäisenä, sai sydäninfarktin vuonna 1947 ja haudattiin Iihin, Kruununsaaren hautausmaalle sukuhautaan (postauksessani kuvakin haudasta).

Syksykin on ihana vuodenaika. Tällaisina päivinä ainakin.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Hyvää tekevä kurpitsakeitto

Lokakuussa yhdessä valokuvaushaasteryhmässä on aiheena oranssi ja kurpitsa. Ryhmän haasteessa on aina tavoitteena myös ko. värin ja hedelmän tai kasviksen symbolisen merkityksen esille tuominen. Nyt oli siis yritettävä saada aikaan/tehdä kuva, jossa oranssi hahmottaa lämpöä ja nautintoa ja kurpitsa edustaa suojelua, lämpöä ja hyvinvointia.

Kauaa minun ei tarvinnut miettiä, millaisen kuvan rakentelisin. Semminkin kun viime viikolla ystävien luona saimme lämmintä, nautittavaa myskikurpitsakeittoa ja kun hyvä ruoka merkitsee ainakin minulle myös ”suojelua ja hyvinvointia”. Niinpä olen roudannut kaupasta muutamankin kurpitsan, onhan nyt niiden sesonkikin.

Minulla on muutamia ”omiakin”, tykättyjä kurpitsakeitto-ohjeita, mutta varsinkaan ”Paahdettu myskikurpitsakeitto” (niin hyvää kuin se onkin) ei nyt oikein sovi nykyiseen ruokavaliooni, joten tein torstain sopan ystävien antamalla ohjeella (kiitos, EH). Käytin myös ohjeessa mainitun ´bonuksen = tulisuuden lieventäjän eli pienen purkillisen kookosmaitoa. Keitto maistuu lievästi tuliselta, mutta ei missään tapauksessa ole poltteleva.

Fetaa murustelin keittoon vähän turhankin runsaasti, mutta olihan kylmä fetamuru kuumassa keitossa oiva lisä.

Ohje näyttää pitkältä, mutta on lopulta vallan simppeli. Kokeilehan viimeistään Halloween-viikonloppuna. Alkukeitoksikin sopii hyvin.

Lähi-idän mausteinen myskikurpitsakeitto

- 1 myskikurpitsa
- 2 sipulia
- 3 valkosipulinkynttä
- 2 isoa porkkanaa, palasina
- 2-3 varsisellerin vartta, palasina
- 3 rkl oliiviöljyä

– hienonnetut sipulit ja muut kasvit kuullotetaan öljyssä n. 10 min

Sopivan kokoinen myskikurpitsa kuoritaan ja paloitellaan ja lisätään kattilaan yhdessä mausteiden kanssa. Jatketaan kuullottamista n. 15 min.

Mausteet:

- 1 rkl juustokuminaa
- 1 tl kanelia
- n. 1 tl savustettua paprikajauhetta

Kun kurpitsa on hieman pehmennyt lisätään:

- n. litra kiehuvaa vettä
- n. 2 tl suolaa
- mustapippuria
- 1 rkl chilitahnaa
- 2,5 dl punaisia linssejä, huuhdottuina
- 1 kasvisliemikuutio

– annetaan hautua hiljalleen 25 min.

– surautetaan sileäksi ja maustetaan:

- 1 rkl hunajaa
- 2 rkl sitruunanmehua

– jos keitto on liian tulista, voi lisätä purkillisen kookosmaitoa

Yrttiöljy

- n. 3 dl tuoretta basilikaa, korianteria ja lehtipersiljaa
- ¾ dl oliiviöljyä
- n. 1 rkl sitruunanmehua
- ripaus suolaa

– surautetaan tasaiseksi. Pirskotellaan keiton pinnalle lautasella. Voi myös murustella fetaa ja/tai ripotella savumanteleita ja paahdettuja kurpitsansiemeniä.

Annoksesta tuli niin paljon, että kahden päivän keitot jäi pakastettavaksi. Syksyn ulkoilulenkeiltä palatessa tämä on hyvä ja helppo lämmittää.

Luettua

Lukupäiväkirja vol. xx

Nyt meni 100 kirjan raja rikki tälle vuodelle. Mitä olisi vuosi ollut ilman kirjoja? – Levottomampi, tietämättömämpi, uusia maailmoja kokemattomampi, vähemmän viihtyisä.

Syyskuun ja lokakuun alun aikana kuuntelemieni kirjojen luvut ovat seuraavat

Naisten – miesten kirjoittamat kirjat 9 – 2
Elämäkerrat, autofiktiiviset kirjat – muut 7 – 4
Historialliset romaanit/elämäkerrat – muut 4 – 7
3 tähteä 5 kirjaa
4 tähteä 5 kirjaa
5 tähteä 1 kirja

Nyt on ollut vähän hakemisessa mihin kirjaan tarttuisi, ei ole oikein löytynyt kirjoja. Vinkkejä mielelläni otan vastaan. Yhtään kirjaa en sentään ole tainnut jättää kesken, vaan aloittamani olen lukenut/kuunnellut loppuun.

Kaikkien kirjojen nimet olen linkittänyt Bookbeatin sivuille, joista voi lukea kirjasta enemmän. Omat arvioni tässä:

Deborah Levy, Mitä en halua tietää***

Tämä oli minulle ehkä vähän liian intellektuelli, liian kirjallinen, jotta olisin kovasti tykästynyt. Mutta pidin kirjan tyylistä olla preesensissä, siinä hetkessä, jossa kirjailija elää halutessaan kirjailijaksi, jossa hän havaitsee haluavansa kirjoittaa. Levyn lapsuus Etelä-Afrikassa ja nuoruus Englannissa, aikakausien suhtautuminen naisiin, naisten asemaan avioliitossa ja naiset yhteiskunnallisten asioiden muuttajina ovat osa kirjan antia. Pidin erityisesti ”tuokioiden”, ”hetkien” kuvailuista, hyvin helposti olin tunnelmassa. Ehkä en kuitenkaan trilogian loppuosiin tartu.

Johannes Lahtela, Samuli. Pimeydestä valoon****

Tämä ei ole ”tavallinen” elämäkerta, jossa kerrotaan Samuli Edelmanin elämän ja uran vaiheet lapsuudesta nykypäivään, vaan tämä on Edelmanin (ja hänen ystävänsä Johannes Lahtelan) elämä tarkasteltuna alkoholismin näkökulmasta: pimeydestä valoon. Kaunistelematon kertomus lapsuudesta taiteilijaperheessä, viinanhuuruisesta – tai ei vain huuruisesta vaan kyllästämästä – nuoruudesta, sivuraiteille ajautumisesta, näyttelijän ja laulajan rakkauksista, myös urasta, siinä romahtamisesta, ja lopulta raitistumisesta, joka ei ratkaissutkaan kaikkea. Matkasta ortodoksisen uskon ja kirkon pariin, ja vuosikymmenien jälkeen seesteyneestä mielestä.

Lahtela on saanut vapaat kädet kirjoittaa, ja hän tekee hyvin.

Johanna Venho, Syyskirja****

Tämä on ”erilainen” elämäkerta Tove Janssonista. Jos en olisi aiemmin lukenut Toven ”oikeaa” elämäkertaa, tämä olisi voinut olla turhan sirpaleinen ja jäänyt ohueksi. Tässä on kahden sukupolven elämät, ja lisäksi sekä Toven että kertojaminä Marjan suhde äitiin. Vuosikymmenistä toisiin ja takaisin siirrytään sujuvasti ja ihailin, miten kirjan kronologia kulkee myös taaksepäin. Takaumat tulevat ja menevät huomaamatta, joten kirjasta tulee monikerroksinen, ei ”tylsästi” aikajanalla etenevä [toteaa historioitsija, joka urallaan kasvoi ja jämähti esittämään asiat tiukan kronologisesti edeten 😀 ].

Tässä luonnolla on iso osa, samoin syksyllä ja vanhenemisella. Jotenkin herkkä ja runollinenkin. Tykkäsin.

Leena Virtanen, Kristiina Markkanen, Wivi & Hanna***

Arkkitehti Wivi Lönn ja kauppaneuvos Hanna Parviainen elivät yhdessä 27 vuotta (1911 – 1938). ”Oman aikansa vaikuttajanaisia yhdistivät taloudellinen vapaus, yhteiskunnallinen toiminta ja uupumaton työnteko. He etenivät työssään huipulle ja panivat elämän risaiseksi automatkoillaan läpi Euroopan. Naimattomina he olivat riippumattomia ja vapaita tekemään mitä halusivat – ja näin he myös tekivät.”

Suomen naisten historiaa hyvin tutkittuna ja kerrottuna.

Katriina Ranne, Maa kuin veri****

Tämäkin kirja on vaatinut historiantutkimusta, vaikka se onkin fiktiivinen romaani suomalaisten, todellisuudessakin, Argentiinaan perustamasta siirtokunnasta. Tavattoman mielenkiintoinen kirja. Neljän sukupolven sukusaaga suomalaissiirtolaisista Argentiinassa 1800-luvulta melkein nykypäiviin. Voisinpa sano ”lukuromaaniksi”.

Katja Keisala, Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille****

Suomalainen nainen ja kuubalainen mies – avioliitto kahden eri kulttuurin ihmisten välillä. Tämäkin on autofiktiivinen romaani, jossa Keisala mielenkiintoisesti ja reippaasti kertoo kuubalaisesta elämänmenosta, yhteiskunnasta, kuubalaisen miehen sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta suomalaiseen perhe-elämään. Oikein hyvä kirja kulttuurien kohtaamisesta yksilö- ja sukutasolla.

Kati Outinen, Niin lähelle kuin muistan***

Puolivälissä kirjaa olin vähän hämmästynyt, että olin ylipäätään aloittanut tämän. Minä en todellakaan ole Kati Outinen -fani, enkä ole katsonut montakaan Kaurismäki-elokuvaa, ehkä vain ”Kauas pilvet karkaavat” -leffan? – Mutta onhan Outinen paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen luottonäyttelijä. Ja juuri se kaikki kirjassa on mielenkiintoista. Näyttelijätyön arki ja Teatterikoulun opettajan/professorin työ ”lähietäisyydeltä” kerrottuna on kiinnostavaa. Hyvä omaelämäkerta!

Matti Rönkä, Surutalo***

Matti Rönkä -fani olen, uutistenlukijan nimenomaan, mutta ehkä vain yhden hänen dekkareistaan olen lukenut. Tämä ei ole dekkari, vaan surkuhupaisa, melodramaattinen kertomus, jossa Rönkä tarkkanäköisesti ja napakasti saa 1960-luvun ja myöhemmän suomalaisen maailmankuvan ja arjen elämän (maaseudulla) esille. Paljon flashbackeja omaan lapsuuteen ja nuoruuteen tätä kuunnellessa. (Rönkä itse lukee, mikä on hyvä, mutta ehkä hieman häiritsee, kun väkisinkin tulee miettineeksi, että onko tämäkin autofiktiivinen. Mutta hyvä ”välipalakirja” tämä on.

Jenna Kostet, Margaretan synti****

Turun linnassa työskentelevä Jenna Kostet löysi Margareta Kittin tarinan, tositarinan, Turun raadin pöytäkirjoista ja päätti tehdä siitä ”tositapahtumiin perustuvan” romaanin. 1600-luvun Turku ja sen asukkaat heräävät henkiin. Kostet tekee sen mitä historiantutkimuksessa voi aika harvoin tehdä: hän kertoo ihmisten tunteista, ajatuksista, katseista ja kosketuksista. Hän saa kirjassa hienosti miesten ja Margaretan ajatukset eläviksi, ajan mentaliteetti on yksilöllistetty. Melkein voisin antaa kirjalle viisikin tähteä! Tykkäsin.

Laura Malmivaara, Vaiti*****

Tälle kirjalle annoin vitosen. Paras kuuntelemani pitkään aikaan. Hienoa, että Malmivaara itse lukee esikoiskirjansa. Tässäkin naiskirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan romaanin, autofiktiivisen kirjan.
Kertojaminän ex-mies ja kouluikäisten lasten isä on elokuvaohjaaja Atte, joka joutuu ”tuomiolle” työtavoistaan kun metoo-liike yltää Suomeen asti. Ihan niinkuin Malmivaaran ex-mies Aki Luohimieskin. Kirjassa julkisuus ja kirot myös yksityiselämään ja kaikkiin ihmisuhteisiin on keskeisessä osassa, – satuttaa lukeakin siitä.

Kirjan nimi ”Vaiti” viittaa myös vaikeaan aiheeseen – vaikenemisen kulttuuriin, jota kertojaminä pohtii viettäessään kesää vanhenevan äidin kanssa. Pohdinnat sekä vaikemisen että puhumisen vaikeudesta ovat viisaita, mietittyjä, koettuja. Tämä on hieno, rohkea kirja.

Anni Blomqvist, Luoto meressä***

Myrskyluoto-sarjan kuunteleminen on nyt osassa 2/5. Tämäkin hyvä. Olkoonkin, että ennakko-odotusten mukainen. Mutta hyvä.

Niitä näitä

Syksyisiä touhuja

Aamun sadetihkun vuoksi ajelin kampaajalle autolla, mutta sieltä palattua vaihdoin kulkupeliä ja Helkaman kanssa lähdettiin syksyisille teille, merenrantaan ja kuntoreiteille kulkemaan. Ilman kosteus helli hengittämistä, matka taittui, mieli rauhoittui. Melkein meditatiivista oli pyöräily tänään. Hyvää tekevää ainakin.

Samalla energialla lähdin vielä laittamaan isän haudan talvikuntoon. Eilen hain tarpeeksi hakoja lähimetsälenkillä, joten tuli oikein mukavan näköinen.

Melkein pari kuukautta sitten aloitin ”Huolettomuus-sukat”. Piti olla ”hyvän mielen villasukat” – kauniissa kirjassa niin vähän luvattiin, ja samalla kehotettiin kutoessa opettelemaan ”sopivasti itsekästä” huolettomuutta. Kirjan mainoksessa sanottiin: ”Huom! Kirja sopii hyvin myös aloittelijoille! Ei tarvitse osata. Tarvitsee vain istua alas ja tehdä parhaansa. Se riittää.”

Ei riittänyt, vaikka ajattelin onnistuvani, sillä olinhan vastikään saanut kaksi riddaria ja yhden kesäneuleen kudotuksi. Ei onnistunut huolettomuus, eikä sukat. Ensimmäinen sukka on sentään valmis, mutta monta kertaa sitä tehdessä piti purkaa ja lopulta soveltaa kuvioita. Enempi oli tuskastusta kuin rentousta tuon aikaansaamisessa. Ehkä siitä tulee joulusukka takan reunukselle, ehkä joskus olen kärsivällisempi ja huolellisempi ja teen sen parin valmiiksi. Mutta sitä tehdessä ei katsota Netflix-leffoja tai TTKoota, se vaatii sen verran paljon silmukoiden laskemista, eikä huolettomuus lisäänny.

Lopulta nielin epäonnistumiseni sukkakutimen kanssa, ja tilasin viime viikolla uusia Léttlopi-lankoja, hain ne äsken postista! Nyt aloitan uuden riddarin! Aiempia vaaleampi tulee tästä.