Reija

Ja juuri tänään kun meidän perheen ”pikkuisen meksikaani” tyttäremme lähti – niin iloissaan ja tyytyväisenä – J:nsä kanssa kohti pohjoista, ainakin kuukaudeksi Hangasojalle, meillä oli kokeilussa Nacho Mexican OnePot pasta. Harri Syrjäsen (@Harrisyrjänen) pastapoteista on tullut meidän ruokalistalle jokaviikkoinen vieras – tänään päädyin siihen vähän vahingossa, kun tulin kotiin vasta paljon ohi meidän normiruoka-ajan. Ei ollut oikein inspiraatioa tai ajatuksia omasta takaa. Tämä onkin oikein hyvä, nopea, helppo, mieltä ja kehoa lämmittävä, ruoka.

Vähän soveltelin: lieventelin mausteisuutta (vatsani ja Pehtoorin vuoksi 🙂 ) vähentämällä korianterin määrän puoleen (sen voi kyllä halutessaan vaikka jättää kokonaankin pois, toteaa Syrjänen kommenteissaan) ja vaihtamlla jalapenon punaiseen mietoon chiliin ja lisäsin cheddaria lautaselle vielä enemmän kuin annoskuvassa on.

Nacho Mexican OnePot pasta

300g naudan jauhelihaa
300g bavette spagettia
2 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1-2 tuoretta jalapenoa
1 pussi Taco-mausteseos
1,5 dl paseerattua tomaattia
1 l mietoa lihalientä
Pikku nippu korianteria
60 g cheddarjuustoraastetta
2 rkl creme fraichea
Nachoja kourallinen
Suolaa ja mustapippuria

Paista jauheliha oliiviöljyssä, lisää pilkottu sipuli, valkosipuli ja jalopenot.
Paista vielä hetki ja lisää taco mausteseos.
Lisää paseerattu tomaatti ja lihaliemi. Kiehauta ja lisää spagetti.
Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää korianteri.
Keitä hiljaa hymyillen noin 15 min kunnes pasta on kypsää.
Nosta annos lautaselle ja lisää päälle creme fraichea, cheddaria, nachoja ja korianteria.

Tämä OnePot on äänestetty parhaaksi näistä Syrjäsen pastajutuista, mutta ei meillä yltänyt edes hopealle. Ehkä olemme jo niin kylläytettyjä tex-mex -sapuskalla, että tämä ei siksi päässyt kärkikaksikkoon.

Koodarit lähtivät Hangasojalle etätöihin, gradun tekoon, nauttimaan keskitalven hiljaisuudesta, odottamaan uuden kodin valmistumista, – ja koronaa pakoon kun me nyt Pehtoorin kanssa siirsimme oman ”talvilomamme” Lapissa vietettäväksi hamaan tulevaisuuteen.

Nuoret vähän miettivät, kuinkahan käy kolmannen rokotteen saaminen kanssa, kun nyt ovat pois kotipaikkakunnaltaan, mutta selvisikin, että helpommin saavat sen kuin jos olisivat Helsingissä. Ivalossa on joka päivä kaikilla halukkailla yli 12-vuotialla mahdollisuus hakea rokotus – jonottamatta – arkisin 9 – 12 ja 13-15 välisenä aikana. Aikoivat huomenna ajella Ivaloon hankkimaan viikon ruokatarpeet ja Modernat!

Kaverin Insta-tililtä poimin tällaisen

Onpa ollut tänään päivä. Monia asia on muuttunut, vaihtunut, siirtynyt, peruuntunut. Eikä se kaikki ole ollut ihan helppoa ja huoletonta. Mutta olen oppinut uutta logistiikasta, ihmisistä, vanhuudesta, välittämisestä, lääkäreistä, vastuista, ammattiylpeydestä, ystävällisyydestä, kiitoksista, vastaamattomuudesta, huolettomuudesta.

Toki päivässä paljon tavallistakin, paljon hyvää, niin kuin se, että on jo tulppaanien aika. Tulppaanit tuovat lupauksen kevään tulosta.

Laske lampaita! – sanoi äiti pienelle pojalleen, joka valitti, ettei saa unta.

Laskin jo! Mutta ku ne ei liiku mihinkään! – vastasi poika. 

Lampaiden laskemisesta oli jokunen viikko sitten puhetta radiossa – vai olikohan se joku lehtijuttu, jonka luin. Any way, jutussa kerrottiin, että oli tutkittukin, millaisia lampaita ja millaisessa maastossa ihmiset mielessään näkevät lampaiden olevan. En ollut aiemmin ajatellutkaan, että voisi olla muunkinlaisia tapoja kuin mitä minulla on iät ajat ollut. Siis, että joillakin lampaat saattavat liikkua öisessä maisemassa tai että ne voivat olla oikeita lampaita, ei piirrettyjä, ja että jotkut näkevät lammashaassa myös mustia lampaita tai Norjan tunturimaimassa lammaskatraita!

Suurimmalla osalla laskettavat lampaat ovat kuin (Disney) piirretyssä, ja ne hyppivät aidan yli aurinkoisena kesäpäivänä vihreällä niityllä. Vähän niin kuin tässä rentous-youtubessa, jossa pehmeä miesääni vielä hoitaa laskemisenkin. KLIKS

Aika lailla tuollaisena minäkin ne laskettavat lampaat ”näen”. Tosin aika harvoin lasken lampaita. Syvähengitys on parempi keino: viisi kertaa hengitys sisään vatsan pohjasta asti, sitten hengityksen pidättäminen laskien viiteen ja uloshengitys hitaasti laskien kahdeksaan.

Tai sitten sellainen 4 – 7 -8 -hengitysrytmi:

Hengitä ensin suun kautta ulos.
Hengitä nenän kautta sisään neljään laskien.
Pidätä hengitystäsi seitsemään laskien.
Hengitä suun kautta ulos laskien kahdeksaan.

Tämä kuuluu toistaa neljä kertaa, sitten kannattaa levähtää hetki, jollei uni siis ole vielä tullut, 🙂  ja sitten taas uudelleen tätä tietoista hengittämistä.

Minä kyllä luotan enemmän melatoniiniin; 1,9 g pitkävaikutteinen Melarest on aika hyvä ottaa jo nukkumaan mennessä erityisesti silloin, kun arvelee unen loppuvan kesken kaiken, kahden tai neljän aikoihin yöllä. Nukahtaminen ei ole yleensä ole ongelma, mutta ne suden hetket!

Tänä aamuna uni loppui kello 4:24. Juuri noihin aikoihin on usein joku kriittinen hetki, jolloin Nukku-Matti minut hylkää. Niin tänäänkin. Ei auttanut lampaat, ei hengitykset, ei mielikuvaharjoitukset. Eikä tuohon aikaan enää mitään melatoniinia voi napsia. Sillä seurauksella, että olin sitten ensimmäisenä ja yksin ladulla. Latukoneen jälkeen ei ollut kukaan muu vielä ehtinyt…

Sain siitä varmaankin enemmän voimaa päivään kuin olisin edes unesta saanut. Oli niin hienoa.

Millaisia lampaita muilla on? Millaisia nukahtamiskeinoja?

Tältä se näyttää. Joka ilta. ”Lisää uusi artikkeli.” Ja minähän lisään. Olen lisännyt pian 15 vuoden ajan, joka ilta.

Tänään, kuten aina silloin tällöin, mietin kovastikin, mitä kirjoitan. Useimmiten tiedän sen heti, ja kuvat auttavat postauksen ”tuottamisessa”. Mutta tänään en ole kuvannut mitään; varsinkaan kun en ole ulkoillut (-20 C ei innostanut ladulle) ja ruokakin oli varsinainen keräilyerien kokoontumisajo. Eikä lapsenlapsiakaan ole näkynyt, joten mitä tänne sepustelen?

Ei kuitenkaan ole ollut mikään ”tyhjä päivä”: harvoin olen niin kiukkuinen, pettynyt, marttyyri, vihainen, huolestunut, luovuttanut kuin tänään. Toisaalta tuo kaikki on tuottanut tomeruutta ja vaativuutta yhteen jos toiseen suuntaan – ihan eri lailla kuin minulle on luonteenomaista.

Nyt on siis mietittävä tarkoin, mitä ja miten kirjoitan. Yritän lyhyesti.

Kun oma sairaskertomukseni, vointini ja lääkäreissä ramppaaminen sekä äidin huolto- ja vierailutilanne ja perhepäivähoidon tarve alkoivat selkiintyä joulukuun puolivälissä ”kalenteroimme ja  lukitsimme vastaukset” yhteen sun toiseen suuntaan siten, että Pehtoorin kanssa lähdemme Hangasojalle juuri tänään. Juuri NYT oli tarkoitus olla mökin rantasaunassa.

Toiveissa ja tarpeena oli, että lähdeme viikoksi, ehkä reiluksi viikoksi möksälle ja sitten Tyär avec siirtyvät sinne odottamaan uuden kotinsa valmistumista joskus helmikuun lopulla. Eihän se niin mennyt. Pahoillani olen, koetan käyttäytyä aikuismaisesti, mutta enpä tänään ole ollut oikein hyvä siinä.

Olemme siis kotona. Olemme kotona tänään, tämän viikon, tämän kuun… Noh, onko joku iso ongelma?

– No ei ole! Mutta kunpa olisin osannut olla odottamatta – sellaisessahan olen suunnilleen linnunradan surkein. En tässä elämässä taida moisesta oppia pois. 🙁

Olen jo niin paljon itselleni hokenut, että ”parempi näin”, että alan uskoa mantraani.

Ja eikö ole tärkeämpää olla nyt läsnä täällä kuin tunturissa sivakoida. Tärkeää huolehtia sen minkä voin? Asioiden näin ollen en olisi edes osannut olla mökkielon levossa, keskeytymättömistä unista nauttia.

Nyt illan tullen, elämän kulkua kaikkien osapuolten osalta miettien, alan jo tyyntyä. Kyllä tämä taas tästä.

Loppiaiseen kuuluvat karonkat, konsertit, jouluruokien jämien tuunaaminen uuteen uskoon, talven selän taittamiseksi vierailut sukulaisissa ja ystävien luona.

Voivat kuulua, mutta eivät ole tänään kuuluneet meidän perheen loppiaiseen. Tai noh, jos sukulaisvierailuksi lasketaan, että tytär nyt ”asuu” meillä, Juniorin poppoo kävi syömässä (ja pelaamassa Nintendoa) ja minä kävin äidin luona.

Mutta ei karonkkaa, ei konserttia, ei edes jouluruokia. Tyttären innostamana laitettiin tex-mexiä. Perinteisiä lisukkeita tortilloille, mm. pitkästä aikaa home-made guacamole, ja sitten punaisista linsseistä ”opiskelija-budjetin, köyhäily, vege” -täyte tortillojen täytteeksi. Olennaista sen kanssa oli, että lisukkeena oli myös Aura-murua, kirsikkatomaatteja, kermaviiliä ja kunnolla mausteita. Melkein kaikki tarjolla olleet vaihtoehdot kelpasivat, kipot ja kulhot tulivat melkein nuolluksi.

Ja jälkkäriksi (kaupan) suola-karamelli-panettonea sekä piparkakkutalo! Tai ainakin katon koristeet. Olihan Apsusta hienoa kun sai vasaralla räsäyttää talon rikki! Ja Eevin kanssa luettiin vähän kuin jäähyväisiksi joululle Mauri Kunnaksen ”Joulupukin joululoma”. Se on nyt viimeisen kahden kuukauden aikana luettu ainakin 10 kertaa. Ainakin.

Nyt talo hiljennyt, nyt taas vähän liikaa tilaa kaikelle.

Eipä ole tänään oikein simahtanut mikään heti kerralla. Mutta loppujen lopuksi aika moni homma tuli valmiiksi. Moni kesken ollut, moni vasta tänään aloittamani, moni aiemmin tekemäni.

Ensimmäinen iso tenkkapoo tuli kun meidän lähikauppa, -apteekki ja koko niiden lähitienoo oli sähköttä aamupäivällä, kun sinne touhukkaana tormasin. Kun sellainen itsestäänselvyys kuin että kauppa on tiistaina kymmeneltä auki, ei toteudukaan, on sitä oudostikin ihmeissään. Taas kerran tuli hoksattua, että näitä itsestäänselvyyksiä pitäisi muistaa kyseenalaistaa, ja yleensä myös olla tyytyväinen ja kiitollinen, että monet asiat kuitenkin on hyvin, itsestäänselvästi.

Itsestäänselvää ei ole näin kaunis talvi kuin nyt on. Pehmeistä, lempeistä hangista olen kyllä iloinnut. Minun lapsuusmuistoissani – toisin kuin useimpien tuntemieni – kesät EIVÄT aina olleet aurinkoisia, sateettomia, lämpimiä. Muistelen – mielelläni – sateisia kesäpäiviä kesäloman aikaan; silloin oli mahtava olla sisällä, lukea, lukea, lukea. Peppi Pitkätossuja, Tottisalmen perillistä, Tenavia, Asterixeja, Lotta on aina Lotta (en yhtään muista millainen se oli, mutta hyvä!), Nuorten kirjasarjan seikkailukirjat (niissä oli sellainen sininen kirjanselkä), Anna-sarja tietysti… Onneksi oli sadepäiviäkin.

Mutta lapsuudessani talvet olivat ”aina hyviä” – ainakin muistikuvissani. Lumisia, luisteltavia, hiihdettäviä, valkoisia, potkuteltavia. Tehtiin lumilinnoja, laskettiin mäkeä, kerättiin kansanhiihtomerkkiä varten kilometrejä, usein hiihdettiinkin kouluun. En muista, että minua olisi pentuna isommasti koskaan palellut. Sen verran liikkeessä oltiin ulkona, että ei tullut kylmä, ja välitunneilla ei tarvinnut mennä ulos jos oli yli 20-astetta (vai 25?) pakkasta.

Mutta joka tapauksessa minä pidän talvesta. Edelleen ja tänäänkin, vaikka enpä kovin kummoisia ole ulkoillut.

Yksi päivän projekti oli joulun tienoon kutimen valmistuminen: nyt on säärystimet seuraaville hiihtolenkeille, (kiitos T., mallista). Ja nyt lankakori joutuu vähäksi aikaa jäähylle, mikä minua kyllä syvästi surettaa. En ole ollenkaan varma, pysynkö erossa kutomisesta. Ehkä minä sitten alan kirjoittamaan; yksi pitkään kesken ollut projekti sillä saralla on kesken…