Reija

Nyt ovat David, George, Eric, Carlo, yksi Yoshiaki, muutama Pierre, ja olipa joukossa joku Igor ja Josufkin, saaneet lähteä! On ollut siloposkisia liituraitatyyppejä, rouhean komeita ulkoilmaihmisiä, univormupukuisia upseereita, muutama valkotakkinenkin, – enemmän harmaantuneita ja jo hyvin kypsyneitä ukkeleita kuin sporttisia tai älyköiltä näyttäviä nuoria miehiä. Puolensataa taisi niitä kaiken kaikkiaan olla. Hiljalleen niitä on hiipinyt liki, mutta nyt lemppasin koko sakin veks!

Siivoilin lauantaina Instagram-tiliäni. Taisin avata sen keväällä 2014, ja nyt olen postannut sinne 808 kuvaa. Ainakin lähtien syksystä 2015, jolloin aloitin Torniossa valokuvaajan ammattitutkintoon valmentavan koulutuksen (VAT), Instagram on ollut ensisijaisesti kuvieni julkaisupaikka tai paremminkin julkistamispaikka. Viime vuosina nimenomaan ”ikkuna” mun valokuvaukseen. Siellä haluan näyttää, millaisia kuvia otan; se on vähän kuin sellainen pienoisportfolio. Ja kyllä sen myötä on muutamia toimeksiantoja ja kuvausjuttuja tullutkin.

Hiljalleen seuraajamäärä on kasvanut, vaikka minulla se on hyvin vähäinen moniin muihin valokuvaajiin verrattuna. Nyt siellä on kolme ja puolisataa seuraajaa, viime viikolla pitkästi yli 400. Tilini ei ole yksityinen, joten seuraajaksi on voinut tulla periaatteessa kuka tahansa. Ja onhan niitä sitten tullut.

Ihan niin kuin Facessa myös Instassa on näitä ”juttuseuraa”  kaipaavia amerikkalaiskapteeneja ja muita seuraajiksi tuppautujia. Olen satunnaisesti hoksannut sellaisten ilmaantuvan ”vahvuuteen”, mutta enpä ole piitannut, kun eivät ole olleet häiriöksi. Eivät tykkää kuvista, eivät varmaan edes katsele niitä, onneksi eivät myöskään kommentoi. Mutta nyt heidät on häädetty.

Ja samalla hankin itselleni uusia seurattavia. Olen tosi laiskasti (varsinkin viimeisen vuoden aikana) etsinyt uusia tilejä, mutta nyt on parikymmentä uutta: melkein kaikki ”nettituttuja”: blogini seuraajia tai instassa vuosia mukana olleita.

Julkkiksia mie en juuri seuraa: Kiti Kokkonen ja Minna Kuukka taitavat olla ainoat, joiden kuvia ja juttuja (jopa stooreja) katselen. Minna Kuukka on hyvä sanoittaja, tykkään tyylistään. Olenkin aika varma, että hän ryhtyy joskus vielä ”nykyromaanin” kirjoittajaksi. Niin ja Harri Syrjänen ja muutama muu kokki/ravintoloitsija, – luonnollisesti. 🙂

Jo varhain talvella asetin itselleni tavoitteen seurata somea (varsinkin Facebookia) entistä vähemmän, ja aika hyvin siinä olen onnistunut. Mutta edelleen Facessa on ryhmiä, joita tarvitsen sekä kuvaushommien, että historian harrastuksen takia, sitten Saariselkä-ryhmä tietysti, rotissööreillä olen moderaattori, mutta feediä laraan lopultakin tosi vähän. Ja viime aikoina omalle seinälle postaukset ovat olleet melkein ainoastaan Muistikuvia-mainontaa, kerran kuussa joku kuva ja sen on siinä. On kyllä vakaa aie laitella uusia profiili- ja bannerikuvia vähän joka suuntaan. Siivoilla vanhaa pois. Ei kuitenkaan ole to-do-listallani nyt ensimmäisenä.

Tämä blogihan se on sitten, edelleen, kaikesta huolimatta, mun juttu. Seuraajia on edelleen keskimäärin 300/pv. Ja se on hyvä. Tuntuu mukavalle, että jutuistani on iloa, ja lohtuakin on kuulemma ollut monelle. Makumuistoja ja matkakokemuksia on mukava jakaa, antaa ehkä vinkkejä kirjoista ja sen sellaisesta. Ja pakottaa itsensä etsimään jokaisesta päivästä ne parhaat puolet. Höpötellä kaikkea.

Katsotaan nyt, miten Instan ryhtiliikkeen kanssa nyt käy, millainen some-kesä tulee.  😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, vinkkailkaapa omista tileistänne, tai hyvistä ruoka(kuva)tileistä, tai ihan mistä vaan Instagram-tilistä, jota kannattaisi ryhtyä seuraamaan…

Tänäkin vuonna äitienpäiväkorttini on itse tehty. Se on oikeastaan myös mummin kortti, sillä apuja sen tekemiseen sain pojantyttäreltä; Eeviksen kanssa askarreltu enkeli lentää liihottaa hautalehdon rauhasta taivaan tuuliin, tuonilmaisiin … Neljän sukupolven äitienpäivätervehdys. Siitäkin kiitollinen, neljästä sukupolvesta. Pehtoorilla vielä neljä, minulla enää kolme, mutta se on paljon, eikä mikään itsestäänselvyys.

Tänään äitienpäivänviettoa on ollut oikeastaan vain käynti Jäälin mummulassa: pyöräillen anoppia tervehtimään ja halaamaan. Kahteen vuoteen sitä ei ole voinut tehdäkään. Tänään halattiin. 🙂 Onhan Pehtoorin äiti sinnikäs, ja levollisen tyytyväinen leppoisaan elämänmenoon kotonaan.

Hautuumaalla kävin jo eilen, juttelemassa ja ruusun istuttamassa hiekkaiselle hautakummulle, – pian jo saadaan hautapaikka kauniimmaksi, vähemmän rujoksi.

Pian alkanee jo lämmetä, pian alkanee jo olla meilläkin lumenjättöpäivät. Yrttipenkit jo lumettomat, jotain vihreää jo havaitsin. Ruohosipuli ja valkosipuli aloittavat ensimmäisenä. Lupaus kesästä on olemassa.

Aamutuurissa ollaan edelleen! Nyt kun minä jo nukun aika hyvin parin viikon valvomisten jälkeen, niin se on sitten Pehtoori, joka kukkuu aamuviideltä puuron keitossa. Kerron huomenissa Pehtoorin stressin syyn. Ei ole mikään turha huoli miehellä. 🙂

Kun aikaisin ollaan ylhäällä, ehditään kaikenmoista. – – tänään oli aika ja pääsin vihdoin piiiiitkälle pyörälenkille. Tai ainakin niin toivoin. Ajatuksena ajella Koiteliin tai Virpiniemeen tai jonnekin huitsinnevadaan, semminkin kun uusi, niin mieluinen kirja oli kuuntelua varten ladattu. Vastikään on Book Beatissa julkaistu Numeroruuhka! Pasasen pojat ovat täällä taas! Sarja siis jatkuu, ja edelleen Antti Virmavirran lukemana. Mitäpä muuta sitä voisi toivoa?

No ehkä sitä, että säätiedotuksen lupaama lämmin, edellisiä viikkoja huomattavasti lämpimämpi sää olisi vihdoin täällä. Ei ollut. Noh, aurinko paistoi, ei satanut, mutta hyvänen aika miten kylmä tuuli!

Ja sitäkö nyt kehtaan valittaa? – No enpä oikeastaan. Oli oikeasti kaunista. Mutta millekään maratonlenkille en lähtenyt.

Mutkan kautta olin taas tässä kohtaa: Poikkimaantien sillalta kaupunkiin päin, melkein Oulujoen kirkon kohdalla. Tämä joen mutka on tullut kuvatuksi ja täällä blogissakin julkaistuksi siitä monia kertoja. Tämä on juuri se kohta, jonka ohi tulee pyöräilykesinä poljettua kymmeniä kertoja. Niinpä aattelinkin, että teen tästä kuvasarjan. Kuvaan tätä kohtaa joka kerta ohi ajaessani, kameran mukana ollessa. Siis jos Luoja suo, niin lokakuun lopulle asti tätä ohimennessäni kuvailen, välillä sitten täälläkin julkaisen.

Tänään taivas heijasti syvää sinistä niin kauniisti. Vihreää ei vielä … Mutta sinistä! Sininen on hyvä.

Eikä vielä kotiin palattuakaan oikea aika ryhtyä ruoanlaittopuuhiin. Turhan aikaista edelleen. Niinpä lakanapyykki, manklaus, sähköpostiruljanssi suuntaan jos toiseenkin, ja sitten vihdoin perjantain päivällinen kahdelle. Toukoukuu on parsakuu. TAAS parsarisottoa, ja edelleen vannon Alkon sivuilta löytyvän ohjeen nimeen. Tulee niin hyvää.

Paistoin oheen vähän poron filettä! Cross-kitchen, LappItalia, mitä lie sekakeittiötä, mutta johan oli hyvää. Olisi ollut jotensakin täydellistä, vaikka Peppolin kanssa, mutta kun minulla on edelleen tämä aika rajoittunut ”punaviinielämä” niin Alsacen cremant (chardonnay) sopi yllättävänkin hyvin.

Ja se sopi myös illan jatkuneeseen viesteilyyn, kuplivia viestejä on tullut. Nyt on Helsingissä Grand Champagne -tapahtuma, jossa mekin olemme pari kertaa olleet, joka on sekin ollut pari vuotta tauolla, jonne Juniori sai meiltä valmistujaislahjaksi keväällä 2019 mahdollisuuden osallistua, lennot, yöpymiset etc., mutta jäi silloin monestakin syystä väliin. Pandemia on peruuttanut koko tapahtuman parina edellisenä vuonna, mutta NYT! Nyt siellä ovat meidän molemmat nuoret parit: järvenpääläiset (Tyär & J.) ja Juniori & R.

Juniori on ollut jo viikon Helsingissä työreissulla ja jatkaa siellä koulutuksessa ensi viikolla, mutta nyt välissä pari päivää vuosilomalla, kuten myös R. Siispä neljän hengen ”kokoontumisajot”, miniloma samppanjan äärellä. Sisarukset aveceineen juhlimassa. Illallisravintolan valintaa on taidettu tehdä jo monta kuukautta, sikäli kun perhechatissa olen ymmärtänyt.

Täällä mukavan rauhaisaa hiljaiseloa…

Marraskuussa 2018 olimme viinikerhon kanssa Tampereella viikonloppuretkellä. Silloin kirjoitin näin:

”Päivällisen  jälkeen sitten kohti Tampereen Työväen Teatteria.  Billy Elliot -musikaali nähtiin ja vaikututtiin siitä kolme vuotta sitten Helsingissä Lintsin Peacockissa. Ja nyt sitten tamperelainen versio. Ja kyllä oli tämäkin hieno: erilainen. Minusta Helsingin versio oli yhteiskunnallisempi, mutta toisaalta myös herkempi. Ehkä pienemi tila, pääosan esittäjäpojan/nuoren parempi lauluääni vaikuttivat siihen, että Helsingissä liikutuin enemmän. Tämä Tampereen versio oli enemmän musikaali, minusta ehkä viihteellisempi – muttei missään tapauksessa mikään ”show” . Tämä oli oikeasti iso musikaali. Kaikkinensa voidaan kyllä suositella. Todella.”

Eilen siis kolmas kerta Billy Elliot!

Elton Johnin musiikki ja humaanisuutta korostava käsikirjoitus ovat runko, jonka päälle eri teatterit omat versionsa musikaaliksi luovat. Eilinen Oulun teatterin versio oli varsin hyvä, etten sanoisi hyvin hyvä. Ehkä se että takana oli jo kaksi (erilaista) versiota on syynä siihen, etten vaikuttunut niin vahvasti kuin noista edellisistä. Lavastus ja nimiroolin esittäjä (Aslak Kipinä) olivat eilen parasta, juuri nyt tuntuu että parempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Kuoro(-”taustatanssijat”, sivuroolien esittäjät) ei ollut niin taidokas ja/tai ammattimainen kuin esim. Tampereella. Tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

En osaa arvostella musikaalia ”oikein”, voin vain sanoa, kuten noin 10-vuotias tyttö eilen teatterin vessajonossa sanoi kaverilleen: voisin tulla syksyllä uudelleen. Teatterin yleisö antoi loppuaplodit seisaallaan, mikä sekin kertonee paljon.

Teatterissa, luennolla (Ortotopologia!), väitöksessä on nyt tullut käytyä parin vuoden tauon jälkeen. Ensi viikon kulttuuriannos olkoon Downtonin ”Uusi aikakausi” -leffa. Ehkä pian myös Kesäteatteri ja ulkoilmakonsertti? Entä vihdoin Eeviksen kanssa Leo´s Leikkimaahan! Ja lennollekin voisi jo lähteä! Reissuun! Kyllä.

Minun pitkään jatkunut kodin irtaimiston perkaus, konmaritus, kuolinsiivous on ollut loppusuoralla jo pitkään; pussukka jos toinenkin ja laatikko poikineen on päätynyt Konttiin. Monta roskakassillista on joutunut Lassila & Tikanojan kyytiin ja kujan paperinkeräysastia on saanut muutakin kuin lehtiä sisuksiinsa. Enää ei ole kuin mappikomero kuvalaatikoineen vailla loppurutistusta, ehkä kuution verran paperia etc. sieltäkin poistettava, mutta se homma on nyt jäänyt pahasti taka-alalle viimeisten parin kuukauden aikana.

Tänään tätä kaikkea olin tekemässä äidin kodissa. Oikeastaan aina on tuntunut, ettei äidillä kolmiossaan nyt niin paljon tavaraa ole, ehkä siksin, että kaikki on aina ollut järjestyksessä, tiedättehän ”paikka kaikelle ja kaikki paikallaan”. Mutta kyllä tänään asia näyttäytyi ihan erilaisena. Huolimatta siitä, että me lapset ja meidän lapset ollaan jo sieltä yhtä sun toista muistoksi ja omaan käyttöön haettu, poispakattavaa jäi. Kaikilla nuorilla aikuisillakin jo kodit perustettu, astiat ja huonekalut, vuodevaatteet ja kodin koristukset hankittu, eikä mummun vaate- ja sisustustyyli ihan kolmikymppisten aikuisten kanssa myötäillyt toisiaan, joten paljon vielä jäi, vaikka me jo mieluiset muistot haimme. Siispä tänään poispakattavaa riitti.

Aamukahdeksan jälkeen lähdin kohti Caritasta, ja sain Pehtoorin avuksi. Aamupäivä tyhjennettiin kaappeja, tutkittiin, lajiteltiin: SPR:n Konttiin, Help Center Ukrainaan (Oulu), Caritaksen yhteiseen avoimeen kirjastoon, kierrätykseen, roskiin, vintage-vaatekauppaan, taulukauppaan, CD-divariin, – samalla koetin kaappi kerrallaan siivotakin.

Pehtoori teki ohessa pientä fiksailua ja sitten lähti jo kaatikselle viemään lastia, ja kävi palatessa tuomassa minulle sushia laatikollisen, kun olin ilmoittanut jääväni siihen asti, että saan suunnilleen kaiken pakettiin. Iltapäivän lopulla soittelin systerin avuksi. Ja kuuden jälkeen oltiinkin jo aika lailla valmiina.

Huomenna sitten laatikoiden ja säkkien jako. Huonekalut myyntiin vasta sitten kun asunnonvälittäjän kuvaaja on käynyt.

Äidiltä jäi monta kaapillista monen vuosikymmenen ajalta kauniita, laadukkaita, monia teetätettyjä, ajattomia vaatteita. Ja me olemme olleet aika samankokoisia, äiti tosin viitisen senttiä minua lyhempi, mutta hän käytti, varsinkin juhlissa, muutaman sentin korkkareita, joten moni vaate sopisi minulle. Ehkä vain yhden, kahden vaatekoon pienennyksellä voisin saada garderobiini vintagevaatteita.

Meidän värimaailmamme oli kuitenkin aika eri: äidillä oli paljon syksyn värejä vaatteissa, ruskeaa, vihreää, oranssiakin. Ja punaista! Se meillä  molemmilla. Mutta: äitini oli paljon naisellisempi, paljon tyylikkäämpi kuin minä pukeutuessaan. Ja sitten, en oikein tiedä, osaanko pitää äidin vaatteita. Miltä se tuntuu, miten osaan olla edesmenneen äidin vaatteissa?  – No kaksi kesämekkoa ja punaisen villableiserin otin kuitenkin, katsotaan.

Nyt on väsy – fyysisesti, mutta myös helpottunut olo. Enkä yhtäkään kyyneltä vierittänyt, ei juuri ahdistusta tai kipeää ikävää. Äidin kodissa ne itkun hetken äidin kuoltua on jo eletty. Ne liittyivät kuviin, joihinkin esineisiin, astioihin. Sen sijaan silloin kun meidän piti purkaa äidin hoivakodin huone, vain pari viikkoa äidin lähdön jälkeen – se oli ihan hirveää. Minä vain itkin, enkä oikein pystynyt mitään tekemään. Tänään ihan erilaista. Oli touhupäivä, ei muistelun, ei surun aika.

Nyt surulle ja muistelulle on aikansa ja paikkansa ihan muissa kohdin. Välillä aika yllättävissäkin.

”Mitäpä se hyvejää”, toteaa puolankalainen pessimisti!

Nyt on vähän sama fiilis tämän blogin kirjoittamisen kanssa.

Juttuhan on niin, että puoletkaan blogini lukijoista ei saa sivujani auki (itsellänikin tekee tiukkaa)… Näin siitä huolimatta, että olen tänään käyttänyt koko aamupäivän ja monia tuokioita sen jälkeenkin yhteysongelman ratkaisemiseen. Olen saanut sivustatukea sekä Järvenpäästä että omalta ”tukiasemaltani” ja ilokseni voin todeta, että aika paljon sain setvittyä itseksenikin, mutta silti homma on vielä vaiheessa. Postauksen teko on edelleen epävarmaa. Joten kerronpa vain, että blogikriisini taas kerran kulminoituu näin huhtikuussa.

Mutta taidanpa minä taas ensi viikolla jatkaa, jos saan tämän setvittyä.

(PS: Vappupäivä on sujunut muilta osin perinteisin menoin: on ollut kylmää, on ollut aurinkoista, eksnaapureilla on käyty tervehdyskäynnillä, kuplia on tänäänkin ollut juomassa, aika levollista on ollut, kunnon ulkoilutuokio puolenpäivän jälkeen pyöräillen, muutama mobilistiautokin tuli bongattua, teekkaritorvet jäivät tänäkin vuonna väliin. Siis perinteistä, kovin perinteistä.)