Showing: 1311 - 1320 of 6 404 RESULTS
Niitä näitä

Brunssilta brunssille

Tänään vappubrunssi kotona, myöhäinen iltapäivän vappubrunssi ystävien luona.

Kuten kuvakin kertonee, oli meillä täällä puolenpäivän aikaan pari pientä temppuratailijaa, popparien ja pikkuprinssien nauttijaa brunssilla. Myös isänsä & Miniä olivat mukana vappuaaton herkkupöydässä. Kaikkia kaupan valmisherkkuja asettelin esille, perunasalaatin sentään tein itse. Ja kummasti sain aamupäivän kulumaan kaiken esillepanoon ja viimeistelyyn.

Temppurata oli tarkoitus tehdä pihalle, mutta satunnaiset lumihiutaleet hiivuttivat aikeet. Sisällä oltiin vankasti.

Kunhan perhebrunssin siivous oli ohi, olikin aika laittaa ykköset ylle, ja lähteä tuttuun vappuaaton viettopaikkaan. Sattuneesta syystä pari vuotta on jäänyt väliin, mutta näiden kalaasiystävien luona on tullut vietettyä varmaan kymmenen, jollei enemmänkin, vappuaattoa. Vuosituhannen alun tienoilla ja sen jälkeen vietimme monta liki aamuun asti venynyttä vappuaattoa heillä, – että sitä jaksettiinkin. Ja nyttemmin vappuaaton juhla on vaihtunut iltapäiväbrunssiksi. Sopii meille oikein hyvin.

Näissä toistuvissa juhlissa näkee luonnollisesti yhteisiä ystäviä, mikä on tietysti hyvä juttu. Koronan ja kaiken muun jälkeen sellaiselle osaa taas antaa arvoa – paljon. Mutta ei kohtaaminen ja kovin vilkas kanssakäyminen minulta nyt ihan entiseen malliin onnistu. Mutta parempia aikoja kohti mennään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viinivinkki – ensi viikonloppuna on äitienpäivä.

Ehkä muillekin sopisi tällainen makeahko, silti raikas, matala-alkoholinen (7 %), esim. macaronsien, mansikoiden, täytekakun, croissantien kanssa, brunssille, aurinkoiselle pihalle… Olen tätä joskus ennenkin suositellut, Banfin Brachetto

Pullon on kaunis, yhden ruusun maljakko kesäpöytään. Jollei koti-Alkosta löydy, tilaa nyt verkkokaupasta, hae ensi viikon lopulla. Lakkiaisiin, kesän muihin juhliin?

Niitä näitä

Vapun tullessa…

Toivoin ja aioin polkea tänään kauden ensimmäisen kerran Koiteliin. En polkenut. Syy sinne pääsemättömyyteen ei ollut kenenkään ulkopuolisen, ei minkään velvoitteen, ei pakottavan tekemisen, vaan ihan ”luonnon armoilla” on tullut oltua.

Eikä luonto ollut tänään kovinkaan armollinen. Ihan hyytävä tuuli, kylmää oli. Sellainen sää kylmää sieluakin, ja se väräjää muutenkin. Tyydyin parinkymmenen kilsan lenkkiin koettaen väistellä jostain lännen-luoteen väliltä tullutta jäätävää tuulta, – ei auttanut toppa, ei gore-tex, ei maastokengät. Olin konttajäässä kotiin palatessa. Mutta liikkunut. Ja posket punaisina.

Ajelin kaupungin läpi: paljon haalarikansaa liikkeellä. Ja sitten iski ikävä. Ikävä akateemisen maailman elämää, sen highlighteja. Opiskelijavappuja, kohtaamisia omien opiskelijoiden kanssa, hulabaloota kampuksella. Serpentiiniä parkkipaikalla, opiskelijoiden tuomia ilmapalloja ja tippaleipiä henkilökunnan lounaspöydässä, Ööpis-kauppiaita yliopiston käytävillä, lukukauden lopun helpotusta. Opiskelijavappua, omana opiskeluaikana marsseja, rauhanaatetta, rauhaa kaikille, iloa ja eloa elämään.

Ja vanhojen tanssien väkeä. Nuoret naiset sifongissa, frakkipukuisia miehiä Kuusiluodon nurkilla, odottelivat kylmissään kyytiä kotiin. Vanhojen tanssit vapun aatonaattona; kaikkea se korona teettää!

Mutta niinhän se on: aika aikaansa kutakin. Joskus vaan kaipuu iskee. Juhlat, juhlapyhät, menneet tapahtumat menevät tunteisiin, tulevat mieleen ja pieleen, tuovat ikävän.

Tämäkin viikko alkaa olla lopuillaan, – kaikki viikot loppuvat. Nyt se ei haittaa ollenkaan. Toukokuu jo nurkan takana.

Niitä näitä

Siellä sun täällä

 

Juuri aloitimme uuden kuusiosaisen tv-sarjan ”Hotelli Portofino” (Yle Areena) katselun: eka osa viehätti niin paljon, että seuraavat viisi osaa katsottaneen seuraavina viitenä iltana.

Me olemme käyneetkin Portofinossa. Kesällä 2015 patikointireissu suuntautui Liguriaan, ja heti patikkaviikon alussa kävimme Portofinossa retkellä, kuvia on täällä. Voisin käydä uudelleen. Sekä Liguriassa että Portofinossa, ja Italiassa. Tietysti.

Portofinon ja Italian lisäksi olen tänään ”viettänyt” pitkät tovit myös meidän mökillä, Koiviston Koivusaaressa, tulevassa syksyssä, nuoruusvuosissa, ensi maanantaissa, Vuoksissa. Paljon olen ajatellut, ollut rauhassa.

Ja myös todellisuudessa olen ollut aika monessa paikassa: saatellut tyttären kotimatkalleen pienen pakun kyytiin, pyöräillyt auringossa ristiin rastiin kirjastoon, postiin, äidin Caritaksen kotiin (on aika sen tyhjentämiseen ja myyntikuntoon laittoon), haudallakin kävin vähän siivoilemassa ja juttelemassa, myös ystävälle vein vielä kynttilän, vaikka on näin valoisaa. Hautausmaalla on hyvä kulkea.

Uusi juttu tällä viikolla on ollut Ruokaboksi. Tänään tein toisen niistä kolmesta ateriasta, jotka meidän boksissa oli. Ensimmäinen oli pliisu ja pettymys, tänään jo hyvä, toistekin tehtävä jauheliharuoka . Huomenna viimeinen tästä boksista. Teen sitten yhteenvetopostauksen kokemuksesta.

Tänään on olleet ajatukset vapaana lentämään, ajattelemaan kaikkea hyvää. Toivomaan rauhaa, – kaikkialle. Kaikille.

 

Niitä näitä

Menneitä muistellen

Tänään, tänä vuonna, kansallisena veteraanipäivänä varmasti useimmilla suomalaisilla kunnioitus veteraaneja kohtaan on vahva ja syvä, entistä suurempi. Maailmanmenon heilahdellessa, itänaapurin uhitellessa ja sotiessa on vaikea olla muistamatta isänmaan historian vaiheita, sodassa olleita isiä, pappoja, veljiä, ystäviä ja puolisoita.

Veteraanipäivänä lasketaan sankarihaudoille kukkia ja seppeleitä, viedään kynttilöitä tai käydään vain kävelemässä siellä. Aina se ei ole mahdollista.

Äitini lapsuuden kotikirkon viereen on tehty sankarihautamuistomerkki. Koiviston saaressa luovutetulla alueella sen ovat luonnollisesti tehneet suomalaiset. Sankarihautaan on haudattu yhteensä 102 koivistolaista sankarivainajaa; ihan lähisukuamme ei haudassa ole. Nyt maaliskuussa (2022) yhtenä viikonloppuyönä haudoista on poistettu nimet ja alueen muistomerkkikivi peitetty. Ilkivaltaa siellä on tehty ennenkin. Nyt tämmöistä. Elämän ollessa nyt näin, tämäkin tuntuu ikävälle, surulliselle.

Koiviston kirkko (1900-luvun alussa). Kuva: Lappeenrannan museo.
Kirkosta tehtiin Neuvosto-aikana elokuvateatteri.

Koiviston kirkko on mantereella, äiti asui saaressa, eikä montakaan kertaa käynyt kotiseurakuntansa kirkossa. Kuten ei käynyt mantereella Kauppalan puolella muutenkaan. Rippikoulunsa kävi Särkisalossa, jonne toinen evakkotaival oli hänet vienyt.

Särkisalon kirkko. Kuva: Museovirasto.

Niitä näitä

Muistikuvia – työnä ja muistoina

Nyt on silmät sikkurassa, olkapää tulessa, 400 kuvaa perattuna, editoituna, pakattuna nettikansioon ja linkki siihen valmiina lähtemään asiakkaalle huomenna heti aamusta. Lauantain juhlan kuvauskeikkaosuus on nyt taputeltu. Sunnuntaina en edes aloittanut, eilen oli muita kiireitä, kirjeenvaihtoa ja laskelmien tekoa. Joten tänään on sitten kulunut hyvinkin koko päivä ja ilta duunatessa. Edes lenkille en lähtenyt, mutta siihen oli suurin syy hyytävä sää.

Illalla meni pitkä tovi tyttären kanssa kun luovutin hänelle nyt kevään aikana kaapeista ja mapeista keräämiäni papereita ja koulumuistoja. Kaikki todistukset, paljon päiväkoti-, eskari-, alakoulupapereita, kokeita, piirustuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia jänniä juttuja. Vedet silmissä naurettiin, ja välillä liikutuksestakin kyynelissä. Myös lasten käsitöitä ja rakkaimpia muistoesineitä olen säästänyt heille.

Olen vuoden kestäneen ”suuren konmarituksen” ohessa pakannut kaikki lasten omat jutut heille luovutettaviksi ja omaan käyttöön. Yli kolmekymppiset eivät onneksi halua niitä hävittääkään, kuten ehkä reilut 10 vuotta sitten muuttaessaan kotikodista uuteen, omaan, itsenäiseen elämään, olisivat tehneet. Tytär varsinkin on muuttanut niin usein, ettei moista ”painolastia” olisi varmaankaan tullut roudattua mukana. Nyt aikoi viedä omaan uuteen kotiinsa.

Joten nämä mapit ja kansiot nyt lähtevät matkaan. Valokuvia, albumeita, ja romppuja en vieläkään anna pois. Minä tarvitsen niitä vielä kauan.

Rotissöörit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlamuistoja

Takaumia viikonlopun juhlahetkistä.

Paistinkääntäjien kapituli (installointi ja dinner sekä lopuksi tanssia TT Big Bandin musisoidessa) oli tällä kertaa poikkeuksellinen sikäli että sinne saivat tulla myös muuta kuin rotissöörit. Näin oli päätetty jotta salaseuranakin pidetyn järjestön imagoa saataisiin vastaamaan paremmin todellisuutta. Ja myös siksi, että saataisiin uusia, nuoria tai edes ”vähemmän vanhoja” mukaan toimintaan. Kaikkiaan Lasaretin isossa Aurora-salissa oli 130 juhlijaa paikalla. Ja tällä kertaa tunsin läsnäolleista vähemmän kuin puolet. Siis ”ulkopuolisia” oli saatu mukaan hienosti.

Kyllähän näissä kapituleissa on vähän pönötystäkin, perinteet, ritariksi lyönti, vala, liput ja vaakunat juontavat juurensa järjestön perustamisvuosisadalle, keskiaikaisiin kiltoihin ja ammattikuntien tunnusmerkkeihin. Tämä oli ensimmäinen kapituli, jossa – juurikin tiettäväksi tekemisen takia – kerrottiin erilaisten käätyjen värien merkityksestä, vaakunan symboliikasta etc. Ja sitä taisivat kaikki – myös me pitkään mukana olleet – arvostaa. Koska installoitavia oli vähän (tämä oli vain pieni paikalliskapituli, jollaisia tänä vuonna järjestetään ympäri Suomen, koska koronan vuoksi on satoja jäseneksi hyväksyttyjä ja/tai käätyjen arvonvaihtajia, koska suurkapitulit (n. 500 osallistujaa kerran kesässä) ei ole voitu järjestää. Tämä pieni kotoinen, leppoisa, kaukana pömpöösistä ollut juhla oli mukava ja lämminhenkinen, tuttavallinen ja herkullinen!! Gastromisesti hienosti hoidettu. Ja minut palkattu valokuvaajaksi.

Alkuun oli amuse bouche jossa lusikallinen kieltä. Olipa herkullinen suupala alkuun. Sitten tuli hiillostettua siikaa, pikkelöytyä retiisiä ja savusmetanaa. Yhdessä oivallinen alkuruoka. Seuraavana liemiruoka; syvällä lautasella oli pieni tuulihattu, jossa oli fermentoitua omenaa, savusipulia ja mitähän vielä. Hyviä makuja ja siihen kaadettiin kuuma paahdetusta sipulista tehty liemi. Jo tuoksu toi hyvän olon. 🙂 Sitten seurasi ihan uudenlainen väliruoka. Joka sai paljon kiitosta: lautasella kaksi pientä palaa mallasleipää, sen päällä paahdettua voita ja suolakiteitä ja sen kanssa tarjottiin Sonnisaaren lager-olutta desin verran. Oluesta viis, mutta se leipä ja voi! Kinuskinen häivähdys, en osaa kuvailla, mutta muutama muukin puhui ”taivaan mannasta”. Pääruokana haudutettua poronniskaa rosmariini-rommikastikkeella ja juuripersiljamousse vai vaahtoko se oli. Jälkkärissä mantelia, marjoja, krokanttia. Ja niin kaunis.

Lopuksi on vielä kerrottava, mitä tapahtui ihan aluksi. Minä sain mitalin! En ole koskaan saanut mitään mitalia mistään. Kansakoulun hiihtokilpailun viidennestä sijasta saamani hopealusikka ja Hyvän opettajan -kiertopalkinto yliopistovuosina ovat tähän asti olleet ainoat palkinnot/kunnianosoitukset (tms.) mutta nyt minulla on pronssimitali. Kauniita sanoja vouti lausui rotissööritouhuistani; 10 vuotta pressen hommia myös aika lailla uudistaen niitä, valtakunnallisestikin järjestön valokuvaajana monessa jutussa ja monessa mukana tekemässä milloin mitäkin yhteiseksi hyväksi. En voi väittää, etteikö ilahduttanut tämä!

Myös eilen oli juhla. Juuri tänä viikonloppuna Tyär ja J. tulivat junalla Ouluun ja lähtevät vuokrapakulla torstaina takaisin Järvenpäähän uuteen kotiinsa. Tulivat hakemaan J:n kotikotoa äitinsä kunnostaman vanhan ruokapöydän ja tuolit sekä J:n terassikalusteet. Lisäksi molemmilla on Oulussa kaikenmoista kampetta, joka ei ole pieneen yksiöön mahtunut. Ja J:n isä on kunnostanut jotkut vanhat ”kauppapyörät”  heille mukaan, kun maantiepyörillä ei kotoa lähijunan asemalle, kuntikselle tai kauppaan voi mennä (varkaiden pelko, ja erikoiskengät etc.); nyt saavat täältä mukaan myös ”lähiöpyörät”. Olen siitä kovin iloinen, sillä Esikoinen harkitsi vakavasti hankkivansa moottoripotkulaudan, mutta nyt ei onneksi tarvitse turvattoman oloista menopeliä hankkia.

Muuttokuorman haku ajoittui tälle viikonlopulle, kun Tyär sai viime viikolla gradunsa valmiiksi ja hyväksytyksi, ja on nyt sitten tuplamaisteri (kauppatieteen maisteri ja nyt filosofian maisteri (pääaineena tietojenkäsittelytiede). Sitä juhlittiin koko eilen ilta. Iloinen ja ylpeä olen.

Juniori ja Miniä olivat mukana juhlassa, ja siinä me kuudestaan kuusi tuntia istuskeltiin ruoan ääressä, nautittiin parsarittoa, grilliherkkuja, zabaione-freddoa, macaronseja ja samppanjaa. Kaksikin pullollista sitä, ja tietysti vielä punaviiniä. Höpötettiin ja naurettiin. Suunniteltiin jo juhannuksen viettoakin yhdessä.

Niitä näitä

Sunnuntaina paljon

 

Aamulla täällä. Nallikarissa yhdeksän jälkeen. Pyöräily on hyväksi.

Ja tämän jälkeen olen ollut koko päivän ”kiinni”. Tekemistä on riittänyt.

Neljältä oltiin valmiita ottamaan vastaan juhlijoita. Ollaan koko sunnuntain iltapäivä, ilta, vietetty lasten ja avecien kanssa. Esikoinen on J;nsa kanssa Oulussa, mikä on tietysti erityinen syy syödä yhdessä, jutella, uusien järvenpääläisten elämästä saada tietoa,  jatkaa pitkään vireillä ollut yhteistä suunnitelmaa.

Avata samppanja, ja onnitella. Meillä oli pieni valmistujaisjuhla. Palaan tähänkin huomenna, jolloin tämä hektinen viikonloppu ja kontaktitiseeraminen jo rauhoittunee. Ensi yönä jo soisin nukkuvani. Ja huomenna kuvia eiliseltä, ehkä tästäkin päivästä. Nyt buona notte!

Niitä näitä

Juhlailta

”Tapahtuman ohjelmassa installointi (käätyjen saajat, arvonvaihtajat) klo 16.00 (installointiharjoitus ja installointi), Grand Dîner klo 18.00 ja lopuksi Grand Ball -tanssiaiset. Musiikista vastaa TT Big Band. Samalla juhlitaan myös vuoden 2022 Kilpipäivää.”

 

Installoitavia talvikapitulisssa (jonka piti olla 22.2.) oli vain 11 , mikä oli tietysti joten kuvaajalle helpottavaa. 😉

Olin siis sekä töissä että juhlimassa. Ennen kaikkea olin nauttimassa. Ruoasta, seurasta, työn ilosta, tunnelmasta, kaiken ikävän unohtamisesta, juomasta, naurusta, ystävistä, tapaamisen ilosta.

Juuri kun tanssiaiset oli saatu alkuun (about klo 22.30), oli hyvä mahdollisuus ja aika lähteä.

Siksikin meillä ”kiire” pois, että Tyär oli tullut iltajunalla kotikotiin. Emme siis jääneet tanssimaan, se olisi ollut toiseksi mukavinta.

On nyt (klo 0:43) ehditty lapsen kuulumisia kuunnella ja olennaisia jutella… nyt nukkumaan.

Huomenna kertonen lisää tästä tuplailon päivästä.

 

 

 

Niitä näitä

Rajalla

Jos ajatellaan, että meillä on kahdeksan vuodenaikaa, kuten ainakin meillä mökillä on, ja usein ajattelen olevan myös täällä Oulussa, niin nyt ollaan rajalla. Ollaan kevättalven ja kevään rajalla. [kuva eiliseltä pyörälenkiltä Madekoskelle. Ja taas luonnonveden äärellä hyvä.]

Tänä aamuna olin hereillä (paljon) ennen kuin peippo, joka meitä on ilahduttanut jo monena aamuna. Eipä tästä aiemmin heräämisestä mikään voittaja-olo tullut. Ei todellakaan. Päinvastoin. Olinpa päivällä sen verran tokkurassa, että haettuani juhlamekon pesulasta (Valkean 4, krs) seisoin hississä varmaan pari minuuttia ihmetellen jotensakin pysähtynyttä olotilaa. Ja sitten, heti, välittömästi hoksasin painaa nappulan kohti parkkihallia. Vähän on kalvava tunne, että olikohan ihan turvallista olla liikkeellä auton kanssa.

Eikä tilanne oikeastaan parantunut sen jälkeenkään, kun käväisin pankissa ja lähdin ajelemaan kohti hierojaa. Sinne vielä sujui, mutta kilometrin matka sieltä kotiin, oli kyllä luvattoman heikoissa kantimissa. Ei varsinaisesti huipannut, mutta kyllä tarkkaavaisuus oli vähintäänkin heikko. Toivottavasti ei tule toiste tällaista koettua ja tehtyä.

Yritin päikkäreitä, mutta sen verran ylikierroksia, etteihän niistäkään mitään tullut. Illansuussa mukava ylläripiipahdus, söimme kevyesti yhdessä ja nyt, nyt menen nukkumaan. Huomenna on työpäivä ja juhlapäivä. Ja Tyärkin tulee kotikotiin. Siis tuplajuhlapäivä! Buona notte, amici!

Yliopistoelämää

Ortotopologiaa

rpt

On ihana nauraa, en muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin äsken. Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen teatterissa, tai siis Linnanmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa Alma Materini, oman yliopiston, isossa luentosalissa (L1), jossa oli tänään luennoimassa Aapo Heikkilä. Tai siis yhden miehen, Mika Nuojuan, liki puolitoistatuntinen monologi-näytelmä pseudotieteilijä  dosentti Aapo Heikkilästä ja hänen elämästään.

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1” on näytelmä edesmenneestä pseudotieteilijästä ja ortotopologian* dosentista Aapo Heikkilästä.

Ohjaaja Markku Pölönen: ”Ylitse tieteellisten ansioiden, Aapo Heikkilän elämäntyön merkitys  on poikkeusyksilössä, joka antoi  Oulun  yliopistolle humaanit kasvot ja herätti nykyäänkin erittäin ajankohtaisen kysymyksen:  Onko viisasta uhrata huumori ja inhimillinen lämpö aikamme poikkeuksia suvaitsemattoman tehokkuuden alttarille?

Ortotopologian peruskäsitteistöön kuuluu Heikkilän kehittämä ultrafiltteri, se ei pelkästään suodata yhtälöistä numeroita pois, vaan nostaa hymyn huulille ja palan kurkkuun: miten rohkea ihminen!”

Paitsi että näytelmä on hauska, riemukas, hykerryttäviä ja viisaita ajatuksia täynnä (””joko-tai” on usein yhtälön paras ratkaisu”, ”on ihmisiä, jotka tietävät kaiken hinnan, mutteivät minkään arvoa”, ”henki on aineeton idea eikä sitä piättele mikkään”), se on myös koskettava, humaani.

Ortotopologian (”tosipaikanoppi”) dosentin näin usein yliopistolla, mutta vain yhden kerran yritin luennolleen. Silloin samainen, tämänpäiväinen 500-hengen luentosali oli niin täynnä, että pääsin portaiden ylätasanteelle ja sielläkin oli tavattoman ahdasta, eikä kunnolla kuullut mitään, joten luovutin aika pian ja jäin paitsi autenttisesta esityksestä. Tänään Nuojua sai mielettömästä roolisuorituksestaan melkein viiden minuutin aplodit.

Kannatti siis odottaa. Ensimmäisen kerran ensi-ilta piti olla 19.3.2020, ja parikin kertaa sitä on siirretty, mutta tänään onnistui. Eipä ole kahteen vuoteen tullut oltuakaan tuollaisessa ihmispaljoudessa.

Lämpimästi voin suositella. Lippujakin näyttää vielä olevan.