Reija

Pokkisenpuiston ohi eilen illalla pyöräillessä taivas repeili kauniisti. Ja oli tyven.

Pakkasyöhän se tuosta kehkeytyi. Mutta ei se estänyt kattoremonttimiehiä tänäänkin tulemasta aamuvarhain jatkamaan hommia. Eikä Pehtooria lähtemästä oman projektinsa pariin: terassilaudoituskin kun on kunnostuksen tarpeessa.

Olisihan sinä minullakin jotain kevätpuuhia pihapiirissä, mutta päätin vielä odotella lämpimämpää ja lähdin vielä kerran, ehkäpä nyt viimeisen tyhjentelemään äidin Caritaksen kotia. Se kun on jo myynnissä, joten irtaimisto on sieltä saatava pois.

On  kuulkaa vaikea saada myytyä edes puoli-ilmaiseksi mitään vanhaa, vaikka on kuinka hyväkuntoista ja siistiä, eikä ole helppoa löytää edes paikkaa, mihin niitä voisi lahjoittaa. Oulussa on yksi ainoa vintagevaatekauppa, ja sinnekin meni vain pieni osa äidin garderobin helmistä. Niinpä pakkasin tänään loput SPR Konttiin, jonne Juniori tuli avuksi niitä ja liinavaatteita etc. roudaamaan – minähän olen edelleen nostelu- ja kantokiellossa.

Ukraina Help Centeriin ottavat hyvin rajoitetusti tavaraa, vaatteista tällä hetkellä vain kesämekkoja ja lenkkareita ja sitten mm. siivoustarvikkeita ja -välineitä! Ja kaikkea siisteyteen liittyvää äidillänihän oli kaappi jos toinenkin täynnä: mm. paksu pinkka Vileda-ikkunaliinoja avaamattomissa paketeissa, jossa oli vielä markkahinta päällä! 🙂 Siis kuorma siisteysvermeitä Ukraina-apuun!

Huonekalutkin on ilmeisesti jaettava kahteen eri kohteeseen: Käytetyt huonekalut ja taas SPR. Kumpikaan ei ota kaikkea edes ilmaiseksi. Kuljetuksesta ei sentään tarvinne maksaa… Tauluista, sellaisista, jotka vielä 80-luvulla olivat ”arvotaidetta” (Raatikainen, A. Halonen, A. Koivisto. E. Nelimarkka), ovat nyt melkein ”tusinatavaraa”.

No mutta, any way, nyt ”pukki ja oikeinmerkki” -fiilis ja hyvä mieli kun alkaa loppusuora häämöttää tämän projektin kanssa. ”Asioita etiäppäin” – kuten isälläni oli tapana sanoa.

Niinpä tänäänkin pyöräily poikkeuksellisen myöhään, mutta teki hyvää siksikin, että nyt näyttää jo kunnolla keväältä. Vihreää on jo paljon.

On päiviä, jolloin on enemmän yritystä kuin varsinaisesti mitään hyvää aikaansaannosta. Tänään on ollut sellainen multitaskaamisen päivä. Ja eihän siitä tahdo hyvää seurata. Ja kaiken kulkemisen, kirjoittamisen, järjestelyn, lukemisen, arvostelun, ostosten, myynnin, vaihteeksi Kontti-käynnin ja tapetin etsinnän välissä, ohessa ja jälkeen olen lukenut ja kuunnellut uutisia enemmän kuin aikohin, vaikka vieväthän ne aikansa joka päivä muutenkin.

Päivän vähän hermostuneeseen vireeseen on ollut syynä melu, joka meillä täällä kotona on ollut aamusta iltaviiteen asti. Meillä kun alkoi tänään kattoremppa. Tai ehkä huolto on parempi sana. Kaksi nuorehkoa miestä ovat koko päivän aggregaatin voimin ja painepesurilla ahkeroiden pesseet tiilikattoamme – en juuri kestänyt katsella heidän  – kylläkin vakaata – katolla kulkuaan.

Sammalet ja vuosien aikana kertynyt lika on pesty pois – ja tuntuu että iso osa siitä on nyt pitkin seiniä, pitkin piazzaa. Mutta hommahan ei olekaan vielä valmis. Seuraavaksi tulee suojamaali pintaan. Käyttöikää ja kestävyyttä katolla taas vuosikausiksi. Näin isoa remppaa ei 35-vuotisen asumisen aikana katolle ole tehtykään. Mutta ääntä on lähtenyt.

Vaikka on – edelleen – kylmä, on pihallamme jo ensimmäiset valkovuokot kukassa. Kyllä tämä tästä vielä kesäksi muuttuu….

Näyttää lämpimämmältä kuin mitä on.

Sen lisäksi että olen ulkoillut ja pakkaillut loputkin talvikamppeet vaatehuoneen perukalle, olen tehnyt vaatehuoltoa kesävermeille. Ja vink, vink: taikasieni on erinomainen apuri valkoisten city-lenkkareiden puhdistaja. Tuli kuin uudet pienellä putsauksella. Myös vaalean kesälaukun puhdistukseen hyvä!

Ja käsittämättömän paljon olen saanut kulumaan aikaa, kun olen surffaillut ja käynyt parissa liikkeessä livenäkin, etsien yhdelle seinälle tapettia. Yksi rulla tapettia keittiön seinälle, eikä mitään tulosta vielä! Tuhansia tapetteja, joista valita. Haluaisin jonkun vahvan, tällaisen katseenvangitsijan.  Tuollainen nyt ei vaan siihen seinälle sovi.

Onko arjessasi tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana? Nimenomaan johtuen siitä, että se olisi riippuvainen Euroopan turvallisuustilanteesta, Suomen geopoliittisesta asemasta tai globaalista kriisistä?

Onko koronan helpottaminen (onko se oikeasti helpottanut? – Suomessa kuolee nyt Covid-19 -pandemiaan enemmän kuin edellisinä keväinä) muuttanut käyttäymistäsi arjessa tai asennettasi tulevaan?

Suomen koronaluvut

Lähde: John Hopkins University ”Covid-19 Dashboard” (jota seuraan edelleen, en tosin enää päivittäin kuten melkein pari vuotta olen tehnyt).

Onko Ukrainan sota muuttanut sinun elämänasennettasi? Oletko löytänyt itsestäsi hamstraajan ja/tai varautujan (jo hamstrannut ruokaöljyä, nostanut käteistä, koonnut kotitarvevarannon?), pelkääjän (mittaillut kartalta, kuinka pitkä matka mökiltä tai kotoa on itärajalle tai ehkä miettinyt tarkkaan, mitä somessa kirjoitat, jaat, kommentoit?), selvittänyt vedensaannin mahdollisuuden? Oletko ryhtynyt harkitsemaan kodinturvajoukkoihin liittymistä (tai niiden perustamista 🙂 )? Oletko huomannut olevasi kiinnostunut Suomen sotahistoriasta, Mainilan laukauksista, siirtoväen kohtalosta? Vai onko ”Carpe diem” -vaihde kääntynyt asteen tai pari vahvemmaksi tyyliin ”nautitaan nyt tästä hetkestä, kun vielä voidaan, elellään, reissataan ja nautitaan kympillä niin kauan kuin se on mahdollista”?

Tai jotain muuta, en osaa edes ajatella. mitä kaikkea nämä levottomat ajat ovat voineet saada mieleen… Nimenomaan, mikä on asennetasolla muuttunut?

Onko minun asenteeni muuttunut? Miten? Mistä johtuen ja millä aika-akselilla?  – On. Ja paljon!!! Viimeiset, reilut pari vuotta ovat olleet melkoista mylläkkää, mielen muutoksia, paljon kasvamista ja paljon kipuilua, hyväksymistä, vanhenemista, eikä kaikki, ei ehkä edes suurin osa, ole johtunut pandemiasta tai itänaapurin mielivaltaisesta hyökkäyksestä. Mutta asenne moneen asiaan, elämäänkin, on muuttunut.

Ehkä kaksi juttua hoksaan ylitse muiden: olen entistäkin kiitollisempi kaikesta hyvästä elämässä. Ja kaikkea hyvää on paljon. Paljon!

Toiseksi kodista on tullut entistä tärkeämpi (siksikö, että ei ole päässyt rientoihin ja reissuun 😀 kuten ennen?). Kodin perkaus, kuolinsiivous, konmarittaminen, selkeyttäminen on ”kirkastanut” sitä. En ehkä osaa sanoa sitä mutta suunnilleen niin, että täällä on hyvä, tämä on todellakin riittävä, tämä on oma, omannäköinen, meille sopiva, hyviä pieniä näkymiä, hetkiä, tunnelmia tulvillaan, täällä on rauha (ainakin taas nyt) … juuri oma, omannäköinen, hyvä paikka. Ja vielä kun on mökkikin! Tämä riittää, tämä on hyvä.

Tänään mielessäni ajattelin  sellaisenkin pienen jutun: ”Elämä on liian lyhyt, että söisi huonosti”. Onko vain klisee, ensimmäisen maailman ihmisen lausahdus, etuoikeutetun braissailua? – Voihan sen niinkin ajatella, mutta ei se ole sitä! Ajattelen, että on melkein velvollisuus yrittää tehdä arjestaankin hyvää. Eikä sen tarvi olla mitään yltäkylläistä, ylenpalttista. Hyvään arkeen kuuluu mielenkiintoista ja merkityksellistä tekemistä, aikaansaamista, luontoa, liikkumista, yhdessäoloa, kanssakäymistä, kohtaamisia, hyvän tekemistä, terveyttä. Tästä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta kyllä te osaatte jokainen soveltaa omalle kohdallenne, jokainen ajattelee omalla tavallaan. Siitäkin mahdollisuudesta kiitollinen. Siitä, että voi ajatella ja kirjoittaa niin kuin tuntee ja haluaa. Se on ihmisoikeus. Siitäkin kiitollinen. Isosti.

Hyvää arkeen kuuluu kaurapuuro aamuisin, Juhla Mokka siihen päälle, sitten hyvää leipää ja juustoa tai hedelmiä lounaaksi, vettä joka välissä, mieluista, prosessoimatonta kotiruokaa päivälliseksi ja viikonloppuna herkkuja jos mahdollista. Niinkuin tänäänkin! Tähän aikaan vuodesta parasta, mitä tiedän: parsaa ja scampeja!

Jokaisella on oma hyvä arkensa, ja juhlansa. Sitä kannattaa varjella. Varjellaan tahoillamme, kohdataan, toivotaan turvallista tulevaisuutta, rauhallista arkea.

Oikea keväinen päivä. Eilisen hillittömän vesisateen, harmaan valottoman päivän, sumuisen illan jälkeen tämä päivä on tuntunut kirjaimellisesti kirkastumiselta! Kunnes sitten iltapäivällä nousi ukkonen. Meillä oikein jyrisikin, mutta aamupäivällä oli tyyntä ja tyventä – ennen myrskyä.

Oulujoen pappilan kohdalla heijastukset joenpinnasta niin kauniita. Tuntui että nuo pilvet voisi ”poimia”. Monta kertaa pysähtelin kuvailemaan ja katselemaan. Suljin äänikirjan, kuuntelin kun linnut lauluivat, isosti. Monet. Yhtäaikaa. Ja erikseen. Älkää kysykö, mitä lintuja. En minä tunnista lintuja, en niiden laulua. Mutta kuuntelen, mielelläni.

Knuutilanrannan ”lammella”, ”lähteellä” tai mutkassa – lähellä Poikkimaantien siltaa – näytti tänä aamuna tältä. Ei vielä viherrä, mutta ensi viikolla jo varmasti. Kiertelin ja kaartelin, parisen tuntia.

Päivällä olin sotahistorian parissa – ei, ei liity mitenkään Suomen NATOon liittymiseen, ei Ukrainaan. Tai noh, liittyyhän ne tavallaan… Venäjän (NL:n) hyökkäyksen jälkiseuraamuuksista niissäkin kyse.

Illansuussa kuvauskeikalle. Pohjois-Pohjanmaan keittiömestarien loihtimia pororuokia sain kuvailla. Ja bonuksena ihana porofocaccia kotiintuomisina. Kunhan sen resepti julkaistaan, teen itse ja sitten jaan tämän herkun kuvan ja ohjeen tännekin. Tässä tulee mökille hyvä vierasruoka, tai siis leipä.

Nyt vielä leijun menneessä maailmassa: kävin katsomassa ”Downton Abbey – Uusi aikakausi” -leffan. Vähän pelotti, että käykö tässäkin niinkuin monissa elokuvien vol. 2, 3 ja 4 … -versioissa? Että olisiko vaan vanhan lämmittämistä, kertaamista, väljähtänyttä, väsynyttä, mutta ei. Itse asiassa juonenkäänteitä oli aika lailla kahden tunnin elokuvaan, minisarjan verran olisi ollut ainesta, mutta parempi näin.

Alussa tuntui pikkuisen ylinäyttelemiseltä, ehkä se johtuu elokuvateatterista (vaikka olin Starissa, en FInnkinon jättisaleissa): kun sarjaan on tottunut katsomaan kotona telkkarista niin hulppeat puitteet tekivät aluksi sellaisen överin tunteen. Semminkin kun leffakokemuksiakin ovat viime aikoina olleet varsin harvakseltaan. En spoilaa juonta, – totean vain että tutuiksi tulleet roolihahmot olivat yhtä viehättäviä, kiinnostavia ja suurenmoisia kuin ennenkin, ja yksi ylitse muiden: Lady Violet Crawley (Dame Maggie Smith)!

“I am not a romantic. But even I will concede that the heart does not exist solely for the purpose of pumping blood.”