Minun pitkään jatkunut kodin irtaimiston perkaus, konmaritus, kuolinsiivous on ollut loppusuoralla jo pitkään; pussukka jos toinenkin ja laatikko poikineen on päätynyt Konttiin. Monta roskakassillista on joutunut Lassila & Tikanojan kyytiin ja kujan paperinkeräysastia on saanut muutakin kuin lehtiä sisuksiinsa. Enää ei ole kuin mappikomero kuvalaatikoineen vailla loppurutistusta, ehkä kuution verran paperia etc. sieltäkin poistettava, mutta se homma on nyt jäänyt pahasti taka-alalle viimeisten parin kuukauden aikana.
Tänään tätä kaikkea olin tekemässä äidin kodissa. Oikeastaan aina on tuntunut, ettei äidillä kolmiossaan nyt niin paljon tavaraa ole, ehkä siksin, että kaikki on aina ollut järjestyksessä, tiedättehän ”paikka kaikelle ja kaikki paikallaan”. Mutta kyllä tänään asia näyttäytyi ihan erilaisena. Huolimatta siitä, että me lapset ja meidän lapset ollaan jo sieltä yhtä sun toista muistoksi ja omaan käyttöön haettu, poispakattavaa jäi. Kaikilla nuorilla aikuisillakin jo kodit perustettu, astiat ja huonekalut, vuodevaatteet ja kodin koristukset hankittu, eikä mummun vaate- ja sisustustyyli ihan kolmikymppisten aikuisten kanssa myötäillyt toisiaan, joten paljon vielä jäi, vaikka me jo mieluiset muistot haimme. Siispä tänään poispakattavaa riitti.
Aamukahdeksan jälkeen lähdin kohti Caritasta, ja sain Pehtoorin avuksi. Aamupäivä tyhjennettiin kaappeja, tutkittiin, lajiteltiin: SPR:n Konttiin, Help Center Ukrainaan (Oulu), Caritaksen yhteiseen avoimeen kirjastoon, kierrätykseen, roskiin, vintage-vaatekauppaan, taulukauppaan, CD-divariin, – samalla koetin kaappi kerrallaan siivotakin.
Pehtoori teki ohessa pientä fiksailua ja sitten lähti jo kaatikselle viemään lastia, ja kävi palatessa tuomassa minulle sushia laatikollisen, kun olin ilmoittanut jääväni siihen asti, että saan suunnilleen kaiken pakettiin. Iltapäivän lopulla soittelin systerin avuksi. Ja kuuden jälkeen oltiinkin jo aika lailla valmiina.
Huomenna sitten laatikoiden ja säkkien jako. Huonekalut myyntiin vasta sitten kun asunnonvälittäjän kuvaaja on käynyt.
Äidiltä jäi monta kaapillista monen vuosikymmenen ajalta kauniita, laadukkaita, monia teetätettyjä, ajattomia vaatteita. Ja me olemme olleet aika samankokoisia, äiti tosin viitisen senttiä minua lyhempi, mutta hän käytti, varsinkin juhlissa, muutaman sentin korkkareita, joten moni vaate sopisi minulle. Ehkä vain yhden, kahden vaatekoon pienennyksellä voisin saada garderobiini vintagevaatteita.
Meidän värimaailmamme oli kuitenkin aika eri: äidillä oli paljon syksyn värejä vaatteissa, ruskeaa, vihreää, oranssiakin. Ja punaista! Se meillä molemmilla. Mutta: äitini oli paljon naisellisempi, paljon tyylikkäämpi kuin minä pukeutuessaan. Ja sitten, en oikein tiedä, osaanko pitää äidin vaatteita. Miltä se tuntuu, miten osaan olla edesmenneen äidin vaatteissa? – No kaksi kesämekkoa ja punaisen villableiserin otin kuitenkin, katsotaan.
Nyt on väsy – fyysisesti, mutta myös helpottunut olo. Enkä yhtäkään kyyneltä vierittänyt, ei juuri ahdistusta tai kipeää ikävää. Äidin kodissa ne itkun hetken äidin kuoltua on jo eletty. Ne liittyivät kuviin, joihinkin esineisiin, astioihin. Sen sijaan silloin kun meidän piti purkaa äidin hoivakodin huone, vain pari viikkoa äidin lähdön jälkeen – se oli ihan hirveää. Minä vain itkin, enkä oikein pystynyt mitään tekemään. Tänään ihan erilaista. Oli touhupäivä, ei muistelun, ei surun aika.
Nyt surulle ja muistelulle on aikansa ja paikkansa ihan muissa kohdin. Välillä aika yllättävissäkin.