Reija

Lainaus omasta tekstistäni (äidin biografia), lainaus on äidin haastattelusta:

Matka jatkui seuraavana päivänä kovassa pakkasessa hevosilla (nuoret ja miehet joutuivat kävelemään) Ylämaan kautta Pulsan asemalle ja sieltä edelleen Lappeenrantaan Lauritsalan asemalle. Siellä väsyneet ja nälkäiset evakot lastattiin kylmiin härkävaunuihin, joissa ei ollut mitään mukavuuksia. Monien pysähdysten jälkeen [piti odottaa sotilasjunien ohituksia] juna saapui Kouvolan asemalle, ja vasta siellä vaunuihin saatiin ruokaa, vettä, kamiina, polttopuita ja astia tarpeita varten.

”Kuudennen matkapäivän aamuna lähdettiin Riihimäeltä kohti Orivettä. Matkalla oli hälytyksiä ja pommitusten uhan vuoksi vaunut piti välillä tyhjentää, oli muutaman kerran mentävä radan varteen ulos, meidän oli juostava metsään.”

Melkein viikon kestänyt raskas taival päättyi Oriveden asemalle. Siellä oli vielä noustava kuorma-auton lavalle, ja kovassa pakkasessa lavalla seisten matkattava vielä puolenkymmentä kilometriä Puharilan kylän koululle. Itsenäisyyspäivän iltana, maanantaina 6. joulukuuta 1939 tuulelaiset ja monet muut koivistolaiset nauttivat kotoa lähdön jälkeen ensimmäisen lämpimän aterian – lottien järjestämän hernerokkatarjoilun.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvan (vuodelta 1937 tai 1938) (todennäköisesti) kaikki lapset lähtivät Koiviston Koivusaaresta heti 30.9.1939. Äitini (kuvassa vasemmalla alareunassa) ja sisarensa (kummitätini S. neljäs vasemmalta keskirivissä) viettivät 6.12.1939 itsenäisyyspäivää Puharilan koululla lottien hernerokkatarjoilusta ilahtuneena.

Tänään olen taas ollut menneessä; viime vuoden itsenäisyyspäivän tunnelmassa ja silloisessa surussakin, biografian tuomien tietojen maailmassa, äidin menneessä, kotimaan menneessä, – ja tulevassa. Paljon melankoliaa, isänmaallisuutta, surua, Ukrainalle ja kaikelle, mutta ennen kaikkea kaikille paljon hyvää toivoen, tulevaisuuden näkymiä, toiveita, joilla on mahdollisuus toteutua.

Aika pateettista, vaikka olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että itsenäisyyttä, sanan vapautta, mielipiteen vapautta, rauhaa kaikkea pitäisi juhlia, niistä iloita, eikä vaipua menneeseen, surumielisyyteen.

Kyllä oli vielä aamupuuron ääressää homma ja aie jos toinenkin mielessä. Puuronko ne upposivat?

Jotain tuli tehdyksikin, mutta Pieni joulupuoti jäi ainakin tänä viikonloppuna kokematta. Höyryjunakyytiäkin olisi ollut tänään tarjolla, mutta enpä lähelläkään asemaa ollut. Vielä huomennakin olisi mahdollisuus, kyllä kiehtois, mutta saisinkohan lähdettyä edes asemalle huomenissa, katsellaan.

Liinavaatehyllyjä (joululiinoja), vaatehuoneen mysteerilaatikoita (joulutilpehööriä ja koristeita) ja valoketjuja pengoin, järjestelin, Konttiinkin tai Ukraina centeriin kertyi pikku kassilinen vietävää. Ja sitten nauttimaan ulkoilmasta. Lunta!! Valkoista ja valoa. Ei vielä latuja, – toisaalta eipä niille olisi asiaakaan kun sukset ovat Hangasojan varressa mökin liiterissä. 🙁 Joten tepasteluksi meni. Ja on mukavan näköistä.

Serkuille värkkäilin kuvia lähetettäväksi, ja muuta viesteilyjä suuntaan jos toiseenkin pitkin päivää.

Toisen adventin kuva … Pehtoori toi mulle eilen joulutähden. Ihan uudenlainen, tykkään tästä versiosta oikeastaan aika paljonkin. Tuollainen, jossa kukassa on pyöreät terälehdet. Enpä ole ennen nähnyt.

Ollaan jo joulukuussa. Se on oikein mukavaa. Ja nyt on monta viikkoa aikaa joulun odotteluun. Ja voi tehdä niin paljon kuin huvittaa, tai olla tekemättä.

Tänään huvitti ostaa amaryllis. Ja pinjankäpyjä. Niitä oli Ruskon marketissa hedelmätiskissä: kolme isoa kaunista käpyä maksoi kahdeksan euroa, ja niistä on iloa pitkään. Tykkään niistä. Jostain syystä.

Ja tänään huvitti tilata tämän vuoden uusi joulukoriste. Minulla on tapana ostaa joka vuosi joku uusi joulukoriste. Pieni tai iso. Viime vuonna se oli Villeroy Bochin kalenterikoriste. Nytkin tilasin Villeroy Bochia: tällä kertaa gobeliiniitabletit meidän ”uuteen” keittiöön. Samaa sarjaa minulla on jo kaitaliina. Melkein keräilyharrastus ovat nämä. 😀

Ja joulun odotukseen liittyen vaihdoin (vihdoin) bannerikuvankin. Ajattelin ensin, että teen taas joulukalenterin tänne blogiin, ja tuo kuva olisi sitten sen eka luukku. Katsotaan, onko huomenna kakkosluukkua… En nyt laita itselleni mitään ”pitäisi” tai ”olisi tehtävä” -juttuja. Mie vaan chillailen nyt. Muistikuviin liittyviä juttuja on vähän, mutta hyvin vähäsen vain.

Tänään tein oikein huolella ruokaakin. Etsimällä etsin uuden kasvislasagnen reseptin. Ja aika hyvää siitä tulikin. Ehkä vähän vähempi aika uunissa olisi riittänyt. Luulen, että pieni ylikypsyys johtui siitäkin, että käytin (eka kertaa) Rummon lasagnea, taitaa olla ”pehmoisempaa” kuin Barilla. Mutta kaikkinensa ´molto bueno´. Kerma ja porkkanat teki siitä melkein makean. Laittelin ”ohi reseptin” puolikkaan kukkakaalin, lisää valkosipulia ja pikkutomaatteja. EIvät nekään tästä mitään kevyttä ruokaa tehneet. Ja vaatii kyllä vähän puuhastelua, mutta tuosta annoksesta jäi pakkaseen meille kahdeksi kerraksi ruoka, joten ei huono.

Heti talvisodan alkamispäivänä 30.11.1939 annettiin Koiviston asukkaille evakuoimismääräys, ja koivistolaiset joutuivat jättämään kotinsa muutaman tunnin varoitusajalla. Äiti oli 9-vuotias kolmasluokkalainen, kun koti oli jätettävä, lähdettävä sotaa pakoon. Äiti muisteli:

”Viimeinen päivä marraskuuta lähdettiin. Isä oli silloin pois kotoa. Vajaa yksi vuorokausi oli aikaa tehdä lähtö. Venäläiset koneet lentelivät ylitse Viipuria kohti. Tähti-laiva tuli hakemaan meitä saaresta, mentiin pimeän tullen, yötä vasten Kauppalaan. Kauppalassa yövyttiin Sulo Hoikkalan isossa talossa. Muistan, että siellä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kaakaota.”

* * * * * * * * * * * *

Tasan 83 vuotta sen jälkeen, kun äitini joutui lähtemään ensimmäiselle evakkomatkalleen, minä lähetin kirjapainoon äidin ”Evakkomatka”-kirjan. Melkein kaksi tuntia ennen määräaikaa. Tämä oli minun tämän ”matkan”, pienen elämäkertakirjan päätöspäivä.

Monissa työprojekteissa jouduin aikanaan miettimään, miten ja mitä menneiden sukupolvien ihmisistä voin kirjoittaa. Myös sitä, mitä minun tutkijana täytyy kirjoittaa.

Myös blogia 15 vuotta pitäneenä olen aina vetänyt rajoja yksityisyydelle, myös omalleni. Miten mitä ja kuinka paljon kerron ystävien ja läheisten elämästä, kohtaamistani ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista.

Some-maailmassa ja julkkisten reipottelussahan ei useinkaan tunnu olevan mitään rajaa, mitä ja miten kirjoitetaan.

Vaikken nyt mitään julkista tekstiä teekään, viimeistellessäni tekstiäni, olen vielä tänäänkin miettynyt mitä ja miten kirjoitan.

Samalla olen oikein tyytyväinen, että äiti lupasi ja toivoikin, että hänen mennyttään selvittelen. Hän oli jo omat rajansa pari vuosikymmentä sitten vetänyt sille, minkä halusi säilyvän, minkä halusi jäävän muiden tietämättömiin.

Vähän sellaisen ratkaisun minäkin olen tehnyt: sisareni tietää, mitä minun henk.koht. papereilleni tehdään, mitä voi säilyttää, minkä haluan poltettavaksi. Digitestamentinkin olen tehnyt. On jotenkin hätkähdyttävää, kun yhden edesmenneen ystävän FB-sivu lähettää edelleen tiedon hänen jokaisesta syntymäpäivästään.

Noh, minä olen synttäripäiväautomatiikan omalta FB-sivultani jo aika päiviä sitten poistanut. Koko tilin haluan lopetettavaksi, kun minäkin ”lopun”: FB-tunnukset ja pitkän listan muita tilejä varten olen ”testamentannut”. Blogin jääköön elämään, jollei koko internet muutenkin kaadu. Tämän rajat olen säädellyt ja joka päivä säädän.

Nyt silmät verestää punaisena kuin karjalaisen käspaikan kirjonta. Ei enää kestä silmät kellon ympäri näyttöruutua kuten joskus aiemmin.

Laitoin tänään meille ruoaksi pikaisesti uunifetapastaa. Tuli pitkästä aikaa mieleen se, kun lehdessä oli juttu, että jopa Gordon Ramsay oli sitä ylistänyt. Hänhän nyt ei tunnetusti oikein kehu mitään eikä kiitoksia kenellekään jakele. Meillä on kuitenkin aina fetaa, pastaa ja pikkutomaatteja sekä oliiviöljyä kotona, niin tämä oli nyt hyvä nopea, turhaa huomiota edellyttämätön ruoka. Ja hyväähän se on.

Jotain yhtälaista oli tässä vuoden 2003 marraskuuhun. Paljon pienemmässä mittakaavassa tosin.

Kun silloin tulimme perheen kanssa syyslomareissulta (Maltalta? vai Marokosta? eiku ehkä sittenkin Helsingistä?) ilmoitin Pehtoorille ja teineille, että minua ei välttämättä ennen itsenäisyyspäivää juuri kotosalla tapaa: itsenäisyyspäiväksi olin asettanut dead-linen, jolloin väitöskirjan kässäri  oli oltava valmis lähetettäväksi esitarkastukseen. Tiedossa oli melkoinen viiden viikon rutistus, joten en läheskään joka päivä tullut kotiin tekemään perheelle sapuskaa kello viideksi – kuten tapana oli. Pehtoori piti koko kuukauden perheen ruokahuollosta huolta.

Kun sitten itsenäisyyspäivän aatto koitti, ja 600 liuskaa tekstiä lähti Helsingin yliopistoon tarkastajille joululukemisiksi (kaikki myötätunto heidän puolellaan) ja kokkasin perheelle kaikkea mahdollista hyvää koko pidennetyn viikonlopun, ilmoitti Tyär: ”niin paljon kuin me kaikenmoisesta pastasta ja makaronista, spaghetista ja pennestä tykätäänkin, niin kuukausi kyllä riitti vähäksi aikaa ja onneksi se oli sillä erää ohi.” 🙂 Nyt olen viimeisen viikon ajan kyllä kokkaillut ihan itse, mutta kyllä meillä pastaa ja nuudelia on ollut lähes joka päivä. Taitaa olla vielä huomennakin, mutta josko keskiviikkona jo jotain vähän innovatiivisempaa.