Reija

Home Reija (Page 105)
Showing: 1041 - 1050 of 6 404 RESULTS
Niitä näitä

Valoa merenrannassa

Tänään olennaista valo! Sitä tuntui heti aamusta olevan yllättävän paljon.

Toinen juttu on ajan kuluminen aina vain nopeampaa.

En ole ehtinyt muuta kuin herätä, lukea lehdet – taas niitä luen, välillä pidän taukoa ihan kuten korona-aikanakin – siivoilla tietokonetta ja kovalevyjä, pääasiassa järjestellä ja varmistuksia tarkistella, Muistikuvien kirjanpito veroilmoitusta varten kuntoon, tai siis alulle – käydä lenkillä ja kutoa.

Merenrannassa vähän haastavaa kulkea, mutta niin valoisaa. Kauan kuljin.

Niin ja sitten perhechatti! Tyär ja Vävy lähettelevät ladun varresta, umpihankisukseiluista, valkoisista hangista, pohjoisen valosta ja valkoisista hangista kuvia – varoittelin jo, että muutama tuollainen kuva vielä, niin saavat pikkumökkiin naapurin piakkoin. Pakkaan sukset Beetleen ja hurautan möksälle. Eivät taida enää postailla kuvia. 😀

Isovanhemmuus Luettua

Pieniä ja isoja ilmasto-ongelmia

Samaan aikaan kun minulla on kuuntelussa Andri Snaer Magnasonin kirja ”Ajasta ja vedestä”, on Oulun tammikuisessa keskiviikossa SYYSmyrsky. 

En olisi ko. kirjaan varmaan ilman lukuhaastetta ja haastavaa kohtaa ”Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin” tarttunut.

Magnason on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon, vaikka hän on tullut Islannin presidentin vaaleissa kolmanneksi vuonna 2016 ja on kuulemma maan kuuluisimpia kirjailijoita.

Ilmastokriisi kyllä huolettaa; huoli on vaikuttanut joihinkin valintoihinkin, lentohäpeää ei ole pahemmin ollut, kun ei viime vuosina olla juuri lenneltykään, mutta  väistämättä tulee ajatelleeksi, millainen maailma tullaan jälkikasvulle jättämään. Pientä ilmastoahdistusta on aika ajoin olemassa

”Ajasta ja vedestä on filosofisesti, kirjallisesti, henkilökohtaisesti ja tieteellisesti perusteltu lähestymistapa ilmastonmuutokseen – alkaen taivaallisista lehmistä kertovista ikivanhoista myyteistä isovanhempien ja sukulaisten tarinoihin, kohtaamisiin tutkijoiden kanssa ja keskusteluihin dalai-laman kanssa.”

Kirja on aika hyvä. Ihan koko aikaa en ole jaksanut keskittyä, välissä on paljon kiinnostamatonta tietoa, ja lukuja ja tilastoja joita minun pieni pääni ei pysty ymmärtämään, mutta myös paljon hyviä keskusteluja, mm. nimenomaan dalai-laman kanssa.

Ja samaan aikaan, juuri tänään tässä oululaisessa mikroilmastossa syysmyrsky ja + 6 C saa aikaan lyhytaikaista mielipahaa, ja kiukuttelun pidättelyä. Pääkallokeli* ei houkuttanut edes lenkille, saatikka, että olisi ollut mitään asiaa hiihtämään. Eikä tämän myräkän ja lämmön jälkeen ladut ihan heti toivu.

*Pääkallokeli on todennäköisesti muotoutunut sanoista kalla tai kallo (’jää’, ’jäätikkö’) ja keli. Selventävä artikkeli sanan etymylogiasta on KOTUKSen sivulla KLIKS.

Tätä kolme vuotta sitten tekemääni COVID-19 -kuvaa voisi varioida, tai siis tehdä samaa tekniikkaa käyttäen climate crisis -version.

Reseptit Ruoka ja viini

Pari luvattua reseptiä

 

Viikonloppuna lupasin ”kirjailla” poromoussen ohjeen. Sellaisiahan on netti ja porokeittokirjat pullollaan ja taitaa täällä blogissanikin olla pari, mutta on tämä vähän erilainen kuin muut, ja tällaista meillä on viime aikoina mökillä ollut ja nyt sitten viikonlopun blini-kekkereillä. Sopii toki uuniperunoiden kanssa, saaristolaisleivän päälle, alkupalalautaselle. Huomionarvoista on, että säilyy hyvinkin muutaman päivän jääkaapissa, jos tästä aika isosta annoksesta sattuu jäämään.

Poromousse (tuorejuustopohjaan)

100 g savuporolastuja (Kylmäseltä Kauppahallista!, ei rouhetta!! )
1 rasia Philadephia (light) -tuorejuustoa
1 prk smetanaa
1 dl kermaa
1 – 2 rkl piparjuuritahnaa (Felix)
1 rkl sitruunanmehua
1 pieni salottisipuli tai nippu ruohosipulia silputtuna
mustapippuria myllystä

Laita pariksi tunniksi jääkaappiin makuuntumaan.

Ja SITTEN, jos sattuu olemaan ystäviltä saatua karpalo-puolukkahilloa (ehkä myös tavis karpalohyytelö tai sokeroitu puolukkahillo just ja just sopivat tähän), niin sitten sitä tämän kanssa, -> moussen oheen pieni nokare. Ainakin blinin kanssa olivat aika herkullinen makupari.

Toinen ruoka on alkuperältään toiselta puolen maailmaa, mutta minä söin parasta sellaista Jäämeren rannalla Jakobselvissä elokuussa, kun olimme ystävien kanssa linturetkellä Varangilla. Jäämeren rannan pikkukylän thaimaalainen ravintola tarjosi Red Thai Currya, jonka veroista olen koettanut opetella tekemään. Tämä taisi olla viides versio, ja nyt jo niin hyvää, että voin reseptin julkaista.

Minulle thai-keittiö ei ole kovinkaan tuttu, vaikka Hua Hinissä joskus neljännesvuosisata sitten olin siellä päivän kokkauskurssillakin. Niinpä jos jollakin lukijoista on ehdolla oma tai muuten vain hallussa oleva hyvä red curryn ohje, niin mielelläni kuulen siitä ja kokeilen. Kommentteihin vinkki kiitos! 😀

Ensinnäkin makumaailmaan sopivammaksi meillä on todettu Jim Lim Thai punainen currytahna. Tämä on minusta aika ratkaiseva juttu, ja toinen se että käyttää kookosKERMAA, ei -maitoa.
Munanuudelit, ison (oisko 3 dl?) kookoskerman, vesikastanjaprkin ja bambunversoviipaleet ostin tälläkin kertaa Aasia Marketista, mutta toki esim Spice Up -purkit kelpaavat.

Red Thai Curry Rantapellon tapaan

800 g broilerin filettä aika isoina paloina
2 rkl seesamiöljyä
1 sitruunaruoho
1 punainen chili
½ prk Jim Lim Curry -tahnaa
2 punaista (suippo)paprikaa
2 pientä sipulia
1 prk vesikastanjoita
1 prk bambunversoja
1 isohko purkki kookoskermaa (ei maitoa!)
korianteria (voi toki jättää pois, jos on inhokkia)

Laita ison kattilan pohjalle rypsiöljyä, lisää joukkoon silputtu chili ja sitruunaruoho sekä sipulihakkelus.
Kuullota hetki. Lisää joukkoon broiler, lisää hetken päästä joukkoon currytahna.
Pyörittele broilerit siinä kunnolla, ja anna vähän aikaa paistua.
Kaada joukkoon valutetut kastanjat ja bambunversot, silputtu paprika.
Ja lopuksi purkillinen kookoskermaa.
Ihan lopuksi desin verran silputtua korianteria, tarjoiluun siitä vähän.

Kypsennä 15 – 20 minuuttia ja keitä sillä aikaa munanuudelit miedossa suolassa valmiiksi.

Tästä tulee iso annos, – pistin puolet pakkaseen. Ensi viikolla on taas red curry -päivä. 😀

Ihan vielä tämä ei ole niin hyvää kuin Varangin rannalla, mutta avoimin mielin kehittelen…

Historiaa Niitä näitä

Mennyt meissä (Evakkomatka vol. II)

Palatakseni vielä eiliseen postaukseeni ja äidin evakkomatka -kirjaan.

Miksi, kenelle, miten?

Miksikö sen tein? – Äidiltä kyselin suvustaan ja juuristaan, ratkaisuistaan, lapsuudestaan ja nuoruutensa risteyskohdista kuten kai useimmat muutkin tekevät, kyselevät tai kuulevat kyselemättäkin. Tietysti historioitsija minussa on ollut kiinnostunut vanhempien kokemuksista ja elämästä – ehkä enemmän kuin muut ovat. Kirkko-, koulu-, arkielämän historia ovat olleet aiheita, joista olen haastatellut vieraitakin ihmisiä, niin miksen sitten vanhempiani. Olen kyllä haastatellut appivanhempianikin, ja eksnaapureita ja …

Me historioitsijat tykkäämme painottaa, että ”on tunnettava mennyt, voidakseen ymmärtää nykyisyyttä”,  eikä tässä ole kyse (vain) oman työn mielekkyyden ja tarpeellisuuden perustelemisesta.

Voisin laajentaa tätä tässä yhteydessä vielä niin, että äitini muisteluita, hänen elämänvaiheistaan (nimenomaan ajalta ennen esikoistaan 🙂 ) ja hänen aikansa mentaliteettia ja maailmaa kirjaksi asti kootessa olen opinnut paljon äidistäni, ymmärtämään häntä – ja itseäkin – paremmin!

Tein kirjan ensisijaisesti itselleni, vaikka olivat meidän menneistä juttelut hänellekin hyvin tärkeitä ja mieluisia hetkiä – sitten kun hän niihin suostui ja ryhtyi. Oikeastaan vasta viimeisen vuosikymmenensä aikana. Äiti lupasi ja pyysikin antamaan haastattelujutut joskus sisaruksilleni, mutta kun kerran sanoin, että voisin kirjoittaa myös jonkinlaisen lyhyen artikkelin hänen Koiviston vuosistaan Koiviston Viestiin ja sukuseuran sivulle, hän kielsi: ”ei mitään semmoista”.

Kirjaa teinkin alusta asti vain ”pienelle piirille”. Siinä jää selittämättä paljon sellaisia asioita ja henkilöitä, jotka olisi ”vieraille” kirjoitettava auki.

Sisaruksilleni ja meidän lapsille (äidillä yhteensä kuusi lastenlasta) sekä kolmelle serkulleni kirjat tein. Ja muutamalle äidin nuoruuden ajan tutulle, jotka myös auttoivat kirjan teossa, paikkojen tunnistamisessa, etc. pdf-versiot lähetin. Siinä kaikki. Pieni kirja, pienelle piirille. Ajattelen, että lapsillemmekin on hyvä tietää maailmasta, josta heidänkin historiansa ja geeniperimänsä juuret ovat. Ehkä sitten kun Apsu ja Eevi ovat eläkeiässä, heilläkin herää kiinnostus omiin juuriinsa; ehkä Caritaksen mummun lapsuus ja evakkokokemukset kertovat heille jotain uutta menneen maailman elämästä, rauhan tärkeydestä, perheestä, oman tien löytämisestä.

Äidiltä jäi todella vähän mitään papereita tai muistoesineitä (paitsi valokuvia, niitä on aika paljon) ajalta ennen Ouluun muuttoa ja avioitumista (1957): evakkotaipaleelle ei lapsuuden aarteita otettu mukaan. Yläkoulun, jatkokoulun, kauppakoulun ja kauppaopiston todistukset, työdistukset, muistokirja Tanskasta, isän kanssa käyty kirjeenvaihto (tai siis isän kirjeet äidille, yli 100 kirjettä vuosilta 1951-1957), eikä juuri muuta mitä olisin voinut käyttää lähteenä.

Onneksi on sekä Tuulen että Kokkalan suvun sukukirjat. Edellisessä myös enoni muisteluita molemmille evakkomatkoille lähdöstä. Katiha (= Karjala -tietokannan verkkoversio, suosittelen!), sanomalehdet, Koiviston pitäjähistoriat, Evakkokirja-sarja, … Ja Google Screen Viewerillä!! löysin niitä taloja ja seutuja, joissa äiti oli asunut. Ja Facebookissa on Koiviston Koivusaaren historia -ryhmäkin! Noilla kaikilla paikkailin aukkoja, joita muisteluiden jälkeen jäi. Paljon jäi paikkaamatta. Mutta mieluista ja mukavaa puuhaa viime talven ja syksyn aikana oli.

Muistelut kirjaksi – kirja painoon

Pitkään ajatuksenani oli tehdä kirja Ifolor-julkaisuna, mutta kun tekstiä alkoi olla enemmän kuin kuvia, etsin ja löysin Solentron

Ja kyllähän ilahduin, kun siellä oli syksyllä tarjous: ”Tilaa enemmän kuin 1 kopio samasta kirjasta, saat kaikki ensimmäisen kirjan lisänä samassa tilauksessa olevat kopiot puoleen hintaan! Tarjous voimassa 30.11. asti.” Minullahan oli tarkoitus saada kirja valmiiksi ja lahjoiksi jouluun mennessä, joten dead-line oli tällä selvä. Marraskuun viimeinen oli oltava valmista. Soletro, kuten ei tietääkseni mikään muukaan kirjajulkaisija, ei ole kovinkaan halpa silloin kun on kyse pienen pienistä painoksista. Laskin, että säästän monta sataa euroa, kun ehdin tuohon mennessä.

Ja kiirehän minulle sitten lopussa tuli. Mikä näkyy viimeisten sivujen tekstissäkin! Tekstissä on lyöntivirheitä ja muutenkin kielenhuolto retuperällä, mikä rassaa vieläkin. Kirjan neljä ensimmäistä lukua ehdin lukea moneen kertaan, Pehtoori (ja tätinikin) oikoluki ja ehdin korjailla, joten niissä teksti siistimpää, – ja ajatellumpaa muutenkin. Sain kirjan kuitenkin (suunnilleen) valmiiksi pari tuntia ennen puoltayötä. 

Ja hoksasin heti seuraavana päivänä, että tarjous oli EDELLEEN voimassa, kuten näyttää olevan nytkin. Jos olisin sen tiennyt, olisin kyllä vielä pari päivää käyttänyt viimeistelyyn. Ja olisin silloin ehkä muistanut ladata myös kirjaan, ei vain vedokseen, sivunumerotkin! Mutta olenpa lohduttanut itseäni kuten aina opiskelijoitani: ”paras työ, tehty työ”. Eikä kukaan niistä, jotka kirjan ovat lukeneet, ole sanallakaan kielenhuollosta huomauttanut.

Jos nyt, yhden kirjan Solentrolla tehneenä, pitäisi tehdä toinen vastaava kirja, en ole varma, valitsisinko Soletroa enää. Painojälki on kyllä hyvää, myös värikuvat tulostuvat oikein. Samoin monet vanhat kuvat, joita editoin ja retusoin varmistaakseni, että ne ovat painokelpoisia, ovat hyvinkin kelpuutettavia. Myös kirjan paperi ja kansimateriaali ovat ok ja hintansa väärti. Tärkeää on, että kirjat valmistuivat hyvinkin ajallaan: toimitukseen oli (joulun alla) varattava pari-kolme viikkoa, mutta kirjapaketti tuli 10 päivässä, hyvin ehtivät joululahjoiksi.

 

[Kuva vuodelta 1959: tilausajoreissu Pariisiin, jolle myös äiti pääsi mukaan ”myöhästyneelle” häämatkalle.]

Siis toimitus ja valmiit kirjat ok. Mutta ohjelma. Ensimmäinen huono puoli oli se, että kirjasta ei voinut tulostaa paperiversiota missään vaiheessa – koko ajan oli työstettävä ohjelmassa, näytöllä, ja sivu kerrallaan. Esim. wordilla tehdessä julkaisua, jolloin voit lisätä kuvia ja tekstiä mihin kohtaan tahansa (asia)kirjaa, ja sen jälkeen olevat sivut päivittyvät automaattisesti, mutta Solentrolla on toisin: jos sinulla on vaikka 38 sivua tekstiä ja kuvia valmiina sijoiteltuna (= taitettuna) ja päätätkin lisätä sivulle 14 kuvan pappasi saamasta Laivurin tutkintotodistuksesta, ei sen jälkeen oleva teksti automaattisesti siirry eteen päin. Sivun 15 teksti alkaa samasta kohdasta kuin aiemminkin, ja sivun 14 loppuosan tekstiä ei ole missään! Page Maker/Indesign -taitto-ohjelmat ovat tässä paljon joustavampia. Ja sisällysluettelon teko!! Se oli ihan yhtä hittoa Solentrolla, kun on tottunut tekemään wordilla. Entäs lainausmerkit! Olipa sotku niiden kanssa.

Jokainen sivupohja (kuvia ja tekstejä varten paikat) oli luotava erikseen. Kannattaisi tehdä pelkkiä tekstisivuja ja pelkkiä kuvasivuja tai vielä parempi olisi suunnitella huolellisesti koko julkaisun asemointi ennen kuin aloittaa, eikä tehdä niin työläästi, vaikeasti, aikaa vievästi, pätkissä, hölmösti, muka vaihtelevaa taittoa yrittäen kuten minä tein. Nyt olen oppinut, osaisin paremmin.

Materiaalia oli lopulta aika paljon: kirja on A4 kokoinen, siinä on 82 sivua, tosin aika isolla kirjasimella, ja melkein 100 kuvaa – eihän siitä ihan niin laaja ollut tarkoitus tulla, mutta en ole tainnut ikinä tehdä yhtäkään kirjaa tai muutakaan julkaisua, joka olisi ollut lähelläkään siinä sivumäärässä, joka oli aloittaessa aiottu. 😀

 

Epilogi

Tämän jälkeen olen paljon karjalaisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Tämän jälkeen ymmärrän, miksi minä niin kaipaan merenrantaan, aina. Mennyt minussa on. Kerron joskus lisää.

 

 

Historiaa

Surutyötä tälläkin tavoin (Evakkomatka vol. I)

On kulunut vuosi.

Sanotaanhan sitä, että surun on käytävä läpi vuodenkierto, kaikki yhteiset juhlapäivät ja vuodenajat, vuosittain toistuvat merkkipäivät tai vuodenkierron yhteiset hetket, jotka on yhdessä koettu; mitä ne itse kullakin ovat, – joulu, äitienpäivä tai kesäloma. Ne hetket on surun aikana elettävä ilman menetettyä ihmistä, ja vähän kuin tietoisesti pakattava, niistä luovuttava, surtava, hyvästit kerta toisensa jälkeen jätettävä. Suru on surtava, vain siten suru ei pakkaannu kivuksi, möykyksi, möhkäleeksi mieleen, muistoihin tai ties mihin. Niin se vain on.

Tänään on vuosi äidin kuolemasta.

Äidin kanssa tein surutyötä jo koko edeltävän syksyn, ja joulu-tammikuun vaihteen (2021 – 2022)  varsinkin. Tässä nyt kuluneen vuoden aikana surutyö on väilllä pysähtynyt, – läheisen mentyä on paljon arkista tekemistä. Välillä on ollut työnnettävä muistelu, ikävä, pohdiskelu sivuun, mutta kuitenkin, lopultakin, surutyö on ollut aika tyynnyttävää, se on tuonut lepoa ja ymmärrystä.

Minulle tavattoman tärkeää on ollut koota yhteen ja kirjoittaa äidin evakkotaipaleesta. Onneksi meillä – sittenkin – oli ne pitkät iltapäivät, jolloin menneitä yhdessä muisteltiin, katseltiin kuvia, kerroin netistä löytämistäni jutuista, arkistotiedoista, äiti muisteli, minä kyselin, kuuntelin, tein muistiinpanoja, nauhoitinkin muisteluitaan.

Ensimmäisiä kertoja yritin saada äidin kertomaan lapsuusmuistoistaan Koivistolta, Karjalasta, joskus 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Isäni kuoleman (2004) jälkeen ja tehdessäni artikkelia (case-study) papastani (isänisästä) yhtä tieteellistä artikkelia (luettavissa kirjassa Suomalaisen arjen historia) varten yritin saada äidin muistelemaan omia vaiheitaan ajalta, jolloin minä en vielä ollut tullut maailmaan ja ajalta. jolloin hän tutustui appeensa, isänisääni, mutta eipä äiti niitä juuri halunnut muistella, ”ei niissä mitään ihmeellistä ole”, kertoi kuitenkin Tanskan sotalapsivuosistaan usein. Oikeastaan niin kauan kuin muistan, hän niistä kertoi, puhui, hyvillä mielin muisteli. (Kuva Tanskan vuosilta, jolloin äiti oli 11 – 13 v.).

Evakkolapsuudesta, sotavuosista, saatikka rintamamiesten kokemuksista ei Suomessa ennen 1980-luvun loppua yleensäkään juuri puhuttu (monestakaan syystä), – mutta tämä on jo isompi asia.

Joka tapauksessa äitini ei paljon elämänsä ensi vuosikymmenistä kertonut, ei ainakaan minulle. Ei ennen kuin joskus 10 vuotta sitten sain hänet satunnaisesti muistelemaan menneitä. Joskus vietimme Caritaksessa iltapäivän katsellen äidin monia, monia albumeita ja hän saattoi kertoa jotain, mutta minä en silloin osannut kysellä oikein.

Äidin hoivakotikuukausien aikana aloitin jo kirjoittelemaan muisteluita ”kirjaksi”. Tosin silloin en vielä tiennyt, mitä niistä tulee, kenelle, tuleeko mitään ja ketä varten. Vähän kerrallaan. Äidin mentyä viime vuoden tammikuussa, päästyään taivasmatkalleen, ehkä viimeinkin kotiin, aloitin kirjoittamisen. Se eteni, hyvin hiljalleen. Silloin minulle selvisi paljon uusia asioita Karjalaan, Koivistoon sekä äidin puolen sukuuni liittyen.

Tässä vaiheessa tätini, äidin nuorin sisko, sisarussarjan viimeinen, oli aina valmiina ja ilolla kertomassa lisää, korjaamassa minun vääriä käsityksiäni, muistamassa asioita paremmin kuin äitini, lukemassa ja kommentoimassa tekstiäni. Ja lokakuussa tätikin lähti viimeiselle evakkomatkalleen, – sekin sattui kovasti. Sattuu vieläkin.

Jo äidin kanssa oli puhetta, että teen hänen”evakkotaipaleensa ensimmäisistä vuosikymmenistä” jonkinlaisen ”jutun”, artikkelin, kirjasen, tarinan, jotain. Hän lupasi, että saan kirjoittaa, mutta että ”sitä et sitten joka paikkaan levitä”. No ei ole ollut aikomustaan, mutta viimeistään vuosi sitten, kun tekstiä oli jo kymmenkunta sivua valmiina, oli mietittävä, kenelle kirjoitan. Minua on yliopistovuosinani opetettu ja minä olen vuosikymmeniä opettanut, että aina kuin kirjoittaa julkaistavaksi jotain, on mietittävä kenelle ja miksi kirjoittaa!

Aika pian tiesin, että en tee sukukirjaa, en elämäkertaa, en kuvakirjaa (vaikka onneksi äidillä oli paljon hyviä kuvia), en tee historiantutkimusta, vaan kirjasta tulee muistelukirja, surutyökirja, kirja koottuna äidin muisteluista ja kuvista.

 

 

Kirjan nimiösivulla on kuva kukkakirjonnasta, joka on pieni yksityiskohta äidin liinasta, jota hän teki asuessaan Särkisalossa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, – silloin jo seurustellessaan isäni kanssa.

Kirjaa aloittaessani kirjoitin minä-muodossa, ikään kuin äiti itse olisi kirjoittanut tai sanellut kaiken, mutta koska hänen muisteluitaan, vuosien varrella kertomiaan asioita ja tapahtumia ja lopulta myös mielessä säilyneitä muistoja tai ainakaan sellaisia, joita hän halusi kertoa, oli aika vähän, päätin kirjoittaa kolmannessa persoonassa.

Päätin kirjoittaa äidistä hänen muistojensa näkökulmasta. Ja vain siihen asti kun minä tulin maailmaan: oli parasta niin. Ihan kuin yhteisellä sopimuksella näin totesimme. Kirjassa on siis vain äidin elämän kolme ensimmäistä vuosikymmentä, vain kolmannes. Matka Karjalan Koiviston Koivusaaresta Oriveden, Elimäen, Paraisten, Lejren (Tanska), Särkisalon ja Tavastilan kautta Oulun Koskelaan.

 

 

Kirjan kantta tein kauan, mutta sain siihen aika paljon. Siinä ovat äidin vanhemmat, ensimmäinen kuva (jollei kansakoulun luokkakuvia lasketa) äidistä, sitten äiti Kaapelin kaupan portailla (hän oli kaupassa töissä yhteensä noin kahdeksan vuotta), Tanskan sedän kirje äidille 1970-luvun lopusta, luonnollisesti Koiviston Koivusaaren (melkein keskellä sitä äiti vietti lapsuutensa) kartta ja takakannessa sitten Koskela. Tuossa rakennuksessa minäkin asuin kolmessa eri asunnossa ja lapsuuteni tallin pihalla vietin. 🙂 Tuulen sukuseuran logo – luonnollisesti.

~~~~~~~~~~~~~~~

Tämä muistelu muisteluprosessista venyi… Luulenpa, että jatkan tästä vielä joku päivä. Varmaankin jo huomenna. Kerron kirjan julkaisemisesta myös, siitä kun on kyseltykin.

Neulottua Ruoka ja viini

Herkkuruokaa ja uusi islantilainen neule

Tänään on ollut hiihtopäivä ja perhepäivällispäivä. Hyvä päivä. 

Juniori toi tullessaan yhden parhaista samppanjoista (Egly-Ouriert) ikinä. Kukkiakin toivat, ja Eevis oman viehättävän itsensä, Apsu hyvän ruokahalunsa ja jälkkäri-ihastuksensa. 

Päivän menussa oli blinejä (valmiina ostettu Kauppahallista M:lta: ei tarvitse kärryttää kotona, hyviä tulee näistä, kun lämmittää voin kera kuumassa uunissa!) ja perinteiset tykötarpeet (smetana, siianmäti ja punasipulihakkelus) sekä erinomaista poromoussea uudella twistillä (kirjoittelen tässä joku päivä ohjeen) ja hyvää Hangasojan suolasienistä tehtyä sienisalaattia.

Lisukkeena vielä salaatti, jossa pikkubambupyyn munia (maistuivat ihan kananmunille, minuutin keittoaika riittää ihan hyvin) ja tummia tomaatteja pistaasirouheella. Muksuille puikuloista ”pottuvoita” ja loimulohta.

Jälkkäriksi laskiaispullat joko hillolla tai mantelimassalla; molempien koulukuntien edustajia oli pöydässä.

________________________________________________________

Tänään on ollut myös uuden islantilaisneuleeni valmistumispäivä. 

Malli, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, on omani. Kaarokkeen kuvio Maaru Moilasen Vetur (=Talvi).

Koska halusin sisällä pidettävän, en yltiölämmintä kuten Lettlopi- tai Alafosslopi -langoista tulee, valitsin langaksi Plötulopin. Ja neuloin sen yksinkertaisena. Tuo kovasti minua viehättävän Veturin ohje on kaksinkertaiselle, joten päätin sitten soveltaa itse. Olisi ehkä sittenkin pitänyt vähän vähemmän uskoa omiin kykyihin. Purkuhommiksihan se välillä meni!

Helmaan ja hihansuihin käytin Plötua tuplana ja valkoista Lettlopia. Tämmöiseen pääädyin, koska olin Islantilaiset neuleet -FB-ryhmästä lukenut, että hahtuvaisesta, höyhenenkevyestä, yksinkertaisesta Plötulopista tehdyissä villapaidoissa resorit tahtovat helposti kulua rikki. Oma idea oli hihojen pieni ”puhvimaisuus”; tein ison osan lisäyksistä heti resorin jälkeen. Se on kyllä onnistunut juttu.

Silmukkaluvun otin riddarin ohjeesta, ja se toimikin kaarrokkeeseen asti oikeinkin hyvin, neuloin resorit 3½ puikoilla, muutoin 4 ½, ja viikossa pusero olikin jo vaaleanpunaisen raidan yläreunaan asti valmiina. Sovitin, – olisi kannattanut todellakin sovittaa tai mittailla vähän aiemmin! Kyllä pitäisi olla bodaajan hartialinja, jotta olisi ollut sopiva.

Ei muuta kuin purkamaan koko siihenastinen kaarroke. Ja puikkojen vaihto: 3½ oli sopiva kaarrokkeen kirjoneuleeseen. Myös kaarrokkeen yläosa (harmaa) oli neulottava kahteen kertaan. Yritin ja teinkin koko harmaan raidan ensin tuhkanharmaalla, mikä oli tosi vaikeaa, koska valkoinen ja vaalea harmaa puikolla oli vaikea erottaa: virheitä tuli vielä enemmän kuin muutoin. Toki niitä on tässä viimeisessäkin versiossa aika lailla. Kaulusosassa oli sitten vielä kavennettava suunnilleen joka toisella kerroksella.

Mitäkö tämä opetti?

Plötulopi on ihan hyvä lanka neuloa, vaikka se välillä saattaa katkeillakin; katkeaa nimenomaan silloin, jollei huolehdi, että lanka kulkee esteettä – kiskoa ja kiristää ei saa. Pian sen oppii, ja hahtuvainen katkennut lanka yhdistyy kiertämällä ja hiukan kostuttamalla helposti.

Lankaa tämän kokoiseen jumpperiin tarvitaan vain 300 g (= kolme kiekkoa tai useampi jos värejä on enemmän), aika nopeasti tekee sileää neuletta. Neuleesta tulee kevyt ja lämmin, mutta ei liian kuuma.

Ja sitten: kannattaa seurata valmiita ohjeita. Ainakin minun kannattaisi!

Mutta kyllä tämä tällaisena menee kotona ja varsinkin mökillä ihan hyvin. Tämä päällä olen sävy sävyyn mökin sisustuksen kanssa!

 

(Lankojen värit: pohja on 2027 viininpunainen (2027), kaarrokeessa karmiininpunainen 1430, pinkki 1425, valkoinen 0001 ja harmaat 1026 ja 9102 )

Niitä näitä Viini

Huoleton, hyvä perjantai

Tänään vihdoin hiihtämään!

Vesisade, suksien puute, alkuviikosta pieni ”äksidentti”, joka sai jo uskomaan, että kyseessä oli kylkiluun murtuminen (on se vieläkin musta, yöunet ovat katkonaisia kipuilun vuoksi ja ketutus kohtuullinen) ovat aiheuttaneet sen, että VASTA tänään hiihtokausi Oulussa pääsi yhden haparoivan kerran jälkeen taas jatkumaan. Ja olihan se riemullista. Aamuhämärissä Saaran tallilta kohti Auran majaa! Koko kympin lenkin kiittelin kaikkia mahdollisia tahoja, että vihdoinkin! Ihan hyvin voi hiihtää vain yhtä kättä (sekin jo vanhastaan repaleinen :D) käyttäen.

Huomista perhepäivällistä olen tässä valmistellut – muksuista ainakin toinen on taas kipeänä, mutta eivätköhän silti huomenna pääse tulemaan. Flunssasta, sen välttelystä, koronatesteistä, karanteeneista, huolesta ja kaikenmoisesta sellaisesta paljon takaumia juuri tällä viikolla.

Takaumista puheenollen; niinpä vain olen jo oppinut olemaan ilman kännykkää monta kertaa, ihan vain huoletonna olen unohtanut koko puhelimen milloin minnekin. Jo mökillä vuodenvaihteessa hoksasin, että saatoin jättää luurin jonnekin, tuntikausiksi – mitä Pehtoori kyllä ihmettelikin. Pitkään aikaan en ole enää säpsähtänyt, enkä huolehtinut puhelimen soidessa. Vuosi on tehnyt tehtävänsä…

Mies on muutoinkin sanaillut juuri tänään ja tällä viikolla, että ”mitenkäs noin toimetonna”, miltäs tuntuu…? – Hyvälle tuntuu, kiitos vain.

Nyt takkatulen ääreen päättelemään oma uusi neule (joka ei ole kovinkaan onnistunut! Huoh!) ja nauttimaan loput siikapäivälliseltä jääneestä Wolfbergerin uudesta kuohuvasta. Pullo tyylikkäämpi kuin skumppa, mutta eipä siinäkään mitään vikaa, kuten ei Wolfbergereissä yleensäkään.

 

 

 

Ruoka ja viini

Tärppejä kauppalappuun

Viimeisen viikon aikana on tullut kaupasta/kaupoista bongattua kaikkea uutta, ja toki sitten ostettuakin.

Tämä ei ole uutta, mutta hoksautan heti aluksi, että sisilialaiset tarocca-veriappelsiinit ovat täällä taas. Olen jo ensimmät pari kiloa syönyt – jatkan kohta.

Etelästä ovat tulleet myös ruskeanpunaiset tomaatit. Ne ovat espanjalaisia, jotain ceellä alkavia, kai. Myydään neljän paketeissa, minulla on sekä K-kaupasta että Lidlistä havainto. Tummat tomaatit on makeita, mehukkaita, jännän näköisiä salaatissa ja kaiken muun lisäksi superfoodia. Hyviä ovat. Olen tomaattien – tomaattienkin – suurkuluttaja, joten mukava kokeilla välillä jotain uutta.

Viikonloppuna kävin Aasia Marketissa (asemaa vastapäätä) nuudeli-, äyriäis-, bambunverso-, kookosmaito-, miso- etc. varastojen täydennysreissulla (ja samalla säästämässä – siellä aasialainen ruoka on suunnilleen puoleen hintaan siitä mitä esim. K-marketissa). Kylmäkaapista olin ottamassa sitruunaruohoa ja silmiin sattui pieni munakotelo? Viiriäisen muniako? – Viiriäisen muniksi minä aattelin, mutta ovat sittenkin ehkä vähän isompia, ja poikkeuksellisen halpoja (= 2,50 euroa/12 kpl, viiräisen munathan maksavat hyvinkin euron kappale).

Otin paketillisen ja päätin kotona etsiskellä,  mitä on Wabu? – Viinikerhossa on lintuasiantuntijoita, joilta sitten sainkin vastauksen: pikkubambupyyn munia! Olin varma, että vain ällyyttävät minua -pikkubambupyy, –  joopa joo. Mutta oikeasti näin on. Sain vielä kuvankin linnusta – peltokanalintu kuulemma on tämä. En ole vielä keittänyt munia, lauantaina testataan.

Ja Aasia Marketin kylmäkaapista myös nuo yläkuvassa näkyvät hattivattien näköiset ”white Crab mushroomit”. Jotain niistäkin aion lauantaina kokkailla.

Jo aiemmin olen kerran, tai varmaan useamminkin kehuskellut Torin Lihamestarin pakastealtaasta löytyviä pizzapullia ja mozzarellajuustoa. Eilen tein niistä pizzaa ja eka kertaa kokeilin uuden uunimme, joka tuli 3 kk keittiöremontin valmistumisen jälkeen marraskuussa, pizzauunitoimintoa. Aina vaan paranee kotipizzat!

Kuten kuvasta näkyy pizzapullista saa helposti ohuen, rapean pohjan ja juusto on valuvaa, mutta ei sitkeää ja se ruskistuu kauniisti. Äyriäiset pizzaan Aasia Marketista ja salami (ja kaikki muutkin pizzan tekoon tarvittavat tykötarpeet) lihamestarilta. Kuten lappilainen sanonta kuuluu: ei voi valittaa.

Nyt on iltapalan aika: veriappelsiini ja Valion kirsikkajogurtti, johon olen addiktoitunut yhtä pahasti kuin raskausaikana viiliin: näitä on oltava jääkaapissa koko ajan! Monta. Purkin kyljessä on kohta vuoden ollut maininta ”Limited Edition”, mikä on saanut minut pysymään vain ja ainoastaan tässä merkissä ja lajissa – pelkona että se kuitenkin kohta loppuu, niin nyt pitää nauttia, kun sitä vielä on!

Hyviä makuja arkeenne – ja viikonloppua kohtihan tässä jo mennään – huomenna kauppaan!

Luettua

Helmet-lukuhaaste hyvällä alulla

Ensimmäinen tusina kirjoja tälle vuodelle kuunneltu: eikä kolmeakaan viikkoa ole vuodesta vielä kulunut. Tähän mennessä kaikki kirjat sopivat haasteeseen – vastoin alkuperäistä aietta olen kuitenkin oikein hakemalla hakenut haasteeseen sopivia kirjoja, ja tarttunut nimenomaan sellaisiin, joita en ehkä ilman tätä haastetta olisi hoksannut olevan olemassakaan.

Lenkeillä, laduilla, kutoessa, koneella, autossa on ollut hyvin erilaisia kirjoja kuuntelussa.

Antti Tuomainen, Mies, joka kuoli 3½

En ole koskaan ennen tutustunut Tuomaisen tuotantoon, ja nytkin vähän arvelutti, kun dekkaria esiteltiin ”veriseksi”. Ei nyt verinen, eikä ainakaan väkivallalla mässäilyä ollut. Mutta jotenkin hyvin suomalainen. Murha ”etenee” koko kirjan ajan, ja kirja on myös jonkinlainen kasvutarina. Ei huono, ja muutamat henkilöhahmot oikeinkin hyvin kuvattuja. Pikkuisen sellainen ”äijäkirja” kuitenkin.

Sopii lukuhaasteen kohtaa 8: kirja kertoo pienestä kaupungista (Hamina).

Mervi Marttila, Parantunut hoidosta huolimatta 3½

Nopeasti kuunneltu (me kuuntelimme mökiltä palatessa autossa Sodankylä – Kemi välillä koko kirjan) , toki vaatii tarkkaavaisuutta, sillä kirja koostuu lauseista, jotka on poimittu potilaskertomuksista. Hauskahan tämä oli. Lukuhaasteen kohtaan 14: ”kirja kertoo terveydenhuollosta”.

Kati ja Jari Tervo, Ukko 3½

Tämä on koirakirja, minä en ole koiraihminen. Siksi olikin hyvä, että kirja on myös – paitsi Tervojen ”perhekirja” – myös kirja vanhenemisesta.  (29:”kirjassa on minä-kertoja”. Tässä itseasiassa kaksi, ja se tekeekin kirjasta mielenkiintoisen. Näkökulmat koiraan ja sairauksiin ovat erit ja yhteiset.

Miska Karhu, Nimeni on Alex 3 ½

Tämä on esikoisromaani, tarina transmiehen katoamisesta, minkä aikana sukulaisten, ystävien ja viranomaisten näkökulmat ja suhtautumien transsukupuolisuuteen risteävät ja ravistelevat perhe- ja ystävyyssuhteita. Myös Alexin kasvukertomus on kerrottu. Eri äänien ”kuunteleminen” on kirjan parasta antia.

(9: ”kirjailija kuuluu vähemmistöön ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä”)

 

Holly Ringland, Alice Hartin kadonneet kukat 4½

Sukukronikka, jossa eletään (ja kuollaan) Australiassa. Vahva tarina, jossa puhumattomuus, hiljaisuus, tietämättömyys tekevät elämästä vaikeaa, ahdistavaakin. Mennyt jättää jälkensä, vaikka siitä ei tietäisikään. Kirja ei kuitenkaan ole ahdistava. Luonto on tärkeä, ja sitä kuvataan kauniisti.

(2 ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”)

Jason Reynolds, Minuutin mittainen hiljaisuus (en osaa arvostella!)

Runo/säemuotoinen lyhyt romaani, nuorten kirja. Minulle tuli mieleen ”kirjaräppi”. Loppua kohti aloin päästä kiinni kirjaan ja sen ”sanomaan”. (33: ”kirjan voit lukea kerralla loppuun”)

Markus Leikola, Sodan ja rauhan kronikka – Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan  5

Tämänhän olen jo aiemmin kehunutkin.

(34: ”kirja kertoo Ukrainasta”)

Richard Powers, Hämmästys 3½

Ilman haastetta en olisi tähän tarttunut: en ole oikeastaan koskaan lukenut scifiä ja Powersin paljon kehuttu edellinen bestseller ”Ikipuut” ei sekään minuun tehnyt vaikutusta, joten olin erittäin skeptinen aloittaessani tämän. Kuitenkin isän ja pojan välinen suhde ja rakkaus oli kirjassa myös tärkeä teema ja se kantoi loppuun asti, sai minut jopa pitämään kirjasta.

(21: ”Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta”)

Aino Leppänen, Terkuin ope 4½

Että oli mukava kirja lukea. Ja oppia nykypäivän kouluelämästä, opettajan haasteista korona-aikana.

4: ”Kirja jonka aioit lukea viime vuonna” – tätä oli minulle yksi lukio-opettaja suositellut, olin unohtanut ja nyt onneksi muistin. Ainakin kaikkien lukiolaisten vanhempien, ja Suomen koulutusjärjestelmän ja Pisan tulosten, romahtamista ihmettelevien, kannattaisi lukea. Tässä on myös paljon toivoa!

Kaisa Pylkkänen, Räjähdysvaara 3½

Vähän liian tiukkaa tykitystä minun makuuni, joskin välillä verbaliikka hersyvää ja osuvaa. Paikoin kohellus   ja melkoinen chick lit -komiikka (Pirjo Heikkilä lukemana vielä) olivat minulle turhan vauhdikasta, mutta kyllä tämä koneella istuessa ja kuvisatseja editoidessa helposti taustalla kulki.

J. P. Pulkkinen, Tyydellinen keksintö. Polkupyöräesseitä 4

Kirjan esittelyssä todetaan näin: ”Kymmenessä esseessä Pulkkinen seuraa pyörän uria populaarikulttuurissa, keskustelee lukuisten ihmisten kanssa ja kirjoittaa kahta kehää: vahva henkilökohtainen kaari kasvaa osaksi yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Niissä polkupyörä on joskus syy, joskus seuraus, mutta aina väline vapauteen. Se on täydellinen keksintö.”

Joten ei ihme että tykkäsin paljon.

(17: ”Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja”)

Nellie Bly, Maailman ympäri 72 päivässä 3½

Tämän kirjan aloitin jo joskus kesällä, unohtui, mutta kun haasteessa on kohta (20) ”Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla” päätin kuunnella loppuun.

Nellie Bly oli yhdysvaltalainen naistoimittaja 1800-lopulla, jolloin hänen ideansa kiertää maailman maailman ympäri alle  80 päivässä (vrt. Jules Vernen kirja) toteutui ja kirjoitti matkastaan kirjan. Kirja ja Bly itse ovat hyvä osoitus siitä kuinka maailma olikaan tuolloin eri. Nainen, toimittaja, yksin matkalla ”neekereiden, siirtomaiden ja villien” maailmassa kertoo kirjoittajasta ja aikakauden maailmankuvasta paljon. Blyn raportointi mm. Kiinasta ja Japanista on ajalleen tyypillistä, nyt vaikuttaa oudolta: hän toteaa kiinalaiset äreiksi, likaisiksi, pieniksi, epäesteettisiksi yms. ja ihailee suunnattomasti siistejä, kauniita, kohteliaita, hymyileviä, korrekteja japanilaisia.

Kirja toi mieleen Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin. Ja nimenomaan se on yksi parhaita, hienoimpia kirjoja (siis hyvin paljon erilainen kuin Blyn matkakertomus) viimeisen viiden aikana ilmestyneistä. Ja siitä tehdään tv-sarja!