Reija

Vesihiihtoa ja blinejä?

Vesisade tekee tammikuusta umpipimeän. Se tekee liikkumisen – ainakin ulkona ja lihasvoimalla – aika vaikeaksi. Ladut ovat pilalla, metsän polut sohjoa ja upottavia, ja tiet ja jalkakäytävät ovat niin liukkaita, että tuntuu, ettei edes nastakengillä uskalla käveleskellä.

Iltapäivällä sain kuvprojektit tältä erää valmiiksi ja niistä jo kiittävää palautettakin, mikä tietysti teki hyvä mielen. Kansikuvassa yksi kymmenistä menukuvista: De Gamlas Hemin blini. Niitäkin uudistetussa menussa nyt on. Ehkäpä ensi viikonloppuna sinne, tai jos tekisi itse.

Hyvä mieli tuli myös muutamista viikonlopun väitöksen jälkeen virinneistä viestiketjuista; yhden kollegan ja parin opiskelijan (ml. väittelijä), tai eiväthän he enää opiskelijoita ole, kanssa chattailtiin ja muisteltiin, vaihdeltiin kuulumisia.

Kun kuvahommat tänään olivat paketissa, olisin niin kovin mielelläni lähtenyt huolletuilla suksilla sivakoimaan. Nyt oli vain tyydyttävä hakemaan ne huollosta. Hakiessani niitä liikkeestä (Lajikumppanit – alan tosiharrastajien Oulun parhaaksi kehuma) huoltomies sanoi, ettei ollut hoksannut vesikelin voiteita valmiiksi laittaa. Ei kiitos vesihiihdolle. 🙂

Viikonloppuna kuvakansioissani (joissa on jo varmaan yhteensä liki satatuhatta kuvaa (joista 90 % ihan roskislaatua) törmäsin vanhaan kesken jääneeseen projektiini.

Tällaisiä keittiötauluja/kortteja/kuvituskuvia aloitin joskus tekemään: voisi oikeastaan jatkaakin.

Tosin nyt kaikki ”käsityöenergia” tuntuu menevän neulomiseen. 🙂

Muistikuvia tänäänkin

Kuvia, kuvia. Ruokakuvia, väitöskuvia, annoskuvia, väitöskahvikuvia, blinikuvia, luentosalikuvia… Nyt vilisee silmissä. Päivän on mennyt ediittihommissa. About 500 kuvaa on tullut perattua, valittua ja paljon jo työstettyäkin. Sekä De Gamlas Hemin annoskuvat että väitöskuvat perjantailta ovat olleet työstettävänä.

Ei siis ihan perinteinen pyhitetty sunnuntai. Lenkillä (vesisadetta tammikuun puolivälissä, ei hyvä!) ja sapuskan tekoa ja nauttimista kuitenkin. Eipä juuri muuta.

Kun nyt en muutakaan postattavaa saa aikaiseksi, niin vihdoin tännekin tämä tomaatti-balsamico salaatin ohje, jota on ystävä- ja perhepiirissä tullut moneen kertaan jaetuksi. Tästä on jokunen ”raakaversio” ollut täällä blogissakin, mutta tässä nyt tämän hetkinen tilanne.

Marinoitu tomaattisalaatti

2 rkl oliiviöljyä
1 rkl hyvää balsamiviinietikkaa (esim. Il Caratello)
1 valkosipulinkynsi (pieni tai puolikas) murskattuna
1 salottisipuli (en aina laita, jos on liharuokaa niin ehkä sitten)
ripaus suolaa
aika monta rouhaisua mustapippuria
1 rkl silputtua basilikaa (aina ei ole ollut)
2 + 2 tl ruokokidesokeria (tavallinenkin hätätapauksessa käy)

Sekoita em. aineet keskenään, puolet ruokokidesokerista vasta valmiin salaatin päälle.

Leikkaa pikkutomaatit (kirsikka, luumu- tms.) puolikkaiksi ja lisää ne edelliseen marinoitumaan.

Anna marinoitua jääkaapissa ½ – 4 tuntia.
Lisää tomaatit vihersalaatin päälle ennen tarjoilua.
Revi tai leikkaa vihersalaattia (romainea, jääsalaattia, rucolaa, Juicea, Pirkka ”Rapeat Pikkusalaatit”),
mitä milloinkin sattuu kotona olemaan, kulhon pohjalle.

Ja olennaista tässä on tuo hyvä balsamico. Torin Lihamestari tai Haukiputaan Keltainen Kolibri ainakin ovat niitä paikkoja, joista sitä olen hankkinut. Ostinpa joululahjaksikin sitä muutaman pullollisen. Toki muualtakin löytyy hyviä balsamicoja, mutta ihan etikkaisinta, ohuinta, halvinta en tähän laittaisi – se kun vaikuttaa koko salaatin makuun aika olennaisesti. Raaka-aineet ratkaisevat.

Ruoka ja viini Viini

Photoshoppia ja viiniä

Sitä minä vaan tänäänkin taas mietin, että miksi sitä pitää vehtata ja vatvoa, lähteäkö lenkille vai eikö lähteä? Vakavissaan tulee pohdittua, että kannattaakohan tuo? – Useinhan en edes kyseenalaista asiaa, vaan vain lähden. Noin viitenä päivänä viikosta lähden tepastelemaan, hiihtämään tai pyöräilemään – jos siihen on mahdollisuus. Ja nykyäänhän lähes aina on. Mutta tänään. Tänään on ollut kuvien editointipäivä, mutta ei mikään kiire asian kanssa, huomenna voin jatkaa ja vielä maanantaikin aikaa saada nämä projektit valmiiksi, joten ei periaatteessa mitään estettä.

Ja sen että tuohon metsäpolulle pääsin tiesin, että tietysti kannatti lähteä ulos!! Itseasiassa aika viehättävä sumuinen maisema matkalla Rajahautaan, kosteassa, plussakelin säässä hyvä hengittää, nastakengät tekivät kävelystä helppoa. Joten mitä ihmettä piti edes kyseenalaistaa lähtemistä!

Palattua takaisin koneelle ja editointihomma eteni taas helposti.

Ja illansuuksi hankkiuiduimme Karjasillalle. Oli viinikerhon maisteluilta. Ja olihan taas opettavaista. Mitäkö opin? – Chenin Blanc -rypälettä pitäisi harrastaa enemmän! Illan paras (minun mielestäni) oli tämä Les Hauts Rocheville (kolmas vasemmalta) . Aika vaikuttava, voimakas, hedelmäinen, pitkän jälkimaun valkoviini.

Opin myös, että saksalaiset spätburgunderit (kolme oikealla) eivät ole mun juttu. Vaikka ilmasto lämpenee, ja kelvollisten punaviinien tuotantoalue yltää yhä pohjoisemmas, en ole ainakaan vielä vakuuttunut siitä, että Saksasta tulisi hyviä punaviinejä. Että tällaisia ensimmäisen maailman ”ongelmia” tänään.

Opin myös, että sekä saksalainen että ranskalainen sipulipiirakka ovat hyvää, mutta ranskalainen aika taivaallista. Entäs jälkkäri? Omena-mascarponekakku! Ja sain reseptinkin. Tulette vielä kohtaamaan minun versioni. Oli kyllä niin hyvää, mukavan tymäkkää, että ehdottomasti kokeilen itsekin.

Ja muistan taas olla kiitollinen, että ovat nämä ihmiset elämässä. Yli 30 vuotta yhteisiä hetkiä, iloa, yhdessä syömistä, kokemuksia, tarinoita, viinistä ja elämästä oppimista.

Muistikuvia Valokuvaus Yliopistoelämää

Kaksi eri maailmaa – kameran läpi molemmat

Olen ollut omassa maailmassani kaksi päivää: kameran kanssa ruoan äärellä ja tiedemaailmassa.

Eilen ruokakuvaukset De Gamlas Hemissä, jossa tänään on julkistettu uusi menu: illallinen kaikkine ruokalajeineen oli kamerani kuvauksen kohteena. Voitte olla varmoja, että kuvatessa tuli nälkä. Samaan aikaan henkilökunta/tarjoilijat saivat maisteltavaksi uuden listan annokset. Kyllä minäkin sain/olisin voinut maistella, jos olisin ehtinyt. Oli vain parasta ohittaa melkein kaikki tarjolla ollut. Porkkanarisotto oli PAKKO maistaa, hyvää sekin. Ja kerrankin pihvi näytti ja tuoksui vähintäänkin houkuttelevalta.

Blinit, nieriä ja Fiia-emännän salaatti, jonka olen tuolla moneen kertaan alkuruoaksi nauttinutkin, olivat houkuttavia. Mutta oli oltava tiukkana ja vain kuvattava. Mutta sekin maistui. 🙂

Tämä tuntui saavan eniten hymiseviä adjektiiveja kaikilta läsnäolleilta maistelijoilta. Hasselbackan peruna, smetana kastikkeen kylkiäisenä ja pippuripihvi. Mikseipä!

Ja tänään ihan toisessa maailmassa.

Olin kuvaajana, – ihan keikalla, ja niin mielelläni, olihan väittelijä yksi niistä, jotka 2000-luvun alussa aloittivat historian fuksina opintonsa. A. ei jäänyt harmaaksi varpuseksi vuosikurssinsa opiskelijoissa. Ilopilleri, jonka opintojen loppuvaiheessa en juurikaan ollut mukana, alkuvaiheessa sitäkin enemmän. Ja ilo oli tänään olla väitöksessään. Myös siksi, että tapasin taas kollegoja, – ja kiertelin pitkään Linnanmaan kampuksen auloissa ja käytävillä. Mietin, että – kuitenkin – kyllä se yliopistomaailma sittenkin on (lue: oli) minun maailmani: historian havinaa, paljon nostalgiaa, melkein pientä haikeutta, kun se kaikki on jo aika lailla ohi. Mutta silti: ei ollut vaikea sulahtaa joukkoon, olkoonkin, että olin kameran kanssa siellä.

Ja väitös ja sen aihe olivat tavattoman mielenkiintoisia, ja vastaväittäjä teki väitöskirjalle ja väittelijälle oikeutta, hän teki tiettäväksi mitä ja miten oli tutkittu. Antoi arvon tehdylle työlle sortumatta hymistelyyn.

Nyt hillitön väsy. On mennyt viikko vähillä unilla, vähillä ulkoiluilla, ehkä myös liian vähällä ruoalla. Nyt pari päivää kuvien tekoa edessä, sitten taas luppoilua ja leppoilua. 😀

Bloggailu

Blogin uusi ilme – teema on vaihtunut

Blogin uusi teema on nyt tässä. Valoa näkyvissä!

Paljon on vielä kesken, säätämättä, osaamatta, tekemättä, mutta nyt oli vain julkaistava jopa kesken eräisenä, jotta remontti pääsisi etenemään.

Uusi juttu on, että nyt jokainen uusi postaus on ns. artikkelikuvan takana. Päällä näkyy postauksen otsikko (jota klikkaamalla päivän postaus aukeaa), postauksen päivämäärä, mahdollisten kommenttien määrä (toiveissa monta) sekä mihin ”kategoriaan” päivän juttu liittyy. Tosin entiseen tapaan enin osa höpinöistäni tullenee kuulumaan kaatoluokkaan ”Niitä näitä”. Sitähän se elämänmeno, – tai ainakin se, mistä täällä kerron.

Entiset toiminnot pitäisi olla jo olemassa, – toivottavasti kaikille ja kaikilla selaimilla, pöytäkoneilla, tableteilla ja puhelimilla blogi aukeaa ja on luettavissa sekä kuvat katsottavissa. Kaikki palaute ja ehdotukset blogin ulkoasuun ja toimintaan liittyen ovat tervetulleita. Enkä todellakaan pahastu, jos vaikka postausaiheitakin ehdoteltaisiin. Niistä kun on aika ajoin puutetta.

Huomenna, kuten tänäänkin, iso osa päivästä on mennyt kuvaushommissa: tänään ruokakuvauskeikalla De Gamlas Hemissä ja sen kuvasaalin työstämisessä. Ja huomenna on väitöstilaisuuden ja sen jälkeisen kahvitilaisuuden kuvaus. Molempien keikkojen kuvasaldo on vielä ”kehitettävä” asiakkaalle, joten blogiremontin pariin palannen vasta sunnuntaina, – ehkä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – – –

Tuulesta temmatut jutut siis jatkuvat. Ainakin taas vähän aikaa.

Bloggailu

REMONTTI!!

Nyt on tilanne sellainen, että olen monta tuntia iltapäivällä ja illalla tehnyt tälle blogilleni (pakollista, välttämätöntä, toiminnan jatkumisen takaavaa) remonttia, ja saanut puretuksi ja hajotetuksi hyvin paljon.

Koetan lohduttaa itseäni, että niinhän se on vanhaa korjatessa usein tehtäväkin: ensin purettava, jotta voi uudelleen rakentaa. Hyvin oululainen (ja turkulainen) tapa kun on kyse vanhasta rakennuskannasta, on polttaa entiset, mutta ihan sille linjalle en ole kuitenkaan nyt lähdössä, vaikka aika epätoivoinen olo onkin.

( Kuvan tein photarilla: tuhopoltettu Limmin talo on jo vuosia ollut hiiltyneenä mutta mie laitoin siihen ”uudet lieskat” meidän takkatulesta. )

Kun viidentoista vuoden postaukset yrittää siirtää ja saada siistinä näkyville, on koko ajan sellainen pieni kylmä hiki pinnassa: enhän sittenkin deletoi kaikkea. Olen toki ennenkin näitä blogiremontteja joutunut tekemään, mutta silti arveluttaa, ettei vaan nyt sattuisi mitään, ettei nyt vaan tulis itelle mielipahaa.

Nyt en enää pysty tuijottamaan ruutua ilman, että pää räjähtää, joten jätän tämän nyt vain tähän. Ja varoitan, että huomennakin voi olla ties millaista suttua täällä. Jos sivusto ylipäärään aukenee. Toivotaan onnistumista…

Historiaa Reseptit Ruoka ja viini

Kanaruokaa maailmalla ja meillä

Moskovan ravintoloissa on viimeisen vuoden kuluessa ruokalistoilta hävinnyt Kiovan kana. Paneroitu ja rasvassa paistettu, yrttivoilla täytetty broilerfile on ollut niin venäläisten kuin ukrainalaistenkin ”kansallisruoka” tai ainakin sen alkuperä on omittu molempien maiden nimiin. Joka tapauksessa tällä nimellä tätä kanaruokaa ei enää Venäjällä ainakaan ravintoloissa tarjoilla. Ruokalajin uusi nimi on…
— Arvaatteko? Se on Donbassin kana tai Krimin kotletti!

Kuuntelin eilen loppuun Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikan.

Leikola tuntee Venäjän historian ja niinpä hän pystyy paksuhkossa esseekokoelmassaan taustoittamaan Putinin politiikkaa. Hän kertoo, kuinka Venäjän ”Äiti maa” ja ”Russkij mir” -ajattelu ovat vahvoina Putinin vallan laajentumispyrkimysten takana, miten ne ovat ideologisia perusteita Neuvostoliiton suuruuden ajan rajoihin tavoittelussa.

Kirjassa on paljon anekdootteja (Moldovan historia!!, jo mainittu Kiovan kana, somesta löytyvät panssarivaunujen käynnistysohjeet), siinä on terävää, hyvin argumentoitua analyysiä, kysymyksenasettelua, mutta myös vakuuttavalla tietomäärällä perusteltuja vastauksia.

Ainakin minulle hyvin pirstalaiseksi jäänyt ymmärrys sodan kulusta, strategisista ratkaisuista, ja nimenomaan Venäjän osalta niiden puutteesta, on nyt selkiytynyt. Leikolan teksti on sarkastista, paikoin jopa naurahduksia aikaan saavaa. Leikola – sotakirjeenvaihtajana monellakin tantereella meritoitunut toimittaja – korostaa moneen kertaan, että toivo on tärkeintä, sitä ei saa menettää. Ja että rauha tulee, se tulee AINA. Kirja on paljon enemmän kuin raportointia sodasta, – suosittelen lämpimästi.

Jollet jaksa, halua, voi lukea/kuunnella koko kirjaa, niin tiedoksi, että kirjasta on Helena Pilkkeen arvosteluartikkeli Historiaverkko Agricolassa.

~~~~~~~~~~~~

Ei Kiovan kanaa, saatikka Krimin kotlettia, mutta kanaruokaa tai paremminkin broileria meillä tänään.

Tietokoneen reseptikansiossa on pitkään pyörinyt ohje

Broilerin jauhelihapihvit

- 300 g broilerinjauhelihaa
- 2 rkl punaista tai vihreää pestoa
- 2 rkl korppujauhoja
- 1 muna
- 2 rkl sitruunamehua
- suolaa
- pippuria

kastike

- 1 dl ranskankermaa
- 0.5 dl raastettua parmesaania
- mustapippuria

Sekoita pihviainekset keskenään.
Kuumenna paistinpannulla tilkka öljyä.
Nosta pannulle lusikalla seosta ja painele pieniksi pihveiksi.
Kypsennä pihvit kohtalaisella lämmöllä kauniin ruskeiksi. Sekoita kastikeainekset keskenään.

Toisin kuin tuossa alkuperäisessä ohjeessa on, tein ihan kunnon pihvejä ja pyörittelin vielä vehnäjauhoissa. En ole varma, kannattiko. Vaativat sellaisina pidemmän kypsennysajan, mutta toisaalta olivat kyllä meheviä. Joka tapauksessa taikina ja kastike hyviä. Teen toistekin.

Lisukkeeksi tein systerin vinkkaamaa juuresruokaa. Muutoin tein tuolla Yhteishyvän -sivulta löytyvällä ohjeella, mutta laitoin tavallista selleriä (150 g) ja yhden isohkon palsternakan.

Hyvää, edullista, terveellistä arkiruokaa.

Eilenkin meillä oli ”uutta” arkiruokaa: viimeisen päälle pikaruokaa, mutta kotimaista, puhdasta (toki vähän rasvaista) perusruokaa. Helppo tapa saada se ”viikon toinen kalaruoka” tällä tavoin nopsasti hoidelluksi. Pakastealtaisiin on tullut ”Mummon paistetut muikut ja maalaisranskalaiset” -pusseja. Oheen tein kermaviilipohjaisen kastikkeen kurkkuhakkelussalaattiin. Ei huono.

Reissut

Reissuhaaveissa

Tänään vein sukset huoltoon, aamupäivällä, ja oikeasti – minä pöhkö – kuvittelin saavani ne huomenna takaisin. Saan ensi viikon maanantaina!! Näin siinä käy kun ei huollata Saariselällä tai off-season aikana Oulussa. Siis sukset ja/tai nopea huolto ovat olleet eri kohteissa. Joten nyt sitten saan vain itsekseni tupista ja ajoitustani moittia. Viikko on siis jatkettava tepastelua, sitten taas ladulle!

Mutta jotain onnistunuttakin tänään. Nyt on meidän matka varattu. Olisi me joka tapauksessa lähdetty jonnekin ulkomaille tänäkin vuonna, mutta tämä matka kulkee nyt nimellä 40-vuotishäämatka. Ei kylläkään ajoitu elo-syyskuun vaihteeseen, jolloin oli se ensimmäinen. Ollaan yhdessä ja erikseen haettu kohdetta. Pehtoorin ensimmäinen ehdotus oli Sorrento – Capri -aurinkoon omatoimilomalle, uimaan, kävelemään ja syömään hyvin Italian maisemiin. Amalfin rannikko olisikin uusi kohde meille, joku pittoreski hotelli merenrannalla… Ei huono, mutta sitten ei kuitenkaan löytynyt sopivaa kohdetta..

Toscanan pyöräreissua (Olympian valmismatka) pohdittiin yhdessä pitkään. Minulla hyvin pitkälle valintaprosessissa pääsi myös sähköpyöräreissu Dalmatiaan, Kroatian saaristossa laivalla yöpymiset ja saarilla kulkemista. Ui, jui. Mutta Pehtoori ei halunnut ”pieneen laivaan”. Kaupunkilomille ei haluttu, ja kun luovuttiin ajatuksesta lähteä pakkasia pakoon jo helmikuussa, luovuttiin ehdolla olleesta Teneriffan patikkalomastakin. Niinpä päätimme pitäytyä ihan Euroopassa. Oikeastaan se taisi olla lähtökohta jo alunperin.

Niinpä päädyimme matkaan toukokuussa. Ja TEMA-matkojen tarjonnasta löytyi meille molemmille mieluinen vaihtoehto. Ja lisäksi vielä uusi kohde. Ketään ei hämmästyttäne, että minä halusin ainakin osan lomasta olevan veden äärellä. Vähän isomman kuin meidän mökkipuromme.

Monien vanhojen reissujemme kuvia tässä katsellessa matkakuume on juuri nyt hyvin korkealla.

Täälläkin reissukuvia ja patikkareissuja täällä.

Joulu Niitä näitä

Talven keskellä

Talvimyrsky.

Jotenkin on ollut sellainen – selvästikin väärä – käsitys, että jos tuulee etelästä, niin tuuli EI ole kylmä. Tänään on tuullut ja myrskynnyt, etelästä – ja totta totisesti kylmästi. Michelin-ukoksi pukeutuneena ei palellut, ja tuli punaiset posket, mutta enpä voi väittää, että olisi ollut mikään riemullinen ulkoilukokemus.

Kuten ei myöskään joulun purkaminen kodista, pihalta ja Festasta. Muutamia valoja jätettiin vielä, mutta muutoin liinat, lautaset, nauhat, pallot, tontut, kristallikoristeet, – KAIKKI pois. Kun marraskuun alkupuolella aloin jo ripotella kaikkea pientä pitkin kotia, Pehtoori laitella valonauhoja etc pihalle niin onhan niitä kertynyt. Ja tässä sama juttu kuin pihakalusteiden kanssa: keväällä on ilo ja kesän tulon riemu mielessä kun pestään ja putsataan tuoleja, pöytiä, ruukkuja ja pieniä pihakoristeita, mutta syksyllä niiden kerääminen ja vajaan vieminen eivät tuo hyvää mieltä. Mutta aika aikaansa kutakin.

Muutoin olenkin vain nauttinut: istunut kudin sylissä huovan alla, kuunnellut yhden kirjan ja aloittanut toista, saanut toisen hihan uudesta neuleesta valmiiksi ja aloittanut toista. Keitellyt teetä, syönyt panettonea. Välillä vähän tehnyt suunnitelmia tämän vuoden ajankuluksi. Tuntuu, että minulla on ihan hurjan paljon aikaa. Viitseliäisyyttä ja ahkeruutta aina vain vähemmän. Olisiko kyse iästä? 😀

Isovanhemmuus Joulu Niitä näitä

Muksulauantai

Rantapellossa tapahtunutta.

Kello oli soimassa klo 7.15. Heräsin klo 7.13, ja saatoin ilokseni todeta, että ei kiirettä. Tunnin päästä olin hakemassa muksuja isältään, joka nykyisin kulkee pyörällä (tänäänkin! – aamulla – 20 C) töissä. Pikkuisen olivat pienet pahoillaan, kun aamubrunssi ei ollutkaan ihan takitelleen valmiina, kun tultiin keittiöömme. Malttoivat sentään odottaa kaakaon lämmittämisen, papan puuron valmistumisen, ja sitten. Kuinka tykkäävätkään istuksia aamupalan ääressä, nauttia kaikkea pientä, Lopultakin aika paljon, Ja höpötellä.

Ja sitten!? Aamupäivän pakkanen piti meidät pois pulkkamäestä, pois tarhan puistosta, mutta olihan Blippi, Ja pitkään puheena ollut Temppurata! Sehän porukalla koottiin. Eikä paljonkaan nahistelua! 😀 Seitsemänvuotiaan ja nelivuotiaan prioriteetit eivät ole ihan yhteneväiset, – sisarusskaba on ikiaikaista! Mutta sitten ”paikoillanne, valmiina, NYT!” Kerta toisensa jälkeen rasti rastilta uudelleen ja uudelleen.

Pieni tauko, lupa pelata puhelimella ja tabletilla ja sitten lounas. Lohi ja perunat uppoavat, vaikka ulkoilmaa ei olisikaan ollut nautittavana. Nälkä on ikiaikaista, varsinkin 7-vuotiailla pikkupojilla!

Vielä ehdittiin puuhailla kaikenmoista, mm. olkkari muuttui ravintolakaduksi, jossa mummin ja papan oli käytävä tilaamassa aamu- ja iltapaloja kilpailevista katukeittiöistä. Pieni eturistiriita syntyi käytettävästä valuutasta: onko marmorikuulat vai pienet joulukoristetilpehöörit relevantteja maksuvälineitä? 😀

Minusta hyvä merkki oli se, etteivät muksut (ei varsinkaan Eevis kuten tavallisesti) puolen tunnin välein kysellyt/kyselleet, ”milloin isi tulee…” – Eikä tänään tullutkaan, koska oli pyörällä duunissa, joten yhden jälkeen ryhdyttiin tekemään lähtöä: lapset isälleen ja mummi ladulle. Viimeistään tässä vaiheessa jo kovasti suunniteltiin seuraavan kerran tekemisiä, ruokia, humputteluja, juttuja…

Ja sitten. Oli jo lauhtunut, melkein 10 astetta, joten oli aika ensimmäiselle hiihtolenkille Oulussa. Olihan se melkoinen latuhuollon ja kelien romahdus edeltäviin mökkitienoon hiihtolenkkeihin, mutta kymppi kuitenkin. Hyvä niin.

Nyt jonkinlainen tasausvaihe. Asemoituminen tähän vuoteen, Arkeenkin.