2017 – Sivu 23 – Tuulestatemmattua

Mennyttä, tulevaa, muistoja, kyyneleitä, iloa ja itkua…

Yhdelle helatorstaille paljon…

Meidän piti tänään lähteä Lappiin. Mökille pesemään ikkunoita, saunaa, terasseja, tekemään vuosisiivous mökissä. Ja patikoimaan keväisillä tuntureilla. Mutta kun tosiasia on se, että siellä on edelleen vähintään 30 senttiä lunta, ja lisää on luvattu, eikä viikonlopuksi, viikoksi luvannut muutamaa astetta enempää lämmintä, ja koska tämä puolikuntoisuus (ja pian edessä oleva näyttötutkinto) päätimme jäädä Ouluun.

Aamulla arvoimme kumpi ensin: puutarhalle vai Erämessuille? – Menimme torikahvilaan pohtimaan asiaa, ja päädyimme lähtemään ensin messuille.

Lienenkö koskaan ennen olen käynyt Erämessuilla? – Oulu-halli oli liki puolillaan pyssyjä ja niihin liittyviä härpäkkeitä ja liki puolillaan virveleitä ja niihin liittyviä härpäkkeitä, ja 90 % kävijöistä oli aika hoikkia, ahavoituneita, sini-viher-ruskeisiin pukeutuneita – kuten Pehtoori huomioi. Virveleiden ja pyssyjen lisäksi olleet tarpeet (mökille soppelit grillikatokset, patikointivermeet, muona ja kameraosasto!) kiinnostivat meitä niin paljon, että liki pari tuntisen siellä vietimme.

Sitten puutarhalle, jossa saimme ohjeen, että ei vielä kannata pelakuita, eikä surffiinoja istutella, joten ostimme sitten vain muutamia kesäkukkia ja ajelimme kotiin. Odottelemaan, että olisi aika lähteä synttäreille.

Apsu on tänään kaksivuotias! Pikku kakkonen!

Ui- jui.

Ja sitten ihan toisiin tunnelmiin…

Minun papallani oli suuret kädet, tuuheat kulmakarvat ja hyvä sydän.

Papallanikin.

Presidentti Mauno Koiviston muistopuheessa presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”Työ, opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kulmakiviä.” Eikä Niinistö ihan sattumalta juuri Koivistoa muistellessaan niin sanonut. Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että juuri näillä kahdella on, on ollut, kyky sanoa ja tehdä monessa asiassa viisaasti.

Vaikuttavaa Jorma Hynnista, Kaartin soittokuntaa ja Cantores Minores -kuoronpoikia ja teinejä kuunnellessa, kyyneleiden vuolaana virratessa mietin noita poikia: mitä he ymmärsivät huikean hienon, niinkin myöhään kuin 1980-luvulla sanoitetun Veteraanin iltahuudon sanoista…

Karjalan evakon esikoisena, isokätisen papan kuopuksen tyttärenä, pienen pojan mummina kyynelehdin… Hoivatkaa….

http://yle.fi/uutiset/3-9632181

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on,

… muistakaa, kertokaa lasten lapsille lauluin,,,

Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.

Hoivatkaa..

Hoivatkaa… sukupolvet eteen ja taakse, sivulle ja viereen… Hoivatkaa … kertokaa lapsille lauluin…

Tällä viikkolla rössypotulle mahdollisuus

Lähtökohta oli tämä: minä en ole syönyt rössypottua vuosikymmeniin, ehkä viimeksi koulussa, ja makumuistoni siitä eivät ole hyviä, mikä on syy sille, etten ole sitä myöskään koskaan edes yrittänyt keittää. Pehtoori sen sijaan on aina pitänyt rössypotusta, erityisesti äitinsä keittämästä, mutta muutoinkin. Kun aloitin tämän Jokaviikkoinen soppamme -projektin, lupasin, että tänä vuonna sen keitän ja syön.

Niinpä tässä kun oltiin anoppilassa käymässä, kysyin anopilta, miten hän soppansa on keittänyt. Ymmärtääkseni olennainen ero tavalliseen on siinä, että anoppi ei käytä pekonia vaan voita, ehkä joskus mukaan savukylkeä (joka ymmärtääkseni kuuluu ”perinteiseen”). Ainesmääriä ja keittoaikoja tms. en saanut, mutta soveltelin. Ja tässä nyt

Minun rössypottuni!
(tästä annoksesta jäi vähän)

6 kiinteää perunaa
150 g rössyä eli veripalttua
4 cm pätkä purjoa
3 rkl voita
8 – 10 dl vettä
½ – 1 tl suolaa
3 + 3 mauste- ja mustapippuria

Kuori, paloittele ja keitä perunat suolavedessä kypsiksi.
Kaada vesi erilliseen astiaan, lisää kattilaan voi, silputtu purjo ja paloiteltu rössy.
Miedolla lämmöllä viitisen minuuttia niin että rössy vähän pehmenee (muttei murene).
Kaada keitinvesi takaisin kattilaan ja kuumenna keitto.

Purjo ei kuulu anopin soppaan, minä halusin vähän sipulin makua, sitten kun en tiennyt että mustia vai maustepippureita ja kuinka paljon, laitoin molempia kolme.

Tämä on varmasti tähänastisista halvin soppa. Olisikohan koko pikku kattilallinen tullut maksamaan kolme euroa. Rössy maksaa seitsemän euroa kiloa, joten mikään luksus-elintarvike se ei ole. Eikä tekemistä voi väittää monimutkaiseksi tai aikaavieväksi.

Koskapa en lopultakaan ollut ihan varma, tulenkohan sittenkään kylläiseksi tästä oululaisesta perinnekeitosta, vaikka kuinka koettaisin taiten sen tehdä ja ennakkoluulottomasti siihen suhtautua, ostin ja laitoin pöytään myös Tositummaa Reissumiestä (lempparileipä nyt) ja pari siivua graavilohta. Ja katoin meille ruoan Huvilaan, jonka tänään sain talven jäljiltä puhtaaksi pestyksi ja ikkunat kirkkaiksi. Useinhan ruoan, kuten viininkin makuun vaikuttavat seura ja miljöö, joten ajattelin, että nyt todellakin annan tälle lapsuuteni inhokkiruoalle mahdollisuuden.

Ja?

Ei se ollut pahaa. Ei ollenkaan. Erityisesti perunat olivat hyviä! 😀 Luulenpa, että juuri tämä anopin tapa käyttää voita pekonin sijaan, oli minulle se ratkaiseva tekijä. Ja se, että rössy oli tuoretta, ei kuivaa, palanutta käppyrää tai pekonirasvaiseen liemeen murentunutta kuten koulussa usein oli.

Pehtoorin kommentti oli, että olisi tätä jo aiemminkin meidän pitkästi yli 30-vuotisen yhteisen keittiötaipaleemme aikana tehdä. Pehtoori otti lisääkin.

Ehkä joskus keitän uudelleenkin. Mutta onhan tässä tänä vuonna vielä seitsemän kuukauden jokaviikkoiset sopat edessä, joten seuraava rössypottupäivä ei ole ihan näköpiirissä. 😉

Rössypottuhan on nimenomaan oululainen perinneruoka, ja sen nimissä Oulusta poismuuttaneet (= Helsinkiin muuttaneet) ovat perustaneet oikein oman rössypottuseuransa. Kirjoitin siitä ja jäseneksi pääsystä lyhyesti viime kesänä (KLIKS), mutta seuran koko 10-vuotishistorian on Oulun murteella oikein hyvin ja hauskasti kirjoittanut Seppo Hentilä. Nythän seura on jo 21-vuotias, ja on ymmärtääkseni edelleen elossa ja voi hyvin. Vaikka muuttaisin Helsinkiin, en ainakaan rössypotun takia seuraan liittyisi. ;D

Niitä näitä

Pieni suuri maailma

– Olen tehnyt ihan itse diagnoosin, ja minulla on kurkunpääntulehdus. Tiedän että se on virusperäinen, joten en tarvitse antibioottia, enkä liioin sairaslomaa, mutta voisinko saada jotain yskänlääkettä tai jotain niin, että ääni palautuisi ja että voisin nukkua yöt? Olen jo yskinyt pääni ja palleani kipeäksi ja nimenomaan nukkumisesta ei tule mitään. Sen sijaan ulkona on hyvä tepastella. Äänikin toimii siellä vähän paremmin…

– Jaaha, no katsokaankos nyt kuitenkin, ennen kuin kirjoitan mitään reseptejä?

– No mikseipä, … [ ja seuraavaksi liki näytösluonteisesti hillitön yskänpuuska, josta ei ollut tulla loppua].

Katsomisen seurauksena apteekkiin, josta kassillinen lääkkeitä: mm. antibiootti molemminpuoliseen poskiontelotulehdukseen, kortisonisuihke, kahta erilaista antihistamiinia, kurkunpääntulehdukseen (minähän tiesin!) ja yskään mikstuura, ja luonnollisesti Panodolia sekä Strepsiliä. Olisipa luullut tuollaisen cocktailin jälkeen ja huonosti nukutun viikon jälkeen yöunien olleen pitkät ja levolliset. Ei olleet.

Eivät vaikka (tai siksi että) kävin vielä eilen iltasella lenkillä Tuirassa ja Ainolan puistossa (toki ajoin autolla Lasaretin pihaan).

Ainolan kupeeseen ajoin tänään aamullakin, kun kävimme Apsun kanssa paitsi leikkipuistossa myös syöttämässä sorsia.

Diginatiivi Apsu, joka mm. osaa itse lähettää WhatsApp-ääniviestejä isälleen ja äidilleen töihin ja joka hakee mummin Spotifystä omat lempparibiisinsä ihan sujuvasti, osaa myös arvostaa luontoa (= pullasorsia ainakin 😃 ). Olisittepa nähneet pojan ilon ja hihkumisen, kun pussillinen leivänjämiä lensi pala kerrallaan kaaressa Kiikkusaaren lintujenruokintapaikalla pötkötteleville sorsille. Ja palattuamme selitti ihan omalla verbaliikallaan papalle, mitä oli tehty ja miten sorsat sanoivat ja miten ne noukkivat leipäpalasia. Kysyttyäni mennäänkö toistekin, poika sanoi omalla hellyttävällä tavallaan ”joo-o”.

Suuri on pieni maailmani.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Rästipostaus

Korealainen kana, jonka ohjeen bongasin tyttären luona Kauppalehti-Optiosta jo ennen vappua, joutui odottelemaan kokeilua, koska ohjessa on maustetahna nimeltä gochujang. Ei mitään tietoa, mitä se on tai mistä sitä saa? Lopulta löysin Raksilan City-marketista, ja sitten testaamaan. Ohjeesta poiketen meillä oli koipisia, jotka vaativat pidemmän kypsymisajan kuin tuossa ohjeessa, mutta muutoin ihan ohjeen mukaan tein. Kyllä me molemmat pidimme ruoasta oikeinkin. Vaihtelua meidän kovin suomalais-välimerelliseen keittiöön. Tuosta törpöstä jäi niin paljon, että kesän grillikaudella marinadeihin epäilemättä tulee lusikallinen tai pari silloin tällöin sujahtamaan.

Mutta se, mitä tulen tekemään varmasti usein oli lisuke [kuvassa oikeassa reunassa].

Hapanimelä kurkku

1 kurkku
1 salottisipuli hienonnettuna
4 rkl riisietikkaa
3 rkl sokeria
1 punainen chili

Kuori kurkku, puolita pituussuuntaan ja poista siemenet. Viipaloi ohuiksi siivuiksi ja sekoita muiden ainesten kera. Anna tekeentyä tovi.

Tämä on ihan selvästi sukulaisruoka meillä vuosikymmeniä tarjotuille Setsuanin kurkuille.

Toinen uudenlainen ruoka oli viime viikolla Katin kommenteissa vinkkaama ”pastaa ja kikneitä”. Kuukkeloin netissä ristiin rastiin: versioita oli jos vaikka minkälaisia. Valitsin pari ja soveltelin tämmöisen:

Pastaa ja kikherneitä voi-sitruunakastikkeessa

2 rkl voita
2 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä
1 tlk kikherneitä
1 rasia (150 g) pinaatti
½ sitruunan mehu
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa mustapippuria

Tagliatellea ja pinnalle raastettua sitruunankuorta Esivalmistele ainekset. Kuori ja murskaa valkosipulinkynnet. Huuhtele ja valuta pinaatti ja kikherneet.

Laita vesi kiehumaan, ja keitä tagliatelle al dente -kypsäksi.

Samaan aikaan kuullota murskatut valkosipulinkynnet öljyssä, lisää pinaatti, ja melkein heti perään valutetut kikherneet. Paahda pannulla viitisen minuuttia, ja sen jälkeen ota pannu pois liedeltä. Mausta sitten sitruunamehulla, hunajalla, suolalla ja pippurilla.

Kun pasta on kypsää, kaada vesi pois ja sekoita kikhernekastike tagliatellen joukkoon. Pinnalle voinokare ja raastettua sitruunaa.

Tämä oli kyllä maukasta, nimenomaan maukasta. Kikneiden lempeä makeus miellytti. Oikein hyvä kasvisruoka, jolla saa varmasti päivän proteiinikiintiön kuitatuksi.

Ja menneenä viikonloppua jatkuivat Tomi Björckin Australia-kirjan reseptien testailut.

Lehtikaalihan löysi meidän keittiöön todenteolla vasta viime kesänä, oman yrttipenkin satoa syötiin usein, ja ainon nyt kaksinkertaistaa ”viljelykset” tämän osalta. Grilliruokaa kun joka tapauksessa on tulossa niin tässä hyvä ”saideri” ~ lisuke, joka kirjassa kulkee nimellä

Kale-lisuke

Tästä määrästä tuli meille kahdelle tuoremakkaran oheen sopiva annos.

100 g pestyä, kuivattua, keskiruodista irrotettua ja revittyä lehtikaalta
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi
2 tl sokeria
2 rkl soijakastiketta

Kuumenna öly pannulla, lisää valkosipuli, sitten sokeria ja heti perään kaali. Pyörittele hetki, olisiko minuutin, kaksi niin että kaalit rapeutuvat. Mausta soijalla. Eikä muuta.

Eilen sitten meillä oli lisukkeena uunifetaa. Pehtoorin kanssa rankkasimme ohi ”iänikuisen” halloumin, mutta Juniori ei pitänyt niin kovasti. Olennaista tässä on varmasti se, millaista fetaa käyttää. Tavallistakin enemmän raaka-aine ratkaisee. Meillä on yleensä, lähes aina Patroksen fetapala, mutta nyt sattui kaapissa olemaan joku vähän pienempi kimpale, luomufetaa.

Ja tämä jatkaa näiden simppeleiden kesäruokien sarjaa

Fetaa uunissa

1 pala fetaa
1 rklo oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
mustapippuria
tuoretta oreganoa

Laita feta leivinpaperin päälle [en kyllä oikein tiedä miksi pitäisi, ensi kerralla jätän paperin pois], lisää päälle öljy, hunja ja pippuri. Paada 150-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Ripottele pinnalle tuore oregano.

Meillä tämä oli pakasteesta otettujen keftedesien seurana, Björck suosittelee tuoreen vaalean leivän oheen. Todellakin menisi varmasti alkuruokana tai buffassa.

Ja sitten sokerina pohjalla hieno alkuruoka tai kesäpäivän lounas.

Paistetut (tai grillatut) persikat ja prosciuttoa

(Tässä taas ohje kahdelle)

3 persikkaa
3 siivua prosciuttoa
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl sokeria
tilkka valkoviiniä (skumppakin toimi)
suolaa, mustapippuria
1 tl hunajaa
muutama saksanpähkinä

Paahda prosciuttoa uunissa (200-astetta) 5 – 10 minuuttia.
Pese ja halkaise persikat.Poista kivet. Paista ne ruskeiksi pannulla oliiviöljyn, sokerin ja valkoviinin kanssa. Suolaa ja pippuroi kevyesti.
Nostele persikat leikkuupinta ylöspäin pellille leivinpaperin päälle ja valuta persikoiden päälle paistoneste ja hunaja, ja laita uuniin (200 C, 5 min.)
Tarjoile lämpiminä saksanpähkinöiden ja murustetun uunipaahdetun prosciutton kanssa.

Tähän menuun olisi vielä ihana jälkiruoka, sekin samaisesta kirjasta, joka syötiin eilen, mutta säästänpä sen johonkin toiseen kertaan.

Mutta lämpimästi voin näitä kaikkia, helppoja, nopeatekoisia pikkuruokia suositella kesäisiin buffetpöytiin, mökkikeittiöön, arjen lounaille tai osaksi barbeque-partyjä.

Ohjeessa mainittu skumppa oli tämä. Periaatteessa sellainen pullo, etten osta, mutta ostin kuitenkin kun yksi tuttu kehui. Ja niinhän siinä kävi, että tuoo Cava oli parempi kuin tämä samppanja.

Niitä näitä

Unen ja valveen rajamailla

Sälekaihtimien välistä siivilöityvä ilta-auringon valo tuo hyvän olon, varmistaa sen, että kevät on tullut. Kesästä en vielä puhuisi.

Eilen promootiokulkueen jälkeen humpsahdin muistojen syövereihin, menneeseen maailmaan niin syvälle, että yöllä heräsin monta kertaa. Elin unissani menneitä vuosia, – ja sitten monta kertaa heräsin taas hillittömään yskään. Päivisin on jo hyvä, mutta nukkua ei oikein voi, – aamuneljältä totesin, että tämä on kuitenkin vain yskä, joten ei oikeastaan edes haittaa ja siirryin telkkarihuoneeseen lukemaan (ja yskimään), jotta edes Pehtoori pystyy nukkumaan.

Aamuneljältäkin on jo valoisaa. Kun istuin keittiössä kuumaa mehua juoden ja miettien kaikenmoista pikkuisen nirhaisi ajatus siitä, että ei mene enää kuin kuukausi, että päivät taas lyhenevät. Mutta torppasin moisen typerän tosiasian, ja keskityin siihen, että on kevät, on valoisaa, metsänreunassa jo vihertää, vähän, mutta vihertää kuitenkin.

Jossain vaiheessa kömmin takaisin sohvalle, nukahdinkin, näin unta väitöksestäni, päivistä Kasarmintien historian laitokselta, olin valmistautumassa tenttimään Maailmanhistorian kartastoa (Westermann, Grosses Atlas zur Weltgeseschichte), mikä ei unessa eikä todellisuudessa (1979) ollut mikään läpihuutojuttu: saksaksi maailmanhistoria karttojen kertomana! Grüß Gott, auf Wiedersehen, Gott sei Dank, Alles Werloren, ja ties mitä kaikkea, – sekä oikeasti että unessa tuo tuli oli yksi painajaismaisimmista tentistä. Todellisuudessa meni kiittäen läpi, unessa ei todellakaan.

Yöelämän vilkkauden vuoksi päivä alkoi (liian) myöhään, mutta oli jo pakko päästä kunnolla ulos. Pyöräilin kiertäen, kaartaen kunnes saavuin Kuivasojalle. Siellä oli perinteikäs (30 v.) kevättapahtuma, jossa oli kaikkea mahdollista! Siellä minä sitten melkein parituntisen vietin Hannu Perätalon Trion musiikin tahtiin kuvaillen ja katsellen, lämmöstä ja valosta nauttien.

Siellä oli niin paljon mainioita tyyppejä, sellaisia kansanmiehiä ja mainioita muksuja että olipa ilo kuvailla. Mukavasti maaseutuyhteisön meininki.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Promootiokulkueen varrella

Tällaisina päivinä, kun Oulussa paistaa aurinko ja kun on oman yliopiston 10. tohtoripromootio, melkein kaipaan takaisin akateemiseen maailmaan.

Olihan siellä hienoa tehdä töitä, – ei niinkään elämäntyö, vaan nimenomaan elämäni työ.

Ja kyllä, kyllä minä pidin myös niistä kaikista akateemisista perinteistä ja juhlista, jotka siellä sain elää ja kokea.

Promoootiokulkueen ohi mennessä, kaikkia tuttuja, tärkeitä työkavereita nähdessä, kuvatessa, hetken kaipuu…

Se oli itse asiassa Pehtoori, joka aamulla kysyi ennen kuin ehdin ehdottaa, että lähdetäänkö katsomaan promootiokulkuetta? – Olin kovin mielissäni, että hänkin sen halusi nähdä. Mikseipä? – Olihan meistä molemmista promootiopäiväni ollut hieno, unohtumaton kokemus.

Kolmipäiväinen juhlaviikonloppu keväällä 2006 miekanhiojaisineen (pe), harjoituksineen, promootioakteineen (hatut, miekat, puheet) ja kulkueineen, jumalanpalveluksineen, illallisineen, vanhoine tansseineen (la) ja sitten vielä promoontiopurjehdus sunnuntaina, minkä järjestelyissä olin humanistisen tiedekunnan provendien edustajana päävastuussa. Siitä projektista minulla olisi paljonkin avauduttavaa, mutta lopultahan kaikki meni hyvin.

Nyt hieman mietin, että oliko sittenkään hyvä juttu, että kieltäydyin huomiselle tarjotusta juhlapuhemahdollisuudesta, – olisiko sittenkin ollut mukava mennä vielä kerran mukaan promootiohumuun… Toisaalta erinomaisen hyvä, etten ollut lupautunut, sillä minulla ei juuri nyt ole nimeksikään ääntä. Viikon vellonut flunssa ja erityisesti kurkkukipu, joka tänäänkin herätti jo ennen kuutta, on vienyt ääneni. Ei olisi puheenpitäjäksi tällä bassolla ja kähinällä.

Vielä palatakseni tuohon meidän kokemaan hienoon promootioviikonloppuun,… Se oli ihan täysipäiväistä protokollan harjoittelua, juhlaa, odottelua ja istumista. Varsinainen promootioakti, jossa kaikki kunniatohtorit ja tohtorit (meitä oli silloin pitkälti kolmattasataa) saavat hattunsa ja miekkansa ja se kestää kolmisen tuntia. Tilaisuus on varsin juhlallinen ja totta puhuen varsin puuduttava, ja protokolla tarkoin säädelty. Yksi tärkeä ohje, myös takapenkkeihin pääseville läheisille, on, että tilaisuudessa ei saa jutella, siellä on tarkoitus istua koko seremonian ajan hiljaa.

[Rehtorin uuden viitan on suunnitellut tänään kunniatohtorin arvon saanut Hannu Väisänen.]

No aamuyhdeksältä alkoivat harjoitukset, yhdentoista jälkeen pieni tauko, jonka aikana mahdollisuus syödä sämpylä, juoda kahvit ja sitten puolelta päivin alkoi tuo varsinainen akti. Kolmen jälkeen siirryimme Saalastinsalista (yliopiston suuri juhlasali) linja-autoihin, jotka veivät keskustaan – oli promootiokulkueen aika. Vuorossa kävely korkkareissa läpi kaupungin kohti tuomiokirkkoa, jossa jumalanpalvelus. Sen jälkeen vajaa pari tuntia aikaa käydä kotona, ja seitsemäksi promootioillalliselle, jossa illan lopuksi vanhat tanssit ja promoottoreiden uloskanto. Ja väliin paljon puheita. Lopultakin kaikki oli hienoa. Paitsi että se päivällispöydässä istuminen tohtorin hattu päässä valtavassa (Smart Housen) salissa, jonne paistoi kuumottova toukokuun ilta-aurinko, oli melkoisen kuumaa. Todellakin teki mieli luopua monia työvuosia ja monia satoja euroja maksaneesta hatusta ja vain juhlia. Mutta ei. Protokolla ja akateeminen juhla vaati hattuilua. Eikä se nyt lopultakaan niin vaikeaa ollut. ;D

Kun kokoonnuimme Mannerheimin puistoon promootiokulkueen järjestäytymistä varten, oli poutaista, melkein aurinkoista, promootiopäivänä paistaa! – niinhän se on luvattu!! – ja olimme jotensakin helpottuneita. Oppiaineessamme samoihin aikoihin väitellyt Lasse Lehtinen seisoi vieressäni hieman levottomana, ja kyseli, eikö minulla ole nälkä? – Olimme toki ehtineet jo aiemmin tutustua ja todenneet toisemme gourmandeiksi, vaihtaneet keittokeittoja ja puhuneet ruoasta enemmän kuin historiantutkimuksesta, mutta vastasin, että eipä nyt oikein ole nälkä, ei ole tullut mieleenkään kaivata ruokaa. Mutta mitä tekee Lehtinen? Bongaa puiston reunalta jäätelökioskin ja käy ostamassa pussillisen tötteröitä ja jakelee niitä kaikille halukkaille: ”Pahimpaan nälkään”. Enpä uskaltanut yhtäkään avata; silkkipuvulla kun oli siistinä selvittävä/juhlittava aamuyöhön asti. Mutta muistanpa tuonkin episodin…

No sitten kun meidän once-in-a-lifetime -promootioviikonloppu oli takana, monet kaverit, sukulaiset, läheiset kyselivät, miten oli mennyt, mikä oli ollut hienointa, minkä tulemme muistamaan aina… Minä koetin selitellä, että kyllä se hetki, kun se tohtorin hattu sitten lopulta päähän laskettiin oli jonkinlainen kulminaatiopiste, tai ehkä sittenkin silloin, kun lähdimme salista kauniin musiikin [älkää kysykö minulta minkä? – ehkä Sibeliusta] saattelemana ulos, oli sellainen huikea olo: NYT!

Ja mitä vastaa mieheni?! – Oli niin hienoa nähdä ja kuulla – tai siis olla kuulematta – kun vaimo istui kokonaiset kolme tuntia – hereillä ollessaan! – hiljaa. Ei ole muka mies moista ennen tai jälkeen tuon sellaista kokenut!

Promootiossa on taikaa, uskokaa pois. 😉

Oikeasti se on hieno juhla. Niin hieno.

Niitä näitä

Voiko flunssaa suorittaa? – Todellakin voi!

Varoitus: itsetutkistelua tulossa – ehkä kannattaa jättää tänään blogi lukematta?

Viime viikolla olleen luentokeikan jälkeen kalenterissa ja mielessä vain hajanaisia merkintöjä, eniten mainintoja päätoimisesta mummeilusta; Apsu-päiviä on toukokuussa kiitettävän paljon, sillä äitinsä lisäksi myös isänsä on koulun loputttua kesätöissä.

Niinpä viimeistään maanantaiaamuna, uuden viikon alussa alkoi jopa vähän kalvamaan ajatus siitä, että mitä nyt. Mitä minä teen loppuelämäni? Onhan tämä uhkakuva tyhjistä päivistä leijunut ilmassa jo parisen vuotta, mutta muutamat ”hännät” yliopistolta (vuosi kustoksen päivästä) ja sen sellaiset jutut sekä koulu ja näyttötutkinnot (, joita kyllä – onneksi? – vielä harvakseltaan riittääkin 😉 ) ovat antaneet aika hyvin tekemistä ja oppimista, – tosin nimenomaan jälkimmäiset eivät niin paljon onnistumisen ja aikaansaamisen tunteita kuin olisin toivonut.

Kummasti olen kyllä keksinyt puuhaa päivät ja illat täyteen, mutta kun ei ole sellaista tavoitteellista tekemistä: lenkillä käynnistä ”saan” suorituspisteitä, samoin kuvaamisesta [kohti jossain häämöttävää tutkintojen läpäisyä], mutta lukeminen, keittiönkaappien siivous tai blogin pitäminen eivät ole suorittamista. Ei myöskään äidistä huolehtiminen, ainakaan enimmäkseen ei, ole. Ja mummeilu ei vähimmissäkään määrin ole ”tavoitteellista”, vaan se on ihana osa elämää, se ei todellakaan ole suorittamista. Vaikka toki siitä tulee hyvä mieli siksikin, että voi olla nuorille avuksi.

Sellaista, josta saisi mieleensä tunteen ”hoidettu, ohi, tehty” ja mielellään vielä sellaisen tunteen, että ”hyvin hoidettu, onneksi ohi, taitavasti ja tunteella tehty”, ei ole viime aikoina juuri ollut. Suorittamisen syövereissä elämäni eläneenä ja siten vahvasti päivien kulussa tepastelleena ja semmoisesta nauttineena, on nyt vähän sellainen ”hakusessa”-vaihe.

Ja niinpä sitten kun tämä flunssa (joka on paljolti jo hoidettu!) iski, totesin Pehtoorille, että tulipa hyvään aikaan: ei oikein mitään sovittua/luvattua jää väliin tämän takia. Ja niinpä päätin oikein potea tätä.

Tuosta potemisesta on todettava, että johan minä viime vuonna kerran kokeilin, miten miesflunssaa vietetään, joten nyt oli helppo kokeneena homma hanskata. Itse asiassa itselleni vähän vihaisena hoksasin, että nyt olen sitten oppinut tekemään tästäkin suorituksen. Kun flunssa ei enää estä muuta suorittamista, niin teen sairastamisestakin ”projektin”: torkun, luen, lepään, juon kuumaa ja kylmää, – ihan niin kuin ”kuuluukin”. Pyrin tekemään homman mahdollisimman hyvin. Voi hyvä tavaton tätä minun mielenmaailmaani!!

Mutta kyllä täältä taas touhuamaan noustaan. … 😉

Huolimatta, että (lavastetussa) kuvassa on vain apteekkirohtoja ja helpotuksia flunssapäiviin ja -öihin, niin tosiasiassa olen kyllä (aina ollut) sekakäyttäjä: noiden lisäksi käytössä ovat tuore inkivääri ja chili, mustaviinimarja- ja kaarnikkamehu, valkosipuli ja JÄÄTELÖ!

Jokaviikkoinen soppamme Reseptit Ruoka ja viini

Jokaviikkoinen parsamme, pulla auttaa flunssaan ja palovaroitinten testaus

Tänään keittopäivä. Nyt on koko vuosi syöty ainakin yksi kotitekoinen keitto per viikko ja parsaa ainakin kerran viikossa parin kuukauden ajan. Jokohan tälle sesongille parsa riittäisi? Tänään vielä soppa vihreästä parsasta, sillä äidin keittorepertuaarissa ei ole koko keväänä ollut parsaa. Siksipä keitoksi valikoitui tällainen vähän tuhdimpi, perusparsakeitto.

Parsakeitto (perus)

Valmistusaineet

1 rkl voita
1 rkl oliiviöljyä
2 salottisipulia
1 valkosipulin kynsi
1 rkl vehnäjauhoja
8 dl vettä
1 fondikuppi
nippu vihreää parsaa
100 g tuorejuustoa (ruohosipuli-, yrtti- tms.)

Silppua sipulit ja kuullota ne voin ja oliiviöljyn seoksessa. Sekoita vehnäjauhot hyvin, etteivät paakkuunnu, lisää vesi ja fondi. Anna kiehua pieni tovi ja lisää joukkoon paloiteltu parsa. Kun parsat ovat kypsiä, ota jokaiselle lautaselle nuppu tai pari koristeeksi. Soseuta parsat ja lisää tuorejuusto.

Tästä riittää neljälle alkuruoaksi tai kahdelle keitoksi paahdetun saaristolaisleivän tai paahtoleivän kanssa.

Me nautimme tämän alkuruoaksi, pääruoaksi tein Katin eilen suosittelemaa kikherne-sitruunapastaa. Laitan sen ohjeen joku päivä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja jälkiruokana meillä oli tänään pullaa. Minulla on pitkään tehnyt mieli pullaa, ja nyt kun flunssan takia en uloskaan oikein viitsinyt lähteä, päätin sitten leipoa. Pullaa ja vieläpä kookospullaa! Minä pidän kookoksesta ihan joka muodossa.

Erinomaisen hyvälle vaikuttivat uudessa Tomi Björckin Australia-kirjassa olevat ”Minkan kookospullat”. Vaimo on antanut ainakin nimensä näille kookospuustisille.

Ohje on suunnilleen peruspullataikinan resepti, mutta maidon tilalle tulee kookoskermaa. Tosin … me oltiin aamulla Pehtoorin kanssa kimpassa kaupassa, enkä silti vaihtanut hänen kärryyn laittamia Alpron cuisene -purkkeja ”oikeaan” kookoskermaan, mutta eipä tuo haitannut. Erinomaisen hyviä tuli cuisinellakin.

Minka´s Coconut Buns

Taikina

1 pkt tuorehiiva
5 dl kookosmaitoa
2 dl sokeria
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
1 kananmuna
13 dl vehnäjauhoja
100 g pehmeää voita

Täyte
100g pehmeää voita
1 dl sokeria
paljon kanelia

Voiteluun käytin kananmunan ja kookosöljyn sekoitusta. Pinnalle raesokeria.

Eikä leipomisessa mitään ihmeellistä; leivotaan ihan kuten tavalliset korvapuustitkin.

Ja toisen kohottamisen jälkeen uunnin 225 C 10 – 12 minuuttia uunista ja pullien koosta riippuen.

Ja sittenpä tapahtui niin, että tämä nuhanenä oli poissa keittiöstä ”studion puolella” (= vierashuone) tekemässä ´set uppia´ päivän ruokakuvauksia varten, ja hieman tuoksuttelin, että onpas toisessa pellillisessä paljon vahvempi pullantuoksu kuin toisessa, ja saman tien palovaroitin antoi kuulua olevansa kunnossa. Eikä siinä vielä kaikki: eka kertaa sain pullaleivonnallani ja ylipäätään millään tavoin aikaiseksi meidän Verisuren-palohälytyksen täydellisen laukeamisen. Oli muuten vakuuttava meteli. Vielä paljon isompi kuin varashälytin-liiketunnistimesta lähtee, vaikka sekin kyllä kuuluu naapureihin asti oikein hyvin.

Olinpa nimittäin laiskuuttani [en hakenut Festasta toista peltiä] latonut pullat leivinpaperin päälle ritilälle, ja tietysti siellä takimmainen kunnolla voinen ja öljyinen puustinen oli kaatunut ja vilahtanut uunin takaseinän ja ritilän välistä uunin pohjalle. Lähti muuten ihan hurjan sankka savu siitä! Sellainen Australian barbeque-fiilis oli käsin kosketeltava tai siis korvia huumaava, silmiä kirvelevä, entistä ahtaammaksi hengittämisen tekevä.

Mutta pullasta tuli hyvää, ihan mahdottoman hyvää. Teen toistekin. Kahdella pellillä.

Niitä näitä

Blogimaailman syövereissä

Olen käyttänyt päivän völläillen, lukien, torkkuen, surffailen, jätskiä syöden. Perhepiirissä (ensin Miniä ja Pehtoori, sitten Apsu, nyt minä ja Juniori) kulkeva flunssa on nyt siis saavuttanut minutkin. Ja olenpa oikein potenut sitä! Jätski ihan selvästi auttaa kurkkukipuun! 😉

Kun minulla tässä viime kuun lopulta asti on ollut tämä blogi- ja nettisivu-uudistus koko ajan meneillään, alan olla pian siinä vaiheessa, että yritän tämän ”Tuulestatemmatun” väliaikais- etten sanoisi ”väistötilan” palauttaa vanhaan blogipohjaan, ja jatkaa siellä.

Näin siitä huolimatta, että tässä on selvinnyt, että vanhan blogini tuhannet kuvat ovat hävinneet: kaikki ne kuvat, joiden nimessä on ollut skandeja (äät, ööt etc.). Skandithan ovat kiellyttyjä nettisivujen osoitteissa ja tiedostonimissä, mutta niitä on kyllä voinut käyttää blogin ”sisällä” myös kuvien nimissä. Nyt kun minulla on ollut meneillä tämä tiedostojen pelastamis- ja palvelimenvaihto-operaatio, ne olivat kuitenkin ”rikki” ja siksi hävöksissä. Ei voi mitään. Kuvat ovat minulla kuitenkin ulkoisen kuvalevyn kätköissä, joitakin sieltä aina palauttelenkin, ainakin niihin artikkeleihin, joihin tulee usein klikkauksia hakukoneiden kautta (matkajutut, historiapostaukset, viinisuositukset ja tietyt reseptit useimmiten).

No joka tapauksessa olen tässä koko ajan, vähitellen fiksaillut näitä sivujeni layouteja ja siirtänyt vanhoja matskuja etc. Toiveenani on saada koko Satokangas.fi -sivusto yhtenäiseksi, ja samalla toimivaksi monin eri tavoin.

Noh, tänään olen siis surffaillut ja hakenut ideoita ja hyviä ratkaisuja muiden sivuilta, erityisesti blogisivustoja olen kolunnut läpi. Suomessahan on jo paljon bloggaamisella elantonsa hankkivia tai ainakin sivutuloja postauksilla tienaavia.

Suomen blogimedia kokoaa yhteen ainakin parikymmentä bloggaajaa, joilla on yhteensä 140 000 kävijää päivittäin! 140 000! Tuulestatemmatulla on 300.

Cision julkaisee Suomen TOP 10 -blogit kerran kuussa vaihtuvasta aiheesta: on kulttuuri-, fitness-, elokuva-, lapsiperhe-, ruoka-, sisustus-, valokuva-, muoti-, digimarkkinoinnti-, matka-, puutarha-, valokuvaus-, parisuhde-, dieetti-, politiikka-, käsityö-, ja ties minkä kaikkien blogien sarjoja! Kuinka ollakkaan en löytänyt yhtään sarjaa johon Tuulestatemmattua kuuluisi. Se ei kuulu mihinkään. Suloinen sekamelska päivittäisiä otoksia elämästäni ei mahdu raameihin. 😀

Blogit.fi listalla on yli 6000 blogia. Muistelen hämärästi, että Tuulestatemmattuakin on joskus ollut siellä. Ei ole enää.

Tämä Lumipallon listaus on vähän vanhentunut, mutta paljon sielläkin on.

Blogbookin-portaalin etusivulta kaikkien mainosten keskeltä löysin tiedon, että liki päivittäin bloggaavan Jasmin Mäntylän sivuilla käy 10000 lukijaa per postaus! Pah! Happamia sanoi …

Lily.fi on kymmenien blogien yhteisö, jonne bloggaavat – enimmäkseen nuoret 20 – 30-vuotiaat nuoret naiset muodista, ruuasta, sisustuksesta, parisuhteista, matkoistaan, elämästään. Osa tuon portaalin alla olevista blogeista on sisällöltään hieman samanlaista, lähes päiväkirjamaista elämänmenon selittämistä kuin tämä minun päivittäin bittiavaruutta osaltaan täyttävä ”kirjailuni”.

Blogeissa oli selviä yhtäläisyyksiä: lähes kaikki suosituimmat blogit ovat valkoisella taustalla ja niissä tekstit on (turhan) pientä pränttiä – nehän onkin nuorten blogeja ;)), kuvia on paljon ja ne ovat pieniä, osa todella hyviä kuvia ja osa surkeampia kuin minulla viisi vuotta sitten. Sisustusblogeissa on vain musta-valko-harmaita huusholleja ja ruokakuvissa ryppyisiä liinoja ja lakanoita. Minäkin alan käyttää niitä, ehkä jo huomenna näette!

Blogisivut ovat täynnä mainoksia: banneri ja sivupalkit ovat mainoksia täynnä, pahimmoillaan blogissa on sellainen eteen pamahtava mainos*, joka on ensin ruksista deletoitava, että pääsee lukemaan tekstiä ja katselemaan kuvia. (* = ”Avaussivun hallinta tai interstitiaali” valisti perheen digimarkkinoinninammattilainen)

Aika paljon sattui kohdalle sellaisiakin blogeja, joissa suomen kielen perusteet olivat kehnonlaisesti hallussa, välimerkit turhia ja amerikkalaiset ja suomalaiset kirjoitetaan Isolla, samoin kuin maanantait ja muut viikonpäivät ja kuukaudet. Yhdyssanoja ei muutamissa blogeissa ollut montakaan, ja erisnimien genetiivit muodostettiin hassusti, vähän kuin ”in english” -tyyliin: esim. Oulu´n tai IKEA´s.

Aivan selvästi olen päätymässä ohi valtavirran muotoiluun omassa uudistuksessani. Huolimatta siitä, että olen oppinut uuden sanankin: rekvisitointi. Tulette vielä näkemään! 😉

Ja löytyi blogimaailmasta muutamia hyviä reseptejäkin, postauksien aiheitakin. Semmoinen ”Bloggaajan Ystäväkirja” -juttukin. Kunhan joku päivä olen aihetta vailla, joudutte sellaisenkin näkemään.

Uutta kohti kuitenkin ollaan menossa.

Niitä näitä

Pihalla ja puutarhassa

Pihalta on sulaneet melkein kaikki lumet. Jo viime viikolla Pehtoori pääsi vähän rapsuttelemaan nurkkia, kantamaan kellokanervat kompostiin, levittelemään lumia, ja leikkaamaan omenapuun, ja viikonloppuna jo haravoikin melkein kaiken. Minäkin jo putsailin takapihalla tontin reunoja, yrttipenkit käänsin ja tein ”katselmuksen”. Totesin myös, että valkovuokkojen pienet lehdet olivat jo nousseet, pistin päälle vähän lisää lehtiä ja heinätukkoja, etteivät yöpakkaset veisi – ehkä ne juhannuksena jo kukkivat.

Tänään oli taas Apsu-päivä. Nuhanenäinen poika esitti tekokuorsausta aamupuoliseitsemältä tuulikaapissa, kun vanhempansa töihin menomatkalla lapsen siihen pudottivat. Mutta eipä väsymys paljon haitannut menoa…

Ilman lämpenemistä odotellessa lähdimme kaksistaan ajelulle ja käymään puutarhalla, hakemassa yrttitaimia ja ihan vaan katselemassa, pohtimassa kesäkukkia ja yrttipenkkien laittoa. Olipa pojalle ensimmäinen kerta isolla puutarhalla ja kasvihuoneissa, – ja oli ilmeisen ihastuksissaan. Kyllä on papalta joku dna:n pätkä periytynyt, sillä niin innossaan pieni oli kaikista kukista ja taimista; kovin hennosti niitä koetti ja silitti.

Palatessa pihalla kaikenmoista uutta katseltavaa, ja sitten tietysti saippuakuplia (KLIKS!).

Vaikka tulevalle kesälle ei olekaan mitään suunnitelmia olla pitkiä pätkiä pois kotoa, olen TAAS päättänyt, että laitan entistä vähemmän kesäkukkia. Mökkiviikoilla ja kun elokuun alussa ollaan ”pakomatkalla” ei Juniorin sitten tarvitse niin paljon huolehtia kasteluista ja sen sellaisesta. Ja muutenkin. Ei tarvi olla niin paljoa, – ei ole mitään isoja juhliakaan tiedossa. Kalaasit tietysti ja jotain muuta pienimuotoisempaa, siinä kaikki.