Sälekaihtimien välistä siivilöityvä ilta-auringon valo tuo hyvän olon, varmistaa sen, että kevät on tullut. Kesästä en vielä puhuisi.
Eilen promootiokulkueen jälkeen humpsahdin muistojen syövereihin, menneeseen maailmaan niin syvälle, että yöllä heräsin monta kertaa. Elin unissani menneitä vuosia, – ja sitten monta kertaa heräsin taas hillittömään yskään. Päivisin on jo hyvä, mutta nukkua ei oikein voi, – aamuneljältä totesin, että tämä on kuitenkin vain yskä, joten ei oikeastaan edes haittaa ja siirryin telkkarihuoneeseen lukemaan (ja yskimään), jotta edes Pehtoori pystyy nukkumaan.
Aamuneljältäkin on jo valoisaa. Kun istuin keittiössä kuumaa mehua juoden ja miettien kaikenmoista pikkuisen nirhaisi ajatus siitä, että ei mene enää kuin kuukausi, että päivät taas lyhenevät. Mutta torppasin moisen typerän tosiasian, ja keskityin siihen, että on kevät, on valoisaa, metsänreunassa jo vihertää, vähän, mutta vihertää kuitenkin.
Jossain vaiheessa kömmin takaisin sohvalle, nukahdinkin, näin unta väitöksestäni, päivistä Kasarmintien historian laitokselta, olin valmistautumassa tenttimään Maailmanhistorian kartastoa (Westermann, Grosses Atlas zur Weltgeseschichte), mikä ei unessa eikä todellisuudessa (1979) ollut mikään läpihuutojuttu: saksaksi maailmanhistoria karttojen kertomana! Grüß Gott, auf Wiedersehen, Gott sei Dank, Alles Werloren, ja ties mitä kaikkea, – sekä oikeasti että unessa tuo tuli oli yksi painajaismaisimmista tentistä. Todellisuudessa meni kiittäen läpi, unessa ei todellakaan.
Yöelämän vilkkauden vuoksi päivä alkoi (liian) myöhään, mutta oli jo pakko päästä kunnolla ulos. Pyöräilin kiertäen, kaartaen kunnes saavuin Kuivasojalle. Siellä oli perinteikäs (30 v.) kevättapahtuma, jossa oli kaikkea mahdollista! Siellä minä sitten melkein parituntisen vietin Hannu Perätalon Trion musiikin tahtiin kuvaillen ja katsellen, lämmöstä ja valosta nauttien.
Siellä oli niin paljon mainioita tyyppejä, sellaisia kansanmiehiä ja mainioita muksuja että olipa ilo kuvailla. Mukavasti maaseutuyhteisön meininki.