2017

Mitäs mieltä olette nyhtökaurasta ja härkiksestä?  Nehän ne(kin) ovat nyt (koti/terveys)ruokatrendien aallonharjalla. Minä olen nöyrästi kokeillut sekä maustettua että maustamatonta nyhtökauraa, kerran härkistä, ja koettanut maustaa, hakenut netistä kehuttuja ohjeita, mutta eipä ole meistä tullut nyhtökauran ystäviä. Meille tavallaan ihan turhakin tuote. Jauhelihaa käytetään muutenkin ihan mahdottoman vähän, sekin poroa tai karitsaa. Jos halutaan ei-liha- tai kalaruokaa kuten pari, kolme viikossa käy, niin sitten syödään kasviksia, eikä mitään liha”jäljitelmiä”.

Entäs  uusista aika vastikään kauppoihin tulleista proteiinipuddingeista?  – Uutuus-proteiinipuddingit maistuvat merkillisen muoviselta, aika montaa olen testannut rahkan ja skyrin vaihtoehtoina. Ja kokeilutksi jäävät nuo: rahka ja skyr ovat edelleen hyviä. Ja jäätelö! 😀

Uusista ja vanhoista sapuskoista juteltiin viikon lopulla kun olimme käymässä anoppilassa, jossa samaan aikaan oli Pehtoorin sisar miehensä ja lastenlasten kanssa. Anoppi oli tehnyt ranskanleivästä, oikeasta voista (kuinkas muuten) ja kinkku- ja kurkkuviipaleista voileipiä kahvipöytään. On tehnyt niitä aina. 😀  Ranskiksesta muistelin, että sitä meillä oli 70-luvun alussa aamiaispöydässä, ja pallojuustoa ja Ögön-kaakaota. Niiden voimalla kouluun lähdettiin.

Ja sittenpä päästiinkin jutuissamme kouluruokiin, semminkin kun minun oli anopilta vihdoin otettava ylös se hänen ”hyvän rössypotun” ohjeensa. Alkaa siis olla lähellä se että sen keitän, ja syötäväkinhän se sitten on! Ja se on just se minun koulun inhokkiruoka numero yksi. Niistäkin sitten juteltiin: tilliliha, maksakeitto, ”kettoinen” suklaavelli. Ne olivat liki yhteisiä ei-niin-herkkuruoka-osastoon meneviä ruokia, paitsi että minä en inhonnut tillilihaa edes koulussa, ja kotona tykkäsin siitä kovastikin.

Monta vuotta sitten blogissa muisteltiin lapsuuden ajan herkkuja: https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kolumnipaiva-lapsuuden-ruokamuistoja/ , mutta entäs ne lapsuuden ruoat, joista et pitänyt silloin etkä pidä vieläkään? Vai onko maku muuttunut niin, että kaikki maistuu?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pikku prinssin laukku on pakattu, ja nuhanenäinen poika on palannut kotiin.

Apsu oli kanssani äitiään töistä vastassa. Kaksivuotiaan, elämänsä ensimmäinen oikea (ei hampaiden tulosta johtuva) flunssa ei ollut se syy, miksi pojan silmät kostuivat, kun hän näki äitinsä tulevan työpaikan ovesta ulos ja tulevan kohti parkkipaikkaa, jossa odottelimme. Emme suinkaan olleet siellä ensimmäistä kertaa, ja onhan poika ollut meillä paljonkin, öitäkin jo monesti, mutta tänään, äitienpäivän taikapölyä ilmassa?, – tai tiedä häntä mitä! No ihan sama, minä tietysti tillitin hiljaa mielessäni, kun näin Apsun ilosta itkevän. Niin kuin tillitin sittenkin, kun heidät kotipihalleen jätin. Että minä ole kyynelehtijä!

Ja kun katselen FB-päivityksiä ja nettikirjoittelua niin ihan merkillisen paljon liikkeellä on sellaista sentimentaalista, pohjavireisesti surumielistä, menetettyä kaipaavaa,… Suomalaiset! Onko muualla äitienpäivässä sellaista melankoliaa kuin Suomessa? Vai onkohan vain kyse – taas kerran tästä loputtoman räntäsateen luomasta yleistunnelmasta ja minun, mummin, herkistämistä itkuantureista? Etteikö sellaisia muka ole?  – Ihan satavarmasti on!.

Onkos se niin, että suomalaisessa äitienpäivässä on sellaista uhrimentaliteetin kunnioitusta, itsestään luopumisen hypetystä? – Miksihän?

Meidän perhepiirissä äitienpäivä on vuosia, liki vuosikymmeniä kulunut multaa lapioimalla, pihatöissä, hyvin syöden, – nyt on tosin ollut hieman erilainen äitienpäivä. Hyvä päivä tänäänkin.

Ja Luoja suokoon, että pian alkaa oikea kevät!! Loppuu tämä kyynelehtiminen ja menneeseen tuijottelu.

Äitienpäivän tienoilla 30 vuotta sitten olin saanut tiedon, että me emme ehkä, emme varmaankaan, tuskin koskaan, tule saamaan lapsia.

Muistanpa kun aloitin sekä viiniharrastuksen että ”parsafriikkiyden” suunnilleen samoihin aikoihin 90-luvun alussa, ja yritin opetella sitä, mitkä viinit ja ruoat ovat kelpo kumppaneita, jopa toinen toisensa uusiin svääreihin nostavia, ja aika usein törmäsin ajatukseen, että kananmuna ja PARSA ovat viinin vihollisia, tai ainakin, että ne on vaikeita yhdistää onnistuneesti.

Vuosien varrella olen oppinut, ettei juttu ole ihan näin kategorinen, onnistuneita parsa ja viini -yhdistelmiä on tullut koetuksi, mikä ei ole taannut, että olisi vieläkään mikään helppo juttu. Niinpä ilolla otin vastaan tiedon, että meillä Oulun voutikunnan paistinkääntäjillä oli mahdollisuus ja ilo osallistua ravintola Puistolan Delissä iltaan, jossa ideana oli kokeilla parsaa ja viiniä, ja nimenomaan niiden yhdistämistä.

Se ilta oli eilen. Olipa kyllä mitä opettavaisin ja makoisin ilta: kuusi viiniä (á 6 cl)  ja kolme erilaista (pienehköä) parsa-annosta: alkuun parsacappuccino, sitten parsaa, hollandaisea ja serranoa ja viimeiseksi parsarisottoa! Ja viinit:  prosecco (Perlage), samppanja (Dangin-Fays), riesling (Kalk Glimmer), sauvignon blanc (Wohlmuth), verdicchio (Collestefano) ja muscat (Wolfberger)!

Heti on todettava, että minulla on ihan henkilökohtainen ongelma sauvignon blanc -viinien kanssa. En vain voi mitään, että ruohoinen, viheromenainen, kirpakka SB ei ole minun makuuni. Minä tunnistan sen  jo helposti. Ehkä parhaiten tunnistan, onhan sen tuoksu ja maku niin ominainen, etten sanoisi omituinen. 😉 Olen jopa yrittänyt ”siedätyshoitoa” ~ tässä jokunen vuosi sitten ostimme toistuvasti viikonlopun valkoviiniksi sauvignon blanc -rypäleestä tehtyjä viinejä, eri maista, eri mantereilta, kalliita ja halpoja, mutta ei.

Olemmepa aika päiviä sitten olleet viikon lomalla Loiren laaksossa, joka on sauvignon blancin syntysijoja, ja kyllä minä siellä Fume blanc -viineistä (nekin sb-rypäleestä) pidin ja muutamat kalifornian fume blancit ovat mitä mainioimpia, mutta vanhan maailman perinteinen tai vaikka uusseelantilainen SB, uuh!

No mutta asiaan: meitä oli ravintola Puistolan Delissä reilut 20 paistinkääntäjää aveceineen, tunnelma oli välitön ja vastaanottavainen. Saimme viiniasiantuntijan (J. J.) selkeän ja uusia makumaailmoja avaavan, sopivan lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen jokaisesta viinistä.

Parsa-cappuccino (joka on tässä samalla ”Jokaviikkonen soppamme”) sekä sen  kanssa maistetut prosecco ja samppanja saivat yleistä hyväksyvää muminaa … Eikä ketään hämmästyttäne, että samppanja todettiin proseccoa paremmaksi, jos kohta hieman pohdittiin, että oliko niin, että samppanjan voimakkaat kuplat veivät hennon hienolta parsavaahdolta mahdollisuuden loistaa.

Seuraavaksi oli vuorossa vihreää ja valkoista parsaa hollandaise-kastikkeen ja rapeaksi paahdetun serrano-kinkun (ah, se oli ihan hirmuhyvää!) kanssa. Ja viineinä itävaltainen riesling ja se sitten se ”The Sauvignon Blanc”, – maistelin viinejä ennen parsaa, totesin – taas – ettei ole SB mun viini, mutta kuinkas kävikään, kun parsa tuli mukaan. Sauvignonin kirpeys, ruohoisuus, hyökkäävyys talttuivat! Kastikkeen hapokkuus kontra viinin happo tekivät sen mitä pitikin: kaksi miinusta on plus! Nehän sopivat yhteen! Ainakin tänään maistelussa ollut itävaltalainen riesling jäi hollandaisen ja serranon jalkoihin, ja muuttui melkein makeaksi, mikä ei tässä kompositiossa ollut ainoastaan hyvä asia.

Ja sokerina pohjalla: parsarisotto kera muscatin ja italialaisen verdicchion. Muscat ei aromaattisuudessaan, hapottomuudessaan, parfyymisyydessään ole koskaan ollut erityisesti mieleeni, mutta verdicchio on. Jopa niin, että sitä on Italiasta kotiin matkalaukuissa joskus roudattu. Ja niinhän se tässäkin sitten kävi, että muscatin maku toimi tosi hyvin parsarisoton hapokkuuden kanssa. Olin yllättynyt, ja varsin iloinen, että lähdimme maistelemaan.

Naapuripöydässä istui veteraani-paistinkääntäjä, kymmenet keittiömestarit kouluttanut, etelän ravintoloissa työskennellyt herrasmies, jolta kyselin, että mitenkäs parsacappuccino oikein tehdään ,… että pitäisi resepti saada. Ja hän kertoi oman versionsa:

Kuori parsat kevyesti jos tarpeen, napsaise tyvestä kuivat pois, ja säästä muutama nuppu koristeeksi. Keitä parsat suolavedessä kypsiksi, kaada melkein kaikki vesi erilliseen astiaan (säästä seuraavan päivän parsakeittoa varten tms.) ja sekoita parsat sauvasekoittimella samettiseksi massaksi, laita takaisin kattilaan, kaada päälle nauhana ja sekoita sauvavatkaimella  kuuma kuohukerma ja sekoita koko ajan pamixilla kuohuvaksi vaahdoksi. Kaada kuppeihin. Pinnalle esim. ruohosipulisilppua. (kuva ylimmäisenä).

Muuta ei tarvita. Ehkä kuitenkin tilkka hyvää viiniä, ehkä samppanjaa tai sittenkin muscatia? Eilisen jälkeen suosittelisin cappuccinolle muscatia ja parsa-hollandaise-serrano -annokselle samppanjaa.

Nämähän ovat makuasioita, ja maku muuttuu. Sen muistan taas eilisen jälkeen erityisen hyvin.

PS. Muutama muu meillä paljon käytetty tapa käyttää parsaa

parsaa, pecorinoa ja prosciuttoa

parsaa a la Kellog´s

Kalevassa oli tänään juttu siitä, kuinka oulunsalolaisessa koulussa on meneillään kokeilu, jossa oppilaat laittavat aamulla kouluun tullessaan kännykät jemmaan, pois käsistä ja ulottuvilta, ja he saavat puhelimet takaisin vasta koulupäivän jälkeen. Juttua lukiessa ajattelin, kuinka minä olen riippuvainen, pahasti addiktoitunut luuriini. Kyllä koulussa pysyin tunnit ilman puhelinta – useimmiten. Mutta että koko päivän!

No kävipä sitten juuri tänään ja tuon jutun lukemisen jälkeen siten, että kun aamusella lähdin liikkeelle, unohdin puhelimen kotiin. Ja huomasin sen jo ensimmäisellä etapilla: Tuiran postissa oli minulle paketti, jota menin noutamaan, eikä minulla ollutkaan näyttää tekstaria, jossa on se koodi, jolla saisin tyttären lähettämän paketin postin hyllyistä itselleni. Hitto! Menin kuitenkin kysymään, että voisiko sittenkin löytyä, –  – – henkkarit on kuitenkin mukana, ja voila! Onneksi. Ei kuulemma aina löydy.

Ja lapsi, ”Etelän mutikainen”, kuten oli korttiin kirjoittanut, mikä sai hymyn ja hyvän mielen jo sinällään aikaiseksi, oli lähettänyt minulle 1000 palan palapelin ”kootaan sitten yhdessä juhannuksena tai mökillä”. ”Kolmekymppiselle, ja äitienpäivälahjaksi” – luki kortissa. Onneksi puhelimen poissaolo ei jättänyt paitsi tästä ilosta.

No sitten kauppaan hankkimaan äidille viikottaiset ruokatarpeet  –  keittämieni soppien ja Caritaksen lounaiden täydennykseksi. Muistinpa kaupassa, että jos/kun aion kotona iltapäivällä tehdä tämän viikon ”jokaviikkoisen sopan” tarvitsen ehkä jotain yrttejä vai oliko se sittenkin smetanaa… tsekkaanpa reseptin netistä… Miten tarkistat kun ei ole puhelinta!  Ostin sitten sekä korianteria että smetanaa, ja mietin, että eihän ennenkään tarvittu puhelimia ruokakaupassa.

Matka jatkuu: ajelen kukkakaupan eteen, ja … etsin puhelinta, että voisin ParkManilla maksaa pysäköintimaksun. Nope! Ei muuta kuin kävelet muutaman korttelin päähän, jotta voit automaatista ostaa parkkilipun. Ja onko kolikoita? Nope. Riskillä jätin auton toviksi parkkiin ilman maksua, – ja huh, äitienpäiväruusun ostoreissu ei tuonut parkkisakkoa.

Ajelen äidin luo, … normitoimet, ja sitten äiti halusi nähdä uusia kuvia Apsusta, joka vastikään käydessään oli isomummin sydämen vienyt! Eipä ole puhelinta, jonka whatsappin olisin voinut kytkeä äidin läppäriin, että olisi kuvia voitu katsoa. Ja tässä vaiheessa kello on vasta vähän ennen puoltapäivää! Ja jo neljästi minä olisin oikeasti tarvinnut luuriani! Ja minulla sentään on rannekello, että en tarvitse puhelinta kelloksi, eikä ollut mitään soiteltavaa.

Ja näissä edellä olevissa jutuissahan ei ole vielä ilimanaikunen somessa surffailu, eikä jatkuva – nykyisin liki olemattoman – sähköpostiliikenteen tsekkaaminen.

Kyllä, kyllä olen pahasti puhelinriippuvainen.

Kamera on onneksi ollut koko päivän, aamusta iltaan, mukana. Palaan iltaan vielä…

111

Olipa mukava käydä luennoimassa tänään aamupäivällä. Kesäyliopiston senioripiirissä olivat halunneet jonkun esitelmän pitäjäksi, ja senioripiiriä vetävä entinen oppilaani, sittemmin historiaprojekteissa kollega, kysyi minua. Aihe oli ”Itsenäisen Suomen paikallishallinon juuret” (tai siis sellaiseksi minä otsikon muotoilin) ja on kyllä sanottava, että on minun ”ohjelmistossani” ainakin kymmenen mielenkiintoisempaa valmista yleisö-/Studia Generalia -luentoa, mutta teinpä uuden, saivat sitten mitä tilasivat.

Ja kaiken hyvän lisäksi kehuivat kiinnostavaksi ja mielenkiintoiseksi, toivoivat, että syksylläkin tulisin luennon pitoon. Ja mieluustihan minä menen. Luennoimisesta olen tykännyt aina. Tai noh ainakin viimeiset parikymmentä vuotta.

Tämä oli sikäli ”historiallinen luento”, että se on ensimmäinen, josta laskutan uuden pikku yritykseni kautta. En sivutulo- tai freelance-verokortilla kuten ennen, vaan yrityksen kautta. Vaikka työstä on tullut harrastus, niin näinkin voi tehdä. 😀

Olisi kyllä mahdollisuus tienata taas luennoimalla enemmänkin, – onpa nimittäin ”minun virkani” (historian yliopistonlehtoraatti) avoinna. Seuraajani jää ensi lukukaudeksi vuoden tutkimusvapaalle, joten enemmän-vähemmän leikillään/tosissaan kyselivät, josko tulisin vuodeksi hommiin. Enpä todellakaan edes ajatuksen häivähdystä uhraa asialle. En vaikka nyt on sellainen tilanne, ettei minulla ole enää edes koulua ensi lukuvuodeksi tiedossa ja tekemistä takaamassa.

Yliopisto ei ole enää se työpaikka, jossa minä niin hyvin vuosikymmeniä viihdyin. Nyt juuri on viimeisimpien yt-neuvottelujen jälkeen todella surkea tilanne, eikä humanistinen tiedekunta ole säästynyt. Kuten Yliopiston Akateemiset lausumassaan totesivat: ”Vähennykset horjuttavat koko Oulun yli­opis­to­yh­tei­söä – ajoituskin ”pahin mahdollinen” (Kaleva tänään).

Iltapäivällä kun olin sitten taas vapaa valokuvaaja, käytin monta tuntia ruokakuvien ottamiseen ja ruoan jälkeen lähdin kaupungille kun ajattelin, että hillitön räntäsade voisi olla vaikka kuvauksellista. Olihan se. Ja minähän olen vattilaisena nimenomaan saanut paljon kokemusta surkeassa säässä kuvaamisesta, joten rohkeasti vaan Canonin kanssa ulkoilemaan.

Kotipihallakaan kun ei vielä oikein voi tehdä mitään, – muuta kuin kuvata takapihan varastoa.

Mietinpä, että olisipa ollut tämmöinen sade kun yritin joulukorttikuvia ottaa.

Lämpötilan laskiessa (taas) kohti yöpakkasia, on ollut hyvä leikkiä viime kesän kuvilla …

Surffailla ensi  kesän lomakohteessa, ilahtua siitä, että tyär on varannut heinäkuulle lentoliput Helsinki – Ivalo, tehdä ruoaksi KEVÄTkananpoikia (kuva), miettiä jo kalaasien ajankohtaa, (edes) aikoa lähteä puutarhalle hakemaan yrttien taimia, aloittaa uuden nettisivuston kokoaminen ihan alusta, lukea kesäkirjaa, miettiä, myisikö rullaluistimet pois, harkita Facebookista luopumista tai ainakin rutkaa käytön vähentämistä nyt kun koulun takia siellä ei ole enää tarvetta käydä, nauttia tekemisen vähästä välttämyydestä, kummastella sitä, että kalenterissa on hyvin vähän menoja toukokuulle, todella vähän.

Olla vähän pahoillaan, ettei ole saanut lähdetyksi lenkille, mutta sentään luento melkein viimeistelty, pyykki silitetty, äidin veroilmoitus tehty, – oma sitten huomenna, hope so.  Sellainen kotilauantai on ollut.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kuvassa ”pensasbasilikat”, jotka ostin vappupöydän koristeeksi. Ovat viikossa kasvaneet jo paljon, vaikka olen jo annosten koristeeksi noista nappaissut lehtiä.