2015 – Sivu 33 – Tuulestatemmattua

Perjantaista huolimatta pientä vaahtoamista

Jo eilen illalla oli sellainen olo, että tällä viikolla on tullut tehdyksi tarpeeksi. Että on varmaan viikonloppu… Niinpä oli hyvin arveluttavaa, ymmärränkö ollenkaan töihin tänään mennä. No ymmärsin sittenkin.

Ja olipa tavattoman rauhallinen duunipäivä. Heti yhdentoista jälkeen (!!) pääsin kiinni niihin asioihin, joihin oli tarkoituskin. Miten niitä kaikenmoisia kyselyjä, piipahtelijoita, yhteydenottoja niin paljon sitä ennen kertyikään?

Naapurihuoneen kollega on omallla loputtoman rauhallisella olemuksellaan minulle joskus hyvänä esimerkkinä siitä, ettei kannata edes yrittää hötkyillä: yliopisto ei ole tehty sellaiseksi, että kaikki sujuisi, ei vaikka miten yrittäisi.

Aina tuntuu siltä, että ikinä ei ole tarpeeksi aikaa, koskaan en ehdi. En töitä, en harrastuksia, en lepoa, en liikkumista! Haluaisin tehdä sitä ja tätä, olla tuolla ja täällä, – ei onnistu! Surkea järjestelijä? Laiska tekemään?

Ei se niin mene. Väitän sen sijaan, että tämä kaikki tuskastuminen johtuu tästä helmikuusta. Merkillinen kasauma kaikkea tulee tähän. Vai onko sittenkin vain kyse siitä, että näen muiden ehtivän, itseni en? Kehityskeskusteluihin pitäisi valmistautua… ja minä en kehity. Sehän se on ongelma. Tai noh… kenen ongelma…

Sitäkin olen tänään miettinyt – kuten joskus ennenkin – että miten ihmeessä selvitä sellaisista jutuista, että joudut tekemään töitä/olemaan apuna/harjoittamaan tulokseen pyrkivää kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö ei syystä tai toisesta toimi. Sellaisten ihmisten, jotka eivät havaintojeni mukaan toimi. Jotka vain ovat. Ja pahimmoillaan eivät ymmärrä olemisellaan, olemattomuudellaan!, haittaavansa muidenkin töiden tekemistä. Sellaisten, jotka vievät alas koko yhteisön/yksikön tulosta – ihan vain oman erityislaatuisuutensa, oppineisuutensa, piittaamattomuutensa, yhteistyökyvyttömyyten vuoksi. …

Ja sitten: on totuuden nimissä sanottava, että sittenkin ehdin tärkeitäkin juttuja. Ehdin tänään jutella ”leppäkerttuihmisen” ja ”nuoruusihmisen” kanssa. Muutaman muunkin. Aina on opiskelijoita, jotka pitävät minut hyvällä tuulella. Tai siis saavat tuntemaan, jotta aikaa on. Että on vain mietittävä, mihin sen käyttää. Mikä lopulta ”kannattaa”…

Helpottiko? – Siis tuo vaahtoaminen – helpottiko se? Toki, toki. 😀

Ai niin, Oulun Stocka on lakkaustusuhan alla: pitäisiköhän sittenkin perustaa se herkkukauppa, jota vuorotteluvuonnani jo aika pitkälle ideoin ja valmistelin …

Valmistellessa

Tämän päivän teemana on ollut valmistelu: on valmisteltava ensi viikon luento ja on valmisteltava artikkeli kuun loppuun mennessä. Tyttären muuttoakin olen siten valmistellut, että olen ollut hengessä mukana ja kommentoinut, kun hän on kiertänyt eilen seitsemän, tänään kolme ja huomenna vielä muutaman tarjolla olevan vuokra-asunnon. Ensi viikon koulutustoimikunnan (ei -neuvoston) kokousta olen valmistellut. Ja nyt illan sitten olen valmistellut ensi lauantain viininmaistiaisia. On meidän vuoro järjestää ne.

En vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mitä pruuviin laitan, mutta on minulla jo runko selvänä. Kun viiniteema ei ole ihan satavarma, niin myös ohessa tarjottavan iltapalan hahmottaminen on tuottanut minulle ihan poikkeuksellisen paljon päänvaivaa. No jotain sentään olen jo tehnyt.

Viinin kerallahan tarjotaan usein juustoja ja pähkinöitä? Löysin oivallisen keinon yhdistää ne!

Suolapähkinä-juustokeksit (Kinuskikissan kirjasta ohje)

Taikina:
1 ½ dl suolapähkinöitä
2 ½ dl vehnäjauhoja
125 g voita tai margariinia
3 dl voimakasta juustoraastetta (esim. parmesaani, cheddar tai murennettu Koskenlaskija)
1 muna

Pinnalle:
20 suolapähkinää

Hienonna suolapähkinät rouheeksi tehosekoittimella. Sekoita pähkinärouhe ja jauhot keskenään. Nypi sekaisin voin kanssa. Lisää juustoraaste ja muna. Muotoile taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperilla peitettyä uunipeltiä vasten. Paina yksi suolapähkinä [laiton cashew-pähkinän] jokaisen keksin keskelle. Paista 200 asteessa 15 minuuttia.

Hyviä ovat.

Sitten ihan ”kuvausteknisistä syistä” 😉 oli punaviinilasillinen nautittava. Teen tässä ”prujua” = maisteltavista viineistä tietopakettia, ja sen kuvittamiseksi avasin pullon ja nautin lasillisen punaviiniä.

Yleensä maistamme sokkona. Porukka tietää ehkä teeman tyyliin ”Australia”, ”Uuden maailman shiraz” tai ”Ribeira del Duero”, mutta ei muuta. Nyt olen järjestämässä tätä siten, että annan taistingin aluksi listan maisteltavista viineistä, mutta järjestys ei ole tiedossa. Siis puolisokko-maistelu on tulossa. Tämmöisiä on kerhomme 22-vuotisen maisteluhistorian aikana ollut tosi harvoin. Saapa nähdä…

Klikkaamalla kuvan isommaksi näet valot, varjot, heijasteet paremmin… Pikkuisen olisi saanut alareunaan jäädä enemmän tilaa.

Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Lyhyen yön jälkeen pitkä päivä

Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉

Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.

Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Sateenkaarenpää

Enhän mihinkään ennusmerkkeihin juuri usko. Enkä ihan helpolla näe jotain ”merkkejä” tulevasta. Horoskooppeja en lue. Tosin joitakin juttuja toistan rituaalinomaisesti kun on jokin asia mentävä hyvin.

Mutta tänään kyllä tuntui, että nyt oli jotain sanomaa taivaalla. Lähdin töistä vähän vauhdilla jo ennen neljää ja kun astuin parkkipaikan puoleisesta ovesta pihalle, kaartui koko taivaankannen yli sateenkaari. Helmikuuussa puolipallonmuotoinen iso sateenkaari! Norssin alakoululta Norssin yläkoulun urheilukentälle asti.

Ja minulla tietysti kamerassa 35 millinen kiinteäpolttovälinen linssi, mikä merkitsi ettei kaari mahtunut millään yhteen kuvaan.

Ja juuri tänään töistä lähtiessä näkyi sateenkaarenpää, ja toinenkin. Ja se, että ne kaarenpäät olivat kaukana toisistaan, mutta kaari oli kuitenkin ”tukevasti maassa”, ei jättänyt minua kylmäksi. Jos joku olisi nähnyt minut kuvailemassa ja hieman oudosti hymyillen kävelevän autolle, olisi varmaan ajatellut, että nyt ei kaikki ole ihan tavallisesti.

Eikä olekaan.

Kotona piipahdettua, pikaisesti syötyä lähdin tyttären tykö. Katsomaan, mitä pakataan muuttokuormaan? Kaikki pakataan. No ei ihan. Lapsi heitti hyvästit asunnolleen, omalle kodilleen, jossa on asunut syksystä 2009, asunut ainakin ne pätkät, kun ei ole ollut Meksikossa tai Ranskassa. Monta vuotta kuitenkin.

Sitten lähdimme lentokentälle. Karmeassa kelissä, pimeää, märkää, hirmuinen tuuli, mutta ei ahdistava tunnelma. Saattelin lapsen laukkuineen bag droppiin ja ohikin. Halasimme. Enkä melkein yhtään parkunut. Ehei en, oikeasti en. En edes yksin takaisin kotiin ajellessa. Iloa ja valoa, onnea ja kaikkea hyvää toiseen sateenkaarenpäähän toivon.

179

Niitä näitä

Kaipuu hangille

Eilen olin Nallikarissa harjoittelemassa keväthankien kuvausta.

Josko hiihtolomalla (kymppiviikko) mökille pääsis. Kovasti tuo onkin ollut tänään mielessä, sillä Pehtoori ilmoitti sinne huomenna lähtevänsä ja mökkinaapuri/historiankirjoituskumppani kävi tänään duunissa kertomassa lähtevänsä hänkin pohjoiseen (84 v. ja ihan pokkana hurauttelee yksikseen mökille ja takaisin talvikelilläkin) ja säätiedotus lupaa sinne aurinkoa ja pikkupakkasta, ihan unelma rinne- ja hiihtokelejä. Jotta mieluusti minäkin suuntaisin jo nyt kohti Hangasojaa.

Mutta vapaaviikolla (jolloin on kyllä ehkä yksi väikkärin käsikirjoitus arvioitavana ;)) on ehkä suunta etelään: on mahdollisesti tulossa muuttokuorman roudaaminen Helsinkiin. Siitä huolimatta haluaisin myös pohjoiseen. Mutta katsotaanpas nyt.

On nyt niin monta liikkuvaa tekijää, ettei oikein tiedä, mitä ehditään, missä välissä minne ja ketkä …

Työt vain hieman häiritsevät vapaata liikkumista.

Siitäpä tulikin mieleeni … huominen luento olisi vielä täydenneltävä…

Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Pataleipää, kolmiokakkua – läksärit

KAIKKI leipovat pataleipää. Instagramissa ja Facebookissa ja ruokablogeissa on jo kuukausia sitten leivottu pataleipää. Pitihän minunkin sitten. Ohjetta etsiessä kohdalle sattui tämä blogi, josta otin pataleivän ohjeen. Ja tässä suora kopio sieltä

Yksi pataleipä
2 tl suolaa
1 tl kuivahiivaa
7 dl vehnäjauhoja
3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)
Sekoita kulhossa kuivat aineet ja sekoita nopeasti joukkoon lämmin vesi, älä vaivaa. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä se tekeytymään huoneenlämpöön n. 12-18 tunniksi. Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle, taittele nopeasti palloksi (älä vaivaa!) ja jätä leivinliinan alle kohoamaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Laita kannellinen uunipata (n. 3 litraa) kylmään uuniin ja kuumenna uunia 225 asteessa noin puolisen tuntia. Ota pata pois uunista, nakkaa taikinapallo vuokaan ja paista leipää 30 minuuttia kannella peitettynä. Ota kansi pois padan päältä ja paistaa leipää vielä 15 minuuttia. Tarjoile hieman lämpimänä.

Hyväähän siitä tuli. Oikein hyvää. Ja rapeakuorista. Ja helppohan se on.

Toinen uusi simppeli ohje, jota kokeilin on mustikka – mustikka mikä? — mustikkatahna, mustikkatäyte? Mikähän sen oikea nimi on? No joka tapauksessa innokas ja ymmärtääkseni erinomainen kakkujen tekijä kampaajani, jonka kanssa hyvin usein puhumme paitsi lapsistamme myös kokkaamisesta, kertoi tämän jutun: kattilaan pistetään 600 g puolijäisiä mustikoita, 3/4 dl perunajauhoja ja 3/4 dl sokeria. Sekoitellaan ja annetaan kiehahtaa. ”Ensimmäisen pulpahduksen” jälkeen otetaan pois liedeltä. Se on siinä. Se on hyvää suoraan kattilasta, mukavaa lisuketta viilin päällä, kerrostettuna jätskin kanssa tai kakussa. Piti sitten tehdä kakkupohjat, vatkata kermaa ja rahkaa sokerin kanssa, ja kerrostaa nämä kaikki.

Muutoin menu hyvin meille tyypillinen juhlasafka: lampaanmaitojuusto-tomaatti-paprika-purjo-vihersalaattia paljon, puikulaperunamuusia ja poronpaistikäristystä, homemade puolukkasurvosta.

Ja sitten tyär tarjosi samppanjaa! Sai valmistujaisissaan toissa kesänä sedältään ja tämän vaimolta pullon hienoa Taittingerin sampanjaa ja ilmoitti jo silloin, että ”tämä korkataan sitten kun saan työpaikan”. Mansikanmyyntiä ei laskettu, eikä Meksikoon lähtiessä tainnut tuota muistaa, mutta tänään toi sen meidän kesken jaettavaksi.

Emme pahastuneet. 😉

Strassburg, Meksiko, Meksiko – ja nyt Helsinki. Tyttären läksäreitä taas vietelty. Tällä kertaa, näissä läksäreissä ei juuri mitään surumielistä, päinvastoin. Ilmassa iloa ja odotusta. Uuden lehden kääntämistä.

Enkä minä nyt kuuntele Laura Närhen ”Mä annan sut pois”, en Haloo Helsingin ”Maailman toisella puolen”, en edes J. Karjalaisen ”Hän”, saatikka Maarit Hurmerinnan ”Lainaa vain”, vaan olen vain kovin iloinen, että tämä on nyt näin. Hyvin on.

Valokuvaus

Kuvia lenkiltä ja vuokra-asunnoista

Aamupäivän kierros tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä, ja lenkille vasta puolen päivän jälkeen.

Melkoinen tuuli, mutta lenkin loppupuolella alkoi aurinko pilkistellä, heittää varjoja. Lopultakin ihan lussakka keli oli, ihan maaliskuun tuntu. Mutta ei sittenkään kovin kuvauksellista. Ei kimmeltäviä hankia, ei taivaankannen korkeaa kaarta. Kaikki otokset näyttivät kovin pliisuilta. Ja niinpä laitoin kameraan asetukset HDR-kuvia varten. Eiväthän ne todellisilta näytä, mutta on niissä värikylläisyyttä ja särmää.

klikkaile isommiksi.

Eilen ja tänään olen surffaillut aina välillä Helsingin vuokra-asuntosivuilla. Onhan vuokrat ovat ihan hirveitä, vaikka tyär ei mitään luksus-kämppää haluakaan. Kuitenkin ehdottomasti haluaa kantakaupungista, metron tai ratikkalinjan vierestä, ei mistään Keravalta tai Vantaan lähiöistä. Työpaikkansa on niin keskellä kuin oikeastaan voi; Alma Median uusi toimitalo on Elielin aukion vieressä, tai siis radan varressa Sanoma-talon takana, se on niitä uusia toimistotaloja. Mutta on kyllä mielenkiintoista katsella kuvia huusholleista ja sisustuksista… Yksiöt ja kaksiot voivat olla käsittämättömän täynnä tavaraa!

Kolmestaankin sitten etsittiin .. tyär kun kävi iltapäivällä syömässä (Stockan sitruuna-lammas-tuoremakkarat ovat hyviä, samoin tarjouksessa ollut lampaanmaitojuusto, jonka siivutin, käytin pannun kautta ennen kuin valelin hunajalla ja laitoin salaattiin pihvitomattien päälle) ja kertomassa parin viikon työnhakuturneensa vaiheista ja uudesta duunistaan.

Ja nyt lähden tekemään pataleipätaikinan. Huomenna kerron — jos onnistui. Huomenna paljon muutakin uutta kokeilussa.

Vanhemmuus

Vanhempana

Nukuin päiväunet. Olivat tarpeen. On ollut taas sellainen 5 x 5 viikko. Joka aamu olen herännyt viideltä, ja vasta tänään aamulla autolle kävellessä näin: liki täysikuu. Mutta ihan riittävästi olen kuitenkin nukkunut, jotta kaikenmoista liki farssiksi yltävää olen ehtinyt työviikon aikana kokea. Ja tänään olin liki ainut töissä: hiljaista ja aikaansaapaa.

Ensimmäinen helmikuun viikko on siis nyt ”ryssitty”.

On kaksi kuukautta siitä kun Esikoinen palasi Meksikosta. Kolme viikkoa noista kahdesta kuukaudesta tyär on ollut Tampereella ja Helsingissä työnhakureissulla.

Ja nyt kun tänään palasi Ouluun, yritän järjestää yhteistä safkaa, eivät nämä kaksi (kuvassa yllä) löydä viikonlopustaan sopivaa välämää tulla yhtäaikaa kotikotiin syömään.Tulihan tämä erityinen yhdessä syömisen tarve, juhlan aihe, hieman yhtäkkiä, mutta kuitenkin molemmat sitä haluavat. Ja Miniäkin. Ja me Pehtoorin kanssa tietysti.

Mutta kun tyttärellä olisi paljon muitakin tapaamisia – ennen kuin taas lähtee.

Niinhän siinä sitten kävi, että tytär työpaikan sai! Ei ihan ilman jännitystä, monenlaista tekemistä, kahdeksan tunnin(!) soveltuvuuskoetta tulokseen päässyt, mutta niin vain paikan sai. Ja lopulta sitten oli jopa valinnan varaa. Ja valitsi sitten sen, jota itse eniten halusi: Kauppalehden digi-markkinointitiimissä aloittaa reilun viikon päästä.

Ja ennen kuin lähtee, ennen kuin muuttaa Helsinkiin, olisi toive viettää ilta yhdessä ruoan äärellä. Ja tavoitteeseen pääsemiseksi minä tässä jatkan koordinointia.

Olenhan niin iloinen tyttären puolesta, ylpeä toki, eikä vähäisin ilon aihe ole se, että työpaikka on Suomessa.

Yliopistoelämää

Puhumisen ajoittamisen tärkeydestä

Aloitin työpäivän soittamalla tarkoittamani henkilön veljelle. Tarkoittamani henkilö työskentelee yliopistolla, ja olin saanut eilen hänen numeronsa, ja minulle vielä erikseen sanottiin, että kyllä se T. tulee aina aikaisin, saat varmasti hänet kiinni ja ”ihan rauhassa voit soittaa heti aamusta”. Itsekin olen vuosien aikana nähnyt ja oppinut, että T. tulee aikaisin – meillä kun on autopaikat samassa rivissä, ja hänen autonsa on usein parkkipaikan ainoa silloin kun tulen. Joten en empinyt heti seitsemän jälkeen kilauttaa, koskapa tarvitsin apuaan heti kahdeksalta. Herätin veljensä. Veli ei ole aamuvirkku. Hän kertoi sen puhelimessa. Ei hän niin kovin vihainen ollut. Sanoin olevani pahoillani. Ei se paljon auttanut.

Kahdeksan jälkeen, kun olin saanut myös tarkoittamani T:n kanssa asiat hoidetuksi, minulla oli suoritettavana yksi pieni työtehtävä yhden toisen yliopistolaisen kanssa, ja hän on aika uusi meillä, emme ole juuri tutustuneet aiemmin. Huomasin taas kerran puhuvani liikaa. Mutta se auttoi. Tutustuimme.

Loppupäivän ohjelma meni ”Avoin ovi” -päivän merkeissä. Olin ilmoittanut, että tänään olen vain ja ainoastaan opintojen (ja opinnäytetöiden) ohjausasioissa paikalla. Olipa avoin päivä. Tänään en puhunut ohi. Ehkä se johtui siitä, että odotin kysymyksiä ennen kuin vastasin. En selittänyt omiani kuvitellen, että ne olisivat niitä asioita, joita opiskelijat haluaisivat kuulla. Koko päivä ja melkein parikymmentä kävijää/soittajaa meni ja kävi. Jäi hyvä mieli.

Töistä suoraan Caritakseen. En paljon puhunut. Yritin olla avuksi. Ajoitus on joskus mennyt huonomminkin.

Kun iltasella ruokapöytään Pehtoorin kanssa pääsimme, oli mukavaa puhuttavaa niin paljon, että erinomaisen hyvä broileripata jäi vaille huomiota. Ehkä ohje palautuu joku päivä. Yritän.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eri puhetta

Huomaan että heti kun ollaan helmikuussa, minun kuvaukseni siirtyy sisätiloihin, ainakin aika paljolti. Tulppaaneja ja työpöytiä ovat aiempienkin helmikuitteni postaukset vuodesta toiseen pullollaan. Ja kuinkas ollakkaan tänäänkin sitten piti pikku kopperoni kuvata.

Enpä tuolta aamuseitsemän jälkeen juuri poistunut kuin vessaan ja kahville. Humahtihan se aika taas.

Tässä on viime aikoina useasti tullut sellainen kokemus, että emme opiskelijoiden kanssa enää kohtaa. Emme kohtaa ajatuksellisesti. Meidän käsityksemme maailmasta, elämästä, opiskelusta, työstä eivät ole samassa linjassa. Tai siis että minä näen asiat liian suoraviivaisesti. Nuoret eivät ajattele kovinkaan lineaarisesti juttuja, heille ne eivät mene vasemmalta oikealle, alhaalta ylös, tai ylipäätään ne eivät välttämättä ´mene´ mitenkään, ne ´ovat´.

En osaa edes piirtää mitä tarkoitan. Mutta on kyse siitä, että puhun ohi. En osaa (enää?) opiskelijapuhetta, ja samaistuminen on vaikeaa. Tai yksinkertaisesti meidän maailmamme ovat niin erilaisia, että käsitteet tarkoittavat meille eri asioita. Muutaman kollegan kanssa olemme tästä puhuneet, – ikäiseni ymmärsi heti mitä tarkoitan, ja sitten toinen vuosikymmeniä minua nuorempi naurahti asiaa selittäessäni, ja sanoi: ”Tiedätkös, tuota kutsutaan sukupolvien väliseksi eroksi.”

Ajatus siitä, että tiettyä asiaa seuraa toinen tietyn lainalaisuuden mukaan, ajatus siitä, että tietoa pyritään kumuloimaan, ajatus siitä, että asioilla ei niin vain ole tapana järjestyä, jollei niiden järjestymiseksi tehdä jotakin, ajatus siitä, että elämässä kaikki ei todellakaan aina mene helposti ja mukavasti, ja kaiken huipuksi ajatus siitä, että asioiden ylipäätään pitäisi edetä, ovat monille nuorille aika lailla vieraita.

Mutta olisiko tässä jo avain ymmärtämiseen? Siis siinä, että tajuan ja tunnenkin, että puhun ohi?

Ja toki on vielä paljon niitä, joiden kanssa puhumme ihan samaa kieltä.