2015 – Tuulestatemmattua

Blogivuoden tilastoa ja voitto!

Vuoden lopulla, …

WordPress, joka on tämän blogini alusta, lähettää joka vuosi tilastoraportin, josta näkee klikkausten ja artikkeleiden määrät, tiedot suosituimmista artikkeleista ja ahkerimmista kommentoijista. Ahkerimman kommentoijan olen perinteisesti palkinnut. Monta vuotta neljän parhaan joukossa on paljolti samat nimet (Koivu, Katri, Irma ja Pasi), mutta tänä vuonna vanhat ovat vetäytyneet, ja kolmen kärjessä on kaksi uutta nimeä. Klmen kärki on aika tasainen. Erja on tehnyt huiman nousun, ja sitten pistesijat menevät myös äärimmäisen tasaisin pistein … Hurjan loppukirin syyspuolella aloittanut Jarin on noussut mustana hevosena neljännelle sijalle.

Näiden kommentointien joukossa ei tietenkään ole mukana ne kommentit, joita on kuvahaastesivulla. Siellä Katri H. ja Jarin ovat olleet erinomaisen ahkeria. Ja haastesivullakin on jo 1500 käyntiä. Hienosti on sekin otettu vastaan ja sille kuvia lähetetty: uusia jäseniä odotellaan kyllä vielä mukaan. 🙂

WordPressiltä tilastoja tulee kaksin kappalein, eikä niiden välillä ole järjestyksessä eroja. Kiistaton voittaja on – taas 🙂 – Katri! Onkohan tämä Katrille (ilman Hoota) voitto kolmannen kerran peräkkäin? Hattutemppu siis! Pistän postiin entisen kotikaupungin kalenterin. Lähtee huomenna Saariselän postista kohti Lahtea. 😀 Onneksi olkoon.

Ja kiitos kaikille kommentoijille kuluneesta vuodesta. Olette tehneet tästä vuorovaikutusta! Ja kiitos kaikille lukijoille myös. Tekin olette tärkeitä.

Koko hieno, piirretty tilastokatsaus on täällä.

http://jetpack.me/annual-report/6451786/2015/

Siitä selviää että

”The busiest day of the year was April 1st with 1,533 views. The most popular post that day was Aprillia, aprillia – aprillipäivän lyhyt historia.”

Tilastoista näkyy myös, ettei montaa päivää ole jäänyt ilman blogikirjoitusta. Niitähän on jo yli 3000 ja kuvia blogissani on yli 12 000! Lupaan jatkaa ensi vuonna, jatkakaa tekin piipahtelua ja kommentointia! 😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tälle päivälle ei ole vielä ehtinyt kovin paljon tapahtua. Mökkimaisemissa lenkkeiltiin VMP:n kanssa. Vähän tuhnu keli on. Vähän pakkasta, sopivasti lunta. Saunan lämmitystä, lohileipiä lounaaksi, saunomista. Kohta lähdemme kylille: keilaamaan ja syömään. Pienintäkään aikomusta ei ole jäädä sinne odottamaan vuodenvaihdetta. Viime vuonna mukana oli tyär, joka sai (= vaati) meidät pysymään Panimolla ja hereillä niin kauan. Vaikka ilotulitus oli komea, ei tänään aiota jäädä sitä odottelemaan. Joten nyt jo toivottelen

Kuplivaa Uutta Vuodenvaihdetta! Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!

Lappiin loppuvueksi

Met lähimä aikaseen, sole poka homma eikä mikhään kuuelta nousta. Ajelima vuoron päältä, nii met ruukaamme melkhein aina tehä. Oikhen hyvä soli ajela. Porot ja rekat oli kans liikkeelä, net kuitenki pysy omila reiteilää, hyvin mahumma sekhaan. Olima kolmen jälkheen jo mökisä.

Mahottoma hyvälehä täälä tunthuu. Tännekö tullee nii sole mithään huolta, ei tietoakhaan turhasta toimhesta, hithaasti met nyt elelää ja syömä hyvin. Mie tykkää lujasti ku väärtitki tuliva enneko lumenluonti oli ees kunnola alotettu.

Ei kait täsä mithään, nautimma loppuvuen täälä. Etehlää lähetää takas vasta sen jälkheen ko aurinko tääläki kipuaa tunthurin takkaa näkyvii.

~¨~¨~

Mie laitan huomena tievoksi tämän vuen lokiväärteistä ja kommentoaiheista tietua. Kolome kärjessä ja pistesiat julukasen. Palkinoki jaan. Huomisheen, ihmiset!

Oulu Valokuvaus VAT

Jotain oppia kuitenkin

Vähän on mennyt häneksi tämä päivä.

Kaikkeen on mennyt paljon enemmän aikaa kuin piti.
Huolimatta siitä, että aika varhain jo olin liikenteessä.

En suinkaan ehtinyt lenkille, mutta automatkalla Lyöttyyn sentään maltoin pysähtyä vähän kuvailemaan.

Iltapäivällä olin pari tuntia Puistolassa, sen keittiössä ja kivijalkaleipomossa. Opin paljon ravintolatyöskentelystä ja erityisesti pizzan teosta. Olipa mukava.

Siellä oli sikälikin hyvä käydä, että varmuus siitä, että kun valitsin ”jatkokoulutusalakseni” valokuvauksen, enkä kokkihommia, kuten joskus oli myös ajatuksena ja vaihtoehtona, tein hyvän ratkaisun. Varsinkin kun vielä satuin koulutukseen pääsemään. Kokkaus säilyköön kotityönä ja rakkaana harrastuksena.

No, mutta tänään piti siis kuvata, mutta eipä se tainnut mennä ihan niin kuin olin toivonut. Meriselityksiä ja muita puolusteluja kehnohkolle tulokselle olisi tietysti vaikka ja kuinka paljon, mutta olkoot. Sellaisenkin opin itsestäni, ja nimenomaan kuvaajana, että edelleen ”vain räpsin”. Minun pitäisi keskittyä, miettiä. Lopettaa säheltäminen, eikä arkailla … ajattelen että olen tiellä, häiritsen, yritän suoriutua nopeasti alta pois. Ehkä juuri tämän vuoksi olen parempi kuvaamaan luontoa, maisemia, kaupunkimiljöötä.

Mutta on harjoiteltava. Ehkä mökillä sitä saunanlämmitystä kuvailen. 🙂

Niitä näitä

Välipäiväpuuhia

Alennusmyynteihin, kuntosalille aloittamaan uusi, uljas elämä, ruokakauppaan täyttämään pyhien tekemää vajetta jääkaappiin, kyläilyjen jatkamista, paluuliikennettä? – Jotain tuollaista ymmärtääkseni välipäivinä tehdään. Aika monet ainakin. Minulla ei ole oikein koskaan ollut tuollaista. Viime vuosituhannen puolella, kun duunissa olin vielä kellokorttilainen amanuenssi, niin välipäivät olivat työpäiviä, sittemmin niistä tuli luennonteon aloituspäiviä kotosalla, viimeiset kuusi-kahdeksan vuotta ne ovat olleet mökillä olo- tai sinne matkaamispäiviä. Tänään ei mitään noista.

Tänään nettipäivä ja rästihommapäivä ja jo joulunpurkupäiväkin. ”Vuodenvaihteen kiireet” ovat olleet siltä osin totta, että oli vihdoin tehtävä paistinkääntäjien vuosikertomus kuntoon, – miten se niin isotöinen muka onkaan. Ja päiviteltävä nettisivustoa.

Ja sitten oli tehtävä yksi kuvankäsittelyläksytehtävä, jota varten tarvitsen Photaria ja sitähän ei mökin läppärissä ole. Ja huomenna on yritettävä tehdä vielä toinen iso tehtävä valmiiksi: olen saanut luvan mennä oululaiseen ravintolaan kuvamaan. Yritän Puistolassa saada kuvatuksi viiden kuvan sarjan etätehtävään, jonka teemana ”toiminta”, – ´tee kuvareportaasi toiminnasta´. Ja illalla sitten muokkailen … Jollei onnistu, niin sitten teen mökillä kuvasarjan saunan lämmityksestä: varasuunnitelma on siis valmiina. Ja toimijatkin. 🙂

Mutta on tosi mukava päästä oikeaan ravintolan keittiöön kun siellä on ”äksöniä”. Kun en vaan jäisi turhan kiinnostuneena tarkkailemaan, miten ja mitä safkaa tekevät. Pitäisi keskittyä kuvaamiseen, eikä keittiötyöskentelyn tarkkailuun ja oppimiseen.

Vuodenvaihteesta ja keittiöstä ja nettijutuista puheenollen. Opin tänään uuden tavan linkittää omiin blogijuttuihini. Ja tässä on nyt siitä esimerkki. Ja linkki on ajankohtainen. Kun kuitenkin mietit, mitä tarjoaisit uudenvuodenaattoiltana skumpan tai punaviinin, ehkä glögin ohessa, niin täältä vinkkejä:

Lapas – uudenvuoden herkku?

Kuvia ei tänään vielä liitellä; huomenna pitäisi olla webbihotellissa gigan verran lisää tilaa, joten sitten taas otoksia…

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus VAT

Vanhoja kuvia

Viikkohaasteen aika. Ja tälle viikolle sen asettaminen on meillä koulussa, ja samalla täällä Temmatussa, minun tehtäväni. Näin joulun jälkeen, vuoden pian vaihtuessa, historioitsijan oli vaan valittava aiheeksi ”Mennyt aika”. Historiaa kuvissa: mennyt maailma, historian havinaa, eilinen, viime vuosi, kulunut vuosi, … mitä keksitkään kuvata.

Mennyt aika -aihe liittyy myös siihen, että lupauduin vastaamaan facebookissa saamaani haasteeseen (joihin en kyllä yleensä lähde mukaan). Haasteena on julkaista viisi kuvaa, jotka ovat ainakin 15 vuotta vanhoja. Päätin aloittaa kuvalla, joka on kerran, jo aika päiviä sitten, ollut täällä blogissa. Kuva lienee vakaa todiste siitä, että olen tykännyt ruoanlaitosta ”aina”.

Palatakseni vielä VAT-koulutukseeni – olen jo kertonut, kuinka lahjakkaiden ja taitavien opiskelijoiden kanssa saan valokuvausopintoja suoritella. Nyt yksi kurssikaverini on tehnyt jutun toisesta kurssikaveristani: ”Pimeys on parasta” -artikkelissa (YLE) on muutama mieletön kuva, otos, jollaisia olen jo melkein tottunut näkemään – olenhan minä sanonut, että olen huikeassa seurassa tuolla koulussa! Toiset vaan osaa!

Minä en ole viime päivinä edes paljon treenannut: hyvin vähän kameraa olen jouluna käyttänyt. Sikäli hyvä, sillä olen TAAS saanut nettihotellista vuokraamani tilan niin täyteen, että kuvia ei enää voi liittää kuin ehkä huomenna. Toivottavasti siellä ollaan huomenna duunissa, että saan ostetuksi tilaa lisää.

Hyvin vähän olen joulun tienoolla nettiäkään käyttänyt, hyvin vähän lukenut. Tyttären kanssa ollaan tehty palapeliä, lenkillä käyty (tänään ulkonakin jo kaunista), höpötelty. Juniori jo tänään töissä, kuten koko ensi viikon, eipä siis enää Aapeliakaan täällä ole näkynyt. Ja nyt tyär on jo matkalla takaisin Helsinkiin. On taas totuteltava tähän kaksinoloon. Pian onneksi pohjoiseen ja seuraa sinne on luvassa.

Mukavaa loppuvuotta kaille!

Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Jo hiljalleen hiipuu joulun ilo

Piparimuruja pöydillä, konvehtipapereita kulhoissa, rusina- ja manteliskoolien pohjat jo näkyvissä, pöytään nostamani jälkiruokatarjotin ei enää aiheuta erityistä innostusta, puheensorina jo verkkaisempaa … Joulu jo hiipuu. Levolliselta tuntuu silti.

Nuoret ovat erikseen ja yhdessä kiertäneet mummuloita, anoppiloita, kummilapsiaan ja illansuussa palautuivat Rantapellon ruokapöydän ympärille.

Ja jouluruukun, kalkkunan ja salaatin ja muutamien ”saidereiden” jälkeen oli aika keskittyä olennaiseen: Aapeli on kaiken keskipiste.

Eipä tänäänkään paljon muuta sitten. Noh, aamulla tyttären kanssa pitkähkö lenkki kurjassa kelissä – tai siis oli ikävän näköistä, viheliäinen tuuli, liukasta. Mutta mehän ei vähällä periksi annettu. Kuten nykyisin kuuluu ilmoitella: alkaa olla tämä joulu taputeltu.

Niitä näitä

Joulua on vielä jäljellä…

Miltä joulun pitäisi tuntua, että se tuntuisi joululta?
– En tiedä. Mutta minusta on tuntunut ja tuntuu joululta.

Huolimatta siitä, että eilen paistoi aurinko!

Hautausmaalla oli väkeä enemmän kuin koskaan.

Menimme jouluaattohartauteen ”Joulun sininen hetki”
– Linnanmaalla on mukava käydä kuuntelemassa joululauluja.

Kampuksen kappelissa juuri sellainen aattohartaus jollaista toivoin.

Kotona söimme. Aika perinteisesti, vallan hyvin. Ja äiti-poika -toteutuksella väliruoka (Heikkisen Kallen rose vuodelta 1999 ja home made -vaahtikset) oli onnistunut. Samppanja oli yksi parhaista ikinä. Jostain Ranskanmaalta oli Juniori sellaisen tilannut. Hyvin nämä viihtyivät yhdessä.

Oikeesti pojan tuoma samppanja oli vielä parempaa kuin tyttären tuoma punaviini; Strassburgin vaihtarikeväältä Chateneuaf-du-Pape oli kestänyt kaikki muutot ja epämääräiset säilytysolosuhteet: reilun kympin punaviinistä oli kehittynyt pieni rubiini joulupöytäämme. Voisi luulla että seitsemän kuukauden ikäinen ei paljon lahjojen päälle ymmärrä, mutta kyllä Aapeli osasi iloita paketeistaan vähintään yhtä paljon kuin me aikuisetkin. 🙂

Tulette vielä kuulemaan, mitä meidän lapset ovat meille hankkineet! Huhtikuun lopussa on huikean hienon lahjan lunastus! 😀

Joulupäivä on kulunut perinteisin menoin.

Ehkä tavallisesta poikkeavaa meidän kolmestaan nauttimamme päivällinen: eilisiä alkupalapöydän kala-antimia, joiden kanssa uuniperunoita ja sitten tein – tyttären iloksi – lohicevicheä, joka oli kyllä hyvää.

Valkoista joulua, ”Valkoinen valkoisella” (Kazimir Malevitš) oli tämän päivän jälkkäri. Minä en kaipaa suklaata, en karkkeja, en kakkuja, mutta kun tällaisen juustopalasen pöytään laitoin, oli se menoa. Eikä siinä uusi, sisarelta lahjaksi saatu Luuppi ehtinyt laskea uusia kalorilukuja, kun ison osan tuosta otin haltuuni. Tai siis tässä parhaillaan siitä ja Nirvanasta (= portviini, ks. viinisuosituksista) nautiskelen.

Nautitaanpa vielä joulusta, vielä lomakaudesta. Huomenna jo ulkoilukelikin…

Niitä näitä

Jouluihminen aatonaattona

Tämä on blogini kolmastuhannes kahdestoista (3012!) postaus. Edellisessä blogini lukijakyselyssä joku kommentoi kirjoittamistani, ja piti hyvänä asiana ”itsensä likoon panemista”. Saman tyylistä palautetta sain usein opiskelijoilta. Itse en aina, en kovinkaan usein, pidä sitä vahvuutena. Mutta… menköön nyt taas, herkillähän sitä näin aatonaattoiltana tyärtä kotikotiin odotellessa on.

Kyllähän tuulestatemmattuja juttujani lukeneet jo tietävät, että olen jouluihminen.

Ehkä tämmöisessä juhlassa korostuvat jotkut piirteet meissä itse kussakin, vai mitenhän on?

– Olen siitä hassu, että haluan joulupöydästä kauniin, kirkkaan, puhtaan. Katan hopeat ja kristallit ihan kuten äitini jouluisin teki. Jouluna saa olla ylellistä ja kimallusta. Kun tarjoan jotain, haluan, että se on parasta. Ihan niin kuin isänikin ruokavierailleen halusi tarjota.

Haluan antaa lapsilleni, aikuisillekin, monta lahjaa, enkä edes kovin tarkkaan laske, paljonko niihin menee rahaa, – tosin vuosi vuodelta on tärkeämpää, että hankin vain jotain tarpeellista (enimmäkseen vaatteita tai keittiöön ja harrastuksiin jotain tähdellistä). Myös Aapelille tarpeellista. Ainakin vielä tänä vuonna. Aapeli on vaan paras!

Minun lapsenuskoni kanssa on vähän niin ja näin (täällä asiasta enemmän), mutta silti haluan aattona kirkkoon, mieluiten hartauteen, jossa veisataan ja lauletaan tuttuja, jo lapsuudesta tuttuja virsiä ja joululauluja. Joulukorttikuvassanikin (alla) voi olla kirkko (Pyhän Paavalin kappeli, Saariselkä). Kirkot kuuluvat jouluun. Hautausmaat kuuluvat minulle arkeenkin, joten tietysti jouluna käydään myös haudalla.

Jouluihminen laittaa kynttilöitä joka paikkaan, kylppäriinkin.

Jouluksi on ihana tehdä jotain uutta ja erilaista hyvää, vaikkei kotiin leipoisikaan kuin leipiä ja vaikkei makeista tekisi kuin vaahtokarkkeja (ne onnistuivat sittenkin!), niin anopille voi viedä joululahjaksi vaikka tällaisen.

Vaahtokarkit olivat aika isotöisiä, mutta kyllä kannatti!

Jouluun kuuluu myös samppanja, ja sen lupasi Juniori tuoda huomenna. Niinpä pitkähkössä menussa on ”väliruokana” samppaajaa ja vaahtokarkkeja. Sellainen hassu olen – samppanjasta pidän – joulunakin. Tämä on osa joulun ”uusista perinteistä”. Heh! Amarone on vanha. 😀

Jouluna on hyvä olla lunta, mutta sitäkin ilman tulee toimeen. Tärkeämpää on, että kotona on ihminen, joka antaa minun touhotella omiani, ja joka itsekin tykkää laittaa valoja, lämmitellä leivinuunia, hankkia saunavihdat, roudata kaupasta ruokatarpeita.

Jouluun kuuluu kotona olo. Olisi vaikea kuvitella lähtevänsä vaikka Thaimaahan tai edes Roomaan jouluksi. Mökille ehkä, mutta kotona on hyvä. On hyvä, ettei tarvi lähteä mihinkään, että joulun pyhät voi viettää pyjamabileitä takkatulen ja kirjojen, hyvän musiikin ja ulkona piipahtamisten ohessa. Hyvästä musiikista puheenollen: Oulustakin lähtee tällaista osaamista (äänet auki koneesta, sen jälkeen voit vain nauttia).

Joulukortteja on – lopultakin – mukava tehdä ja lähettää, ja ihana niitä on saada. Ja kovin iloinen olen myös ja varsinkin niistä teiltä hyvät blogiystävät (erityisesti valokuvausharrastajat tuntuvat olevan liikkeellä :)) saamistani korteista, tekstareista, sähköposteista, joita viime päivinä on tupsahdellut. Kiitos niistä, ja ihanaa joulua teille kaikille!

Aatonaatto on oikeastaan jouluihmisen paras päivä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Iloa ja valoa teidän kaikkien Jouluun!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niitä näitä

Paljon pientä

Joulunaluspuuhasteluja, ihan rauhassa. Hallissa oli erityisen mukava käydä. Siellä oli hyrinä ja hyörinä, ja paljon hyvää ostettavaa. Ja Pehtoori hakee huomenna vielä kalakorin. Sähköpostiliikennettä ja joulutervehdyspuheluita suuntaan jos toiseenkin. Tänään käytiin Caritaksessa äidin luona ja huomenna mennään Jääliin Pehtoorin vanhempien luo. Kovin pienimuotoista puuhailua, ei isompia kerrottavia.

Paitsi että tein tänään vaahtokarkkeja! Olipa jännää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vielä on epävarmaa, onnistuiko tulos, mutta kun ne on suunnilleen ainoa makea, mitä tälle joululle olen tehnyt, niin syötäneen sitten vaikka kaapimalla vuoasta. 😀 Palannen asiaan.

Sen verran touhua on kuitenkin ollut, että viikkohaastekuvalle en ole ehtinyt tehdä mitään. Viime vuoden joulun välipäiviltä olisi kymmeniä kuvia, mutta kun koulun haastekuviin pitää laittaa uusia, ko. viikolla otettuja, niin eipä nämä sitten käy.

Talvipäivän seisauksen kalenterikuvitukseksi sopinee kuva, joka on otettu puolelta päivin 27.12.2014 enkä ole muokannut sitä, en lisännyt värejä, päinvastoin vähän sinistä ”pessyt pois”.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historiaa Niitä näitä

Joulunrauhaan laskeutumista

Tuomaksen päivä on vanhan kansan (sato-, vuosi- ja sää)kalenterissa päivä, jolloin piti olla jouluvalmistelut tehtynä. Ei tiennyt hyvää jos vielä ”pesäpäivinä” (21. – 24.12.) jotain isompaa puuhasi: teurastukset ja keritsemiset piti olla jo ohi, jos ei, niin kesällä oli tiedossa itikoita ja muuta vaivaa. Jos tänään on jossain päin Suomea aurinkoa näkynyt, niin se lupaa hyvää: kesästä tulee poutainen ja lämmin.

Joulurauha on alkanut jo Tuomaan päivänä, talvipäivänseisauksena; ja rauha tarkoitti rauhaa myös töistä. Siihen tässä ollaan jo hyvää kyytiä pääsemässä. Parina viime päivänä olen kyllä kulkenut anopin viitoittamalla tiellä; kuurannut yhtä jos toistakin nurkkaa. Tai siis mm. Festan pesin eilen, mitä ei voida kuitenkaan pitää läheskään sellaisena urotekona kuin Pehtoorin äidin joulusiivoukset (joita hänen ei tarvitsisi tehdä). Olipa anoppi (tammikuussa 85 vee) rakennellut itselleen ”teekat” laatikosta ja keittiöjakkarasta, jotta pääsi pesemään leivinuunin päältäkin. Appi oli moisesta Pehtoorille juorunnut, ja Pehtoori sitten äidiltään kysymään, että miksi ja että olisihan joku vähän vakaampi lonkkainen sen voinut tehdä, kun olisi vaan pyytänyt. Ja anoppi oli – tyylilleen uskollisena – ilmoittanut, että ei apua tarvi ja että pitää sekin pestä, että jos joku näkee! Leivinuunin yläreuna on ainakin 180 cm lattiasta, joten sinnepä harva näkisi, vaikka haluaisikin syynätä paikkoja. Minun siivoiluni eivät kyllä yllä lähellekään tuota tasoa (leivinuunin päälle en ole edes kurkannut), ja minä olen kyllä pyytänyt siivousapua, ja oma siivoojamme kävi meille perussiivouksen taas hyvin tekemässä. 🙂

Niinpä olen tänään voinut hoidella vielä omia ja äidin kaupunkiasiota, ja keskittyä iltapäivällä nimpparisapuskan tekoon.

Aapeli on nyt kaksi kuukautta nuorempi kuin isänsä ensimmäisenä jouluna.