Töistä [jossa ei ollut juuri muita kuin proffat, Akatemia-tutkijat ja minä] hammaslääkärin kautta [vuositarkastus – ei muuta! Huh!] kotiin. Sitten pehtoorin tarjoama kuohuviinilasillinen, vaatteiden vaihto, tuo alla oleva viime vappuaattona [kuinka erilainen se olikaan!!!! KLIKS!] otetusta kuvasta tehty kortti tänne ja FaceBookiin.
Äkkiä Radio Perämeren sivuilta tsekkaus, ettei omia sanomisia ollut huolimattomasti tulkittu ja tekstiksi tuotettu [onneksi en kuullut pitkähköä haastatteluani radiosta, oma ääni kuulostaa karmealle! Ehkä se oikeasti onkin??], no jutussa ei varsinaisesti virheitä, painotuksista voisi ehkä keskustella. Jos jotakuta kiinnostaa, miksi Kemi on edelleen Suomen punaisin kunta, niin minun hyvin lyhyt selitykseni asiasta on täällä (KLIKS).
Mutta nyt harrastamaan kierrätystä (klikkaa kuva isommaksi… :))! Lähdetään Kuivasjärven tienoille viettämään aattoa perinteisin menoin: kuohuvaa, tietokilpailuja, kuohuvaa, ruokaa, kuohuvaa, laulua, kuohuvaa…
Muutaman tentin tarkastus, kommentoinnit kollegan artikkeliin, oppiainekokous, info/luento opiskelijoille, haastattelu Radio Perämereen ja iltapäivän ja illan huipennukseksi neljä tuntia seminaarin pitoa, yhteensä yhdeksän tutkimussuunnitelmaa (joita on tälle keväälle ollut kolmattakymmentä!), ja siinä ohessa sähköposteja ja opiskelijoiden piipahduksia – nyt tuntee oikeasti töitä tehneensä. Meinasikin hieman hymyilyttää kun eräs nuori mies selitteli opinnäytetyönsä hidasta etenemistä tai oikeastaan aika totaalista tekemättömyyttä sillä, että ”on tullut oltua ihan hirveesti töissä, sillee seitsemän tuntia joka päivä… ”. Seitsemän? , – ja se väsyttää? Noh, kaikki on suhteellista.
Kun huomenna on Franzénin lakitusta Oulussa (klo 12) ja Havis Amandan lakitusta Helgingissä, ties mitä patsaiden, fuksien, teekkareiden ja ihan tavallista vapunviettäjien lakituksia, niin pitää laittaa tähän yksi patsaskuva vielä. Tässä on kasvatustieteen proffa Aatto Kaljunen saanut hatun … [sarjassamme niitä Linnanmaan installaatioita]…. Alla selityskin (klikkaamalla isommaksi), miksi professorilla moinen päähine.
Tänä vuonna simasta tuli kummallisen mautonta, ja cupcaket olivat kyllä minun mielestäni turhan makeita. Vaan kyllä ne hyvin duunissa maistuivat.
Lunta?!! Aamuvarhain satoi lunta. Orvokit eivät onneksi olleet millänsäkään…
Aamuksi keksin kaikenmoista kotihommaa ja järjestelyä, siivoilua ja vähän leipomustakin [huomiseksi tein cupcakeja, enpä ole ennen tehnyt… jos kelpaavat, postailen ohjeen] – odottelin sään lämpenemistä.
Olin päättänyt lähteä pyöräillen viemään murmelille eilisiä rääppiäisiä ja vappuherkkuja ja juuri kun astuin pihalle ämpärin ja luutun kanssa, että aloitan pyörän pesun ja huollon talven jäljiltä, niin pehtoori tuleekin ovella vastaan: Pyörä on valmiina lähtöön. 😉
Oli ukkeli renkaat pumpannut täyteen ja talven pölyt menopelistäni pyyhkinyt. Kun Koskelantiekin oli sorasta jo siivottu, niin olihan mukava, tosin oletettua kylmempi, pyöräillä.
Caritaksesta jatkoin Lyötyn kautta haudalle ja monen muun mutkan kautta kotiin. Marttiakin kävin pitkästä aikaa tervehtimässä.
Tässä yksi valokuvausharjoitus tehtynä….
Arkiston eteen on hajonneen/puretun sateenvarjon tilalle tullut uusi installaatio. Pidän tästäkin, tosin edellisestä enemmän.
Kotipihalla on vielä lunta, vaikka pehtoori kuinka sitä yrittäisi levitellä…
Tässä on sen eilisen omenajälkkärin kuva vielä… Se on italialainen, ligurialiainen, focaccia. Focacciahan tunnetaan yleensä suolaisena leipänä… mutta tämä ”focaccia dolce” on siis makea. Nopea eikä ollenkaan kuiva. Hyvää on.
Tein sen vuokaan, jonka serkku reilu kuukausi sitten toi tuliaiseksi. Vuoka on juuri sellainen kuin Mummo Ankalla omenapiirakoita varten on. Tiedättehän Mummo Ankka laittaa piirakan jäähtymään ikkunalaudalle, ja sitten Akun veljenpojat, Hessu tai Rosvo-Kopla käy sen sieltä vohkimassa. Eilen ei onneksi kukaan hienoa vuokaani tai piirakkaa vohkinut..
Tämä italialainen omenapiirakka ei ollut sellainen kannellinen kuin Mummo Ankalla, mutta vielä sellaisenkin tuohon vuokaan [eilisessä postauksessa kuva] teen. Nyt kuitenkin:
Kuori omena, viipaloi. Laita lautaselle omenaviipaleet, rusinat, pinjansimenet ja kaada niiden päälle jälkiruokaviini ja anna makuuntua puolisen tuntia.
Laita uuni lämpiämään ( 2oo C). Vatkaa munat ja sokeri, lisää paloiteltu pehmeä voi, lisää kuivat aineet ja lopuksi omenat ja muuta liotetut.
Öljyä pyöreä vuoka ja kaada taikina vuokaan. Paista n. 50 minuuttia, puolivälissä voit laskea lämpötilan 175 asteeseen.
Me nautimme sen italialaisen jäätelönokareen kanssa, mutta kyllä se on hyvää ilman sitäkin.
~~~~~~~~~~~~~~
Olen huomannut linkittäväni yhä useammin omiin juttuihini… ehkä sen taustalla on se, että ajattelen, että kaikki lukijani eivät ole niitä vanhoja postauksiani, ruokaohjeitani, reissuraporttejani nähneet, ja hoksautan tai muistutan niistä noilla linkityksillä….
Ja sitten jäin tuossa miettimään, että mitenhän te 300 – 400 päivittäistä kävijää jakaudutte, siis kuinka kauan, kuinka vanhoja juttuja tiedätte/olette lukeneet … Siispä olisiko mahdollista, että klikkaisit ainakin yhden noista ensimmäisistä vaihtoehdoista, ja ehkä vastaisit viimeiseen kysymykseen? Olisin kovin iloinen jos niin teet….
Ja vinkki kaikille blogeista ja arvonnoista kiinnostuneille. Lepolandian Pasi juhlii blogissaan 50 000 kävijän rajapyykin ylittämistä arvonnalla, jossa on kelpo kirjapalkintoja… Käyhän katsomassa ja osallistumassa…
Vieläkin linnut laulavat ihan hurjasti! Mahtavan kuulosta!
Lauloivat aamullakin. Olin jo kahdeksan jälkeen Kauppahallin kupeessa, – kun kuitenkin saimme ruokavieraita tälle päivälle. Koskapa kokkailujen piti sujua suht nopeasti ja ilman pitkiä kypsymisaikoja, koskapa vieraat (ex-naapurit ja nuoripari) ovat kalaruoka- ja Italia-ruoka-ystäviä suuntasin kalakauppaan Pekurille, Juustokuuhun (tiedättehän, että siellä myydään Oulun parasta Parman kinkkua?) ja vihannespuotiin.
Sen jälkeen kameran kanssa kiertelemään kaupungille. Aurinko paistoi ja oli hulppeaa käveleskellä ristiin rastiin. Piipahdin Valvellakin, pari valokuvanäyttelyä tsekkasin; ei olleet minun juttujani. Eivät hevoset eivät ahdistavat naiskuvat. Jatkoin kävelyä jokirantaan… Hurahtihan siinä toista tuntia, ja kuvia toistasataa. Sitten Stockan Herkkuun täydennyksille.
Puolenpäivän jälkeen kotipihalla niitä siivoiluja ja istutuksia, jotka eilen jäivät tekemättä. Sekä Festan että pääoven kukkatolppiin orvokit istutettu.
Jälkkäreiden teko vähän vasemmalla kädellä… . Pöydän kattaminen lennosta, tulos ei silmiäni hivellyt… mutta ei estänyt mukavaa iltaa. 😉
Viideltä tulivat Juniori ja J., mukanaan heidän naapuritalossaan asuvat meidän eksnaapurit, joita on vaikea uskoa 75-vuotiaiksi! Söimme verraten hyvin. Ei mitään kovin uutta, mutta erityisesti jälkkäriomenapiiras – johon voisin palata huomenissa – oli oivallista…
Myös guacamole kaikkien italialaisten herkkujen keskellä maistui.
Samoin erinäiset kaapintyhjennysnapostelut.
Toinen jälkkärikakku oli ”Tompan suklaaruudut”; enpä ole aikoihin tehnyt. Ohje on LappItaliassa… (KLIKS)
Aina vaan ihmiset niistä pitävät. Niitä aion viedä maanantaina töihinkin…
Mutta ruokaa parempaa oli seura. Kyllä, kyllä meillä on paljon yhteistä muisteltavaa, paljon yhteistä naurua, paljon levollista yhdessäoloa.
Joku reippaampi olisi nyt ulkona ämpärin ja luutun kanssa. Pesisi ikkunalautoja ja muita tasoja. Putsaisi yrttipenkkiä, joka hämmästyttävästi on lumen alta sittenkin paljastunut. Nauttisi kevään valosta ja raikkaasta ilmasta. Mutta minä olen nyt se vähemmän reipas. Ei vaan viitsi lähteä pihalle. Sitä paitsi pehtoori on viikolla jo kantanut kellokanervat roskiin, putsannut ja puleerannut kiveykset ja piazzan. Oli tuonut orvokkejakin; ”Sinähän niitä tykkäät istutella.” Ehkä huomenna tykkäänkin. Tänään olen keskittynyt vain järjestelemään sisätilojen ”kukkaterraariota”. Siis mitä? Kiviä! 🙂
Sitä paitsi mie olen tässä illansuussa koettanut kysellä, olisiko meille tulossa ruokavieraaksi systeriä tai murmelia, nuoria tai vähän vanhempia ja kun nyt kerta kaikkiaan näyttää siltä, ettei ketään tule, niin minullahan on huominen ja ylihuominen aikaa pihalla ja sisällä touhuamiseen (lue: kun kerran ei ole mukavampaa tekemistä eli kestitsemistä, on vähän pakko touhuta). Jos kohta olisi tuolla tikulla ja repussa duunejakin, – olkoot.
Olen tässä kiireimmiltäni harrastanut luonto/lintukuvaustakin: tämä kun käveleskelee tuossa tontin rajalla harva se ilta, niin ei paljon vaadi kun keittiön ikkunasta kuvailee…
Kaikesta huolimatta taidan ryhtyä tässä vielä jotain leipomaan. Oppiaineen esimies kun lähetti eilen ensi maanantain kokouksen esityslistan, jossa ensimmäisenän pykälänä oli ”Reijan sima”. Odotuksia siis on. Noh, siman tein jo viime viikonloppuna, mutta olisi ehkä mukava viedä jotain syötävääkin. Lupasimme kollegan kanssa seminaarilaisillekin meidän maanantain ”maratonistuntoon” jotain tarjoilua: kollega aikoi Tornionjokivarren reissultaan jotain tuoda, mie voisin tehdä vaikka muffinseja. Siispä siirryn takavasemmalle elikkäs keittiöön. … Huomiseen, ja reippaampaan oloon ja postaukseen!
Mikä oli tietysti ilahduttava asia, semminkin kun oli tiedossa retkipäivä ja ulkoilua töiden merkeissä: oli historiatieteiden palautepäivä elikkäs kevätkinkerit Iissä.
Tiedättekös, mistä Ii on saanut nimensä? Ihan tarkkaan sitä ei taida tietää kukaan, mutta esimieheni, meidän proffa, nimistötutkimukseen erikoistunut, on arvellut, että sen kantasanana lienee muinaissaamelainen sana iddja tai ijje, joka tarkoittaa yötä. Ii olisi ehkä ollut saamelaiselle väestölle yöpaikka, pysähdyspaikka. Niin tai näin, Ii on Kittilän lisäksi Oulun pohjoispuolisista kunnista* ainoa, jossa väestö kasvaa. (* Rovaniemen kaupunki on myös kasvukeskus). Iissäkin on kunnanhallinnossa, seurakunnassa ja kulttuuritoimessa meiltä valmistuneita minun opiskelukavereitani tai oppilaita. Tietysti nämä palauteretket koetetaankin aina järjestää niin, että olisi joku tuttu isännöimässä. Tänään oli tuttu kuskikin, hyvin hämmentävä tapaaminen oli. Hyvin hämmentävä.
Aamupäivä palaveerattiin Iin kirjaston auditoriossa ja lounastettiin museokahvila Huilingissa, – ja joka välissä oli monenmoista historiaa sopivissa määrin. Palautekeskustelu oli asiallista. Puolin ja toisin vallan myönteistä. Ja annoin itseni ymmärtää, että kevään luentosarjani harjoituksineen oli ollut tekemisen ja vaivan väärti. 😉 Kyllähän sellainen motivoi, ja tuntuu hiton hyvälle.
Lounaan aikana alkoi ripsiä vettä, ja meillä oli seuraavaksi ohjelmassa puolentoista tunnin opastettu kierros Iin Haminassa. Olin oikein paljon sitä odottanut, kaikki havainnointiaistini valmiina, innokas oppimaan ja kuulemaan, kamera ladattuna ja objektiivit valittuna. Ja sitten sataa ja on ihan hiton kylmä! Kylmä! Eikä sontikkaa, eikä tietenkään mitään retkeilyvermeitä, vaan vain nappaskengät, villakangastakki ja kesäfarkut. Hrrrr. …
Iltapäivän lopulla ajeltiin Haukiputaalle katsomaan kirkkoa. Mikael Toppeliuksen maalaukset ovat ainutlaatuisia. Ja meillä oli omassa porukassa varmasti paras mahdollinen opas tuonne kirkkoon; taidehistorian lehtori kun kuuluu palauteretkiemme vakiokalustoon. En edes yritä maalauksia selittää, kehotan ainoastaan käymään katsomassa: kirkko on hyvin vaikuttava. Kerronpahan tässä vain anekdootin, jonka olen tainnut kertoa ennenkin: kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen pojanpoika oli satusetä ja Suomen ensimmäinen historian professori Sakari Topelius, jonka vaimo puolestaan oli Jukka Kuoppamäen mummu.
Tässä iltasella palautetta tuli myös digi(verkko)kurssilla. Eikä sekään masentanut. Ja talven kiireissä kirjoitettu artikkelikin tuli referee-kierrokselta vallan hyvin saatesanoin takaisin. Melkein kuin olisi ollut joku toikkareiden jakopäivä. Paitsi etten minä koskaan koulussa saanut hyvää todistusta, tai no joskus joten kuten hyvän, mutta siinä kaikki.
Sitä seurasi työpäivä, jossa parasta oli iltapäivällä pidetty kuukausiseminaari. Kollegan erinomaisen mielenkiintoinen ja oman artikkelini jäsentelyä auttava alustus sekä terveiset viime viikon Tieteentekijöiden liiton seminaarista herättivät keskustelua ja ajatuksia. Ei citius,altius, fortius vaan ”citius, amplius, vilius” (= nopeammin, tehokkaammin, halvemmalla) sitähän sitä meiltä akateemisessa maailmassa odotetaan.
Töistä lähtiessä ei enää sateista ja sumuista, vaan lämmintä (+9 C näytti auton mittari) ja aurinkoista. Tein meille nopsasti sapuskan (Marskin purkkivorscmak ei ensimmäistä kertaa pelastunut jääkaapin ollessa liki tyhjä), pakkasin kamerarepun ja teki mieli lähteä Koiteliin katsomaan jäidenlähtöä. Tuli mieleen iskä; sillä oli tapana juuri näiden kevättulvien aikana, jokien vapautuessa jäistä ajella lähitienoon jokisuistoihin, koskipaikkoihin; hänestä kun oli ”aika jännän näköistä kun ne jäät lähtee”. Usein soitti meitäkin mukaan noille tulva-ajeluilleen. Kerran Iijoelle mentiinkin, mutta jäät olivatkin jo ehtineet mennä.
Tänään en siis ajellut Koiteliin, enkä muuallekaan tulvapaikoille, vaan ajelin Nallikariin ja lähdin tepastelemaan Hietasaaren rantoja.
Hienoa oli, ja olisipa ollut kumpparit, oli talvilenkkarit eivätkä edes paljon kastuneet. Kiipesin lintutorniin, kuuntelin lintuja, ihailin maisemaa, mietin kaikenmoista. Tyttären kanssa tekstailtiin.
Tyttärestä tulikin mieleen tämän eilinen FB-päivitys (”Ei rahakas kansainvälinen ura minusta rikasta tee, kyllä se on vanhat kunnon muumit.”) Olen jo aiemmin kertonut esikoisen Muumi-fanituksesta… (juttu on täällä) Eilen oli nimittäin Hesarissa juttu (KLIKS) siitä, kuinka Muumi-mukit ovat arvossaan, ja tämän jutun esikoinen oli nettilehdestä Monterreyssäkin lukenut. Tosin tiesi jo ennen Meksikoon lähtöä Muumi-mukien arvokkuuden. Näet silloin kun vietti läksäreitään (joissa kävi kai liki 30 kaveria) oli latonut pöytään koko mittavan (25?) Muumi-mukiarsenaalinsa ja yksi kavereistaan oli sanonut, että ne olisivat Huuto.netissä aika arvokkaita.
Kekkereiden jälkeen tytär sitten surffaili, etsi ja laski kaikkien mukiensa arvon ja arvatkaapas? Kun muutama talvi/kausimuki on kuulemma jo 200 euron hintainen, on (ainakin tammikuussa oli) koko mukikokoelman arvo 1200 euroa! Viime pyhänä kun kävin tyttären asunnolla kastelemassa viherkasvit ja hakemassa postin (mistä yleensä kyllä huolehtii pehtoori), otin niistä mukeista, jotka olivat vitriinissä, kuvan. Luulen että tavallisimmat mukit olivat kaapeissa, enkä periaatteesta mene toisen kaappeja penkomaan. Mutta kuvassa on siis pari 200 euroa maksavaa mukia ja monta monen kympin mukia.
Yliopistoelämäni alkoi Kasarmintiellä. Åströmin nahkatehtaan vanhassa vuotavarastossa oli historian laitoksen omat tilat vuonna 1978, jolloin paljolti onnenkantamoisella pääsin yliopistoon. Luentoja oli naapurirakennuksessa Rakentamistekniikan osaston tiloissa: TR 1 ja TR 2 olivat ne luentosalit, joissa minä appron ja cumun luentoni enimmäkseen istuin – ja tein muistiinpanoja! Sosiologian luennot ja kieliopinnot suoriteltiin vanhan tehdaskompleksin kolmannessa rakennuksessa, silloisessa Snellmaniassa. Nyt siinä on Ainolanpuiston osakehuoneistoja, Taidemuseoa vastapäätä. Vuotavarastosta muutettiin ”Elukan” (= eläintieteen laitoksen) vanhoihin tiloihin, nekin siinä samalla tontilla.
Filosofian ylioppilas ja sittemmin maisteri ja amanuenssi oli hyvin tyytyväinen noihin vaatimattomiin opiskelu- ja työtiloihin. No, oli niissä tietysti puutteensakin. Mutta niissä oli sellaista mukavaa ”loftia”, tiedättehän vanhojen teollisuusrakennusten henkeä ja mikä parasta, oltiin melkein kaupungin keskustassa. Eikä suolla viisi kilometriä keskustasta.
Linnanmaalla historian laitos on ollut jo parikymmentä vuotta, ja minulle sijainti on periaatteessa erinomaisen hyvä, autolla kun kulkee menee vaivaiset 15 minuuttia kotiovelta työhuoneen ovelle, mutta silti. Tarkoitan, etten ole kampuksen sijaintiin ollut koskaan erityisen tyytyväinen.
Sitten tuosta kompleksista olen miettinyt, että mitenhän ihmiseen vaikuttaa värit: jos työpaikan väritys on kuin 70-luvun legopalikoista, niin jääkö siitä jälki ihmiseen, häiriö hermostoon? Tiedä häntä. Ja meidän humanistien siipihän on uutta rakennuskantaa, ei niillä kelta-vihreä-oransseilla väreillä räiskyväksi maalattu. Sitä paitsi oman kopperoni olen sisustanut siniseksi, jossa on – ainakin värien puolesta – levollinen olo. Sininen värihän on hyvä unen tuoja … 😉
Tällainen pieni johdanto kuviin, joita olen viime aikoina työmaalla tullut ottaneeksi. Tämä eka on niitä luokanopeksi valmistuvien installaatioita, jotka aina keväisin meidän Linnanmaalla päivät viettävien arkea ilahduttavat. 🙂
Olet tässä.
L1 – sinne mahtuu 600 henkeä. Siinä on varmaan pikkuisen vaikea harrastaaa vuorovaikutteista luennointia.
Happamia sanoi …. tänä aamuna luennollani (meidän humanistipuolen pienessä salissa) oli 14 opiskelijaa… mutta oli sitten kyllä hyvä tunnelmakin. Minun mielestäni ainakin. 😉
Kuvat kannattaa klikata isommiksi – saat aurinkoista oranssia ja keltaista ruudun täydeltä!
Ehkä en tarvi mikrofonia, – eihän täällä edes ole ketään?
Umbriaan haluaisin nytkin lähteä. Toukokuussa näyttäisi olevan ”meidän” Villa Francossamme vapaa viikkokin. Unikkopeltoja ja sitä terassiltamme avautuvaa maisemaa ikävöin. Kaikkea sitä … jota välillä en tahdo uskoa koskaan olleenkaan.
Vuosi sitten paitsi lähdettiin ajelemaan Umbriaan, mutta vuosi sitten tein myös päätöksen paluusta töihin vuorotteluvuoden jälkeen. No enhän minä ole katunut, välillä (helmikuussa) vain miettinyt, että miksi sittenkään moiseen ratkaisuun päädyin. Kun tässä talven päällä aika ajoin tuntui, että sitä vain on töissä, ei ole oikein nähnyt mielekkääksi mokomaa touhua. Mutta siinähän nuo päivät taas rullaavat … tänäänkin duunissa humahti melkein kellon ympäri, mutta eipä tuo isommasti rasittanut.
Mm. neljä tuntia seminaaria, jossa opin kaikenmoista uutta esimerkiksi karkin tulosta Suomeen, lastenpsykiatrian uranuurtajista, naisten vaatemuodista sota-aikana (tiesittekö, että taskut olivat ehdottomia…?), historian oppikirjojen propagandasta, antiikin prostituutiosta ja naisten kilpahiihtourheilun noususta 1920-luvulla. Ja kaikissa näissä aiheissa olen suvereeni ohjaaja!? Hah! Noh, onneksi seminaariohjaajan ei tarvitsekaan hallita kaikkia historian osa-alueita; onneksi ohjaajia on käytävällä varrella muitakin. Mutta huikeaa oli kuunnella ja katsella seminaarilaisten tutkimussuunnitelmien esityksiä.
Vilkkaahkon päivän tuokioissa, aamun hetkinä ehdin kirjoitellakin. Ja oli hyvä vire, melkein flow. Kaksi liuskaa kaiken ”ohessa” – joskus niiden saamiseksi tarvitaan viikko. Todennäköisesti huomenna ei tule riviäkään järjellistä tekstiä – ja artikkelin pitäisi olla vappuna valmiina, ui-jui … jos sittenkin sinne Umbriaan lähdettäisiin…
Ai niin, sain tänään töissä ruusun. Hassua, että en ole ihan varma, miksi. Eikä siinä parasta ollut se, että oli oikean värinen. Hyvillä mielin olen.
Västäräkki. Sekin oli merenrannassa tänään aamulla, ja kirkuvia lokkeja. Ja joutsenpariskunta matkalla pohjoiseen, lensivät matalalla, olivat varmaan lähteneet Möljän sulasta kun ne näin.
Toppilanrannassakin meri oli jo pienen matkan päästä rannalta sula, ja hirmu lämmintä oli. Liikaa vaatetta minulla, eikä kameraa. Tarkoituksella jätin sen pois, että tulisi käveltyä reippaasti. Ei tarvinnut enää talvilenkkareita mutta sauvoissa oli hyvä olla tulpat. Kaikkinensa kevättä lenkillä.
Ennen sitä ehdin koota digikurssin läksyt pdf-tiedostoksi. Vastaukseni tehtäviin eivät ole oikein tavallista minua. Ja vain yksi vanha ”kierrätyskuva” [tosin taitavat melkein kaikki olleet jo täällä blogissa… ] niiden joukossa… muutoin ovat tätä tehtävää varten otettuja. Klikkaamalla TÄSTÄ näet ne. Läksyjen lisäksi opetuksen valmistelua. Ensi viikon luennot ja seminaariopetuksen sain jotensakin pakettiin, joten ei huolta huomisesta. Joko nyt saisin aikaiseksi kävellä töihin, voisin mennä vähän myöhemminkin kun on oltava aika myöhään seminaarin takia..
Nuoripari töiden ja taudin vuoksi poissa sapuskalta, joten tein ihan vain itselle mieluista safkaa, joka kyllä kelpasi pehtoorillekin. Jos eilen oli italialaista ruokaa, niin tänään sitten enemmän Ranskan keittiön herkkua. Ankanrintaa uudella tavalla. (ohje täältä) Voin suositella. Tuli helposti hyvää, ja uusi Le creuset -patani osoitti jälleen oivallisuutensa.
Heti unikkojen, orvokkien, alppiruusujen, syvänpunaisten ruusujen, tulppaanien, kevätkaihonkukkien, monien pienten valkoisten kukkien jälkeen pidän eniten hortensioista. Klikkaamalla suurenevat, ja sininenkin näyttää kauniimmalta.
