2010

Kameran ja lumilapion kanssa pihapiirissä kevättä kuvaamassa ja tekemässä. Käsittämättömän lämmin (+ 8c). Eikä satanut, vaikka Ilmatieteen laitoksen gurut niin yrittivät esittääkin. Yhteen asti paistoikin. Mökkinaapureiden kanssa raatailin: ensinnäkin kertoivat,  mistä Rönkönlampi (meidän minivaellus/iltakävelypaikka) on saanut nimensä ja toiseksi totesivat, että 60-luvulla on viimeksi ollut täällä näin paljon lunta. Mutta tänään hanget ovat pudonneet monta senttiä!

Pehtoori kävi hiihtämässä – Tievatuvalla kuulemma. Tänään täyttyi talven hiihtokilometritavoite: oma ikä x 10. Onhan ihan riemastunut tuon hiihtämisensä kanssa. Ja sen lisäksi tietysti normaalit 3 – 4 kertaa viikossa salilla ja sauvakävelemässä pari kertaa viikossa, ja kaikki hyötyliikunta (mm. eräätkin lumityöt) ja sitten ne reilut 500 kilometriä hiihtäen. No onhan sitten timmissä kunnossa … Kateeksi käy.

Minä olen yrittänyt opetella mitääntekemättömyyttä. Ei ole edes ruoanlaittoa tehtävänä. Siis se ei ainakaan ole välttämättömyys, – tosin jotain hyvää kuitenkin meille uunissa jo valmistumassa…

Minun tuomiani narsisseja …

 ja pehtoorin tuomia narsisseja.  Jotta tällaisia floristin kykyjä itse kullakin …

Varhaisten (hyvin aamuvarhaisten!) viikinkiretkien ja Pohjolan kristillistämisen (lue: pääsykoekirjan lukeminen) jälkeen puolelta päivin aika ryhtyä mökkihommiin.

Myötätuulessa on lomailtu ja eletty jotensakin tasan kolme vuotta, eikä kaappeja ole järjestelymielessä vielä paljon availtu. Nyt siis sen aika. Ja tulos? Pienen mökin viidestä kaapista, keittiön laatikostoista ja astiavitriini/kirjahylly -yhdistelmästä noin puolet läpikäyty.

Lautasliinoja ainakin on riittämiin: vaikka koko Inarin väestö tulisi vieraaksi, olisi minulla kattaa kaikille kauniit servietit. Ja kynttilöitä on niin, että Hangasojan kaikki mökit valaisisin pidemmänkin sähkökatkoksen ajaksi. Sekä lautasliinoja että kynttilöitä on kaikkiin vuodenaikoihin ja fiiliksiin. 

Ja pastaa löytyy. Minulla kun on vankkumaton käsitys, että Kuukkelin (paikallinen K-kauppa) makaronivalikoiman laatu ja monipuolisuus ei tyydytä minun, perheeni ja vieraitteni vaativaa makua. Niinpä tänne on tullut rahdattua tagliatellea, spaghettia, pennejä ja lasagnelevyjä siinä määrin, että niistä riittäisi puolijoukkueen ruokkimiseen. Viikoksi.

Entäs suolakeksjä? Ette tiedä niin monenlaisia olevankaan kuin täällä on! Myös muroja ja erilaisia puuroaineksia on enemmän kuin tarpeeksi. Eikä se ole mökki eikä mikään, jossa ei ole tryffelioliiviöljyä ainakin kaksi pulloa! Ja  tiedättekös, täällä on kuusi purkillista etanoita: Porvoosta ja Tampereelta ja Oulusta ostettuja etanoita. Nehän on joka Lapin mökin peruselintarvike, eikö?

Ja tietoliikenneosasto? Meidän komeroissamme on kaikki viimeisen kymmenen vuoden Nokian kännyköihin sopivat laturit. Sama koskee Canonin kameroiden latureita. Ja keittiöpyyhkeitä! Ikeasta, Italiasta, kauppahallista on näköjään löytynyt puna-valkoisia pyyhkeitä aika monenlaisia. Ja pesuaineita: lattiaa, ikkunoita, liettä, saunaa, kyllästettyä puuta, uunia, grilliä, kaakeleita, wc:tä, keittiötasoja varten. Joka lähtöön löytyy. Ja kaksinkappalein useimpia.

Vaateosasto? Olen näköjään käyttänyt mökin vaatekaappiani t-paitojen, villapuseroiden ja verkkareiden kaatopaikkana. Oikeastiko ajattelin isoksi tai pieniksi jääneitä, kauhtuneita ja kuluneita kamppeita täälläkään käyttäväni? Missä on Saariselän Pelastusarmeijan kierrätyslaatikko? 

Mikä on lumitilanne? Minun mielestäni lumentulo voisi jo loppua! Lumitöitä on riittänyt, enemmän kuin hyötyliikunnaksi asti, onneksi on linko! Sillä ajelin ristiin rastiin: purolle (ihme, jollen täällä ollessa vielä hyiseen veteen pulahda. Saunalle vesiä hakiessa avantouinti oli taas liki) ja Nimilopun (naapurimökin) polun putsailin. Jos vaikka naapurimökkiin tulevat pääsiäiseksi. Mukavampi tulla. Muistan kyllä, kuinka oli kiva syksyllä ystävien kanssa tulla kun naapuri oli enimmät lehdet pihalta haravoinut… 

Illansuussa hieroja. Oli tosi hyvä: olkavarsi taas rento. Sauna ja sapuska kruunasivat nautinnon. 

Nyt ohjelmassa vähän historianopiskelua ja ehkä valokuvausta. Jo vain minä viihdyn.

No niin oli! Aamulla sää- ja tiekelikarttoja katsellessa mietin, jotta lähtisinkö sittenkin vasta huomenaamulla varhain? Puolikymmeneltä kuitenkin istahdin autoon ja lähdin. Iissä jo mietin, olisiko järkevää kääntyä takaisin. Kuivaniemellä alijäähtynyt vesisade vaihtui jäisiksi piikeiksi, jotka tienpinnan sohjon kanssa tuntuivat auton renkaiden alla aika pelottavalta (varsinkin kun olen nuoruuden kokemattomuudessa ja kohelluksessa samanlaisessa kelissä yhden auton katolleen ajanut). Kemissä olin jo kypsä ajamaan vain Haaparantaan: ”Palailen sitten muina naisina kotiin ja yritän huomenna uudelleen.”

Rovaniemen risteyksestä kuitenkin käännyin. Ja kirosin saman tien Ford Focuksen, joka Liedakkalan risteyksestä kaarsi eteen. Jokaisessa ylämäessä vauhti putosi kuutenkymppiin kiihtyen taas hyvillä suorilla yhdeksäänkymppiin. Ja kaikilla kuudenkympin rajoituksilla tietysti hypätään jarrun päälle ja peltipoliisien kohdalla varsinainen paniikkijarrutus. Ohikaan ei oikein päässyt, koska ajoradan keskellä sohjoa niin paljon, että heittelehtimisen vaara ilmeinen. Muurolaan asti sitten ajeltiin peräjälkeen ja jono perässämme jo melkoinen.

Rovaniemellä kävin kaupassa. Ja venyttelin olkavartta, jolle ratin puristaminen ei oikein sopinut. Ja Napapiiriltä Unarin-Luusuan risteykseen asti mietin, missä ovat aura-autot? Jo vain niitä kaipasin.  Eipä näkynyt. Sade muuttui lumeksi, ja näkyvyys oli paikoin vain neljä tolpan väliä, parisataa metriä. Tienpinta ihan valkoisen jään peitoissa, paikoin palteista. Ja minä kun muka tykkään yksikseni pohjoiseen ajamisesta! Nyt en tykännyt.

Vähän ennen Sodankylää venäläisten citymaastureiden määrä lisääntyi. Ei juuri muuta liikennettä kuin nämä keskellä tietä ajavat Ranget, Jeepit, Country Volvot ja jättiläis-Bemarit. Ja että ne on pelottavia! Yksi sellainen olikin sitten Peurasuvannon sillankupeessa hinausauton kiskottavana. Toinenkin pienempi auto penkassa ennen Sodankylää. Ja 2 + 1 hälytysajossa ollutta ambulanssia ja yksi poliisi tulivat vastaan. Kerrankin meitsikin ymmärsi ajaa  rauhallisesti.

Sodankylässä kävin tankilla, kahvilla, soittelin kotiin ja taas matka jatkui. Tuuli idästä yltyi kovaksi, aina metsästä aukealle tullessa oli muistettava pitää ohjauksesta tiukasti kiinni: tuuli puski kovasti. Vajukosken kohdalla tie kapeni yhden auton mentäväksi: lumi pyrysi penkoista tielle, kinosti ja nietosti. Just ja just uskalsi ajaa kuuttakymppiä (kesäkelillä niillä hujakoin mennään kaksikertaa kovempaa).

Poroja? No ne nyt enää olisivat puuttunueet. En onneksi nähnyt yhtäkään. Varmasti tuuli ja pyry piti nekin pois tieltä!

Tankavaarassa oli jo oikeasti vaikea erottaa, missä menee tie, missä penkka. Kun vastaan tuli auto (onneksi oli tosi vähän liikennettä, eikä rekkoja) oli melkein käsikopelolla ajeltava. Viimeistään tässä vaiheessa rupesi mietityttämään, jotta olisiko Magga käynyt meidän mökkitietä ollenkaan auraamassa? Pääsisinkö viimeisen kilometrin perille? Olihan Magga käynyt. Oli käynyt aamulla tai eilen. Se 20 – 30 senttiä, joka oli satanut ja tuiskuttanut aurauksen jälkeen, oli onneksi höttyä, pakkaslunta, mutta oli kuitenkin ihan sompailtava tiellä pysymiseksi. Onneksi auto on neliveto. 

Kesällä, take-away-kahvin kera matkan tänne Hangasojan varteen taittaa alle viiteen tuntiin, tavallisella talvikelillä kuuteen tuntiin, tänään meni seitsemän. Eikä varmaankaan koskaan ennen ole KOKO väli ollut pääkallokeliä tavalla tai toisella. Oikeasti otti voimille.

Ja sitten onkin helpottanut. Pehtoori on täältä lähtenyt perjantaiaamuna. Kaikki on kovin siistiä, kaikki on järjestyksessä, puut kannettu, piccolokuohuviini kylmässä, lumityöt tehty. Kelpaa minun taas.

 Tosin perjantaiaamun jälkeen on tullut lunta yllin kyllin lisää. Sitä  lähden nyt kolailemaan. Mutta olen mökillä. Ja hengissä. Huh!

(Uusi (6.4.2014) pääsiäisruoka-postaukseni on TÄÄLLÄ: kokonainen vihkonen pääsiäispöydän herkkuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

On ollut aika tylsä keli, mikä ei valitettavasti ollut riittävä syy lintsata lenkiltä.

Kaupunkiasioilla lähinnä hankin ruokatarpeita. Pääsiäiseksi mökille, ja oli virettä kokkailla. Tyttärelle värkkäsin helposti nieltävää ruokaa. Haaleaa sienikeittoa ja lappapuuroa, jäätelöä ja pirtelöitä tyär on viikon nauttinut, mutta tänään tein lempiruoastaan munakoisopaistoksesta sellaisen hienojakoisen version. Nielurisaleikkauksen jälkeinen Panacod-Ketorin -pöhöinen tytär oli kovin iloinen sapuskasta. 🙂 Ruoan ”alkuperäisversio”, joka on ehdottomasti vegetaristien lemppariruoka, on keittokirjassani Lappitalia s. 51. Nyt kun pääsiäinen on tulossa, en voi olla vinkkaamatta myös lammaspateeseen, jonka resepti on sekin  keittoskissa. Lammaspatee on hyvää. Ja helppoa. Suosittelen lämmöllä.

Ja sitten itsellä teki tänään mieli sushia.  Ja teki mieli vihdoinkin kokeilla työpaikan professorin Japanin kongressimatkaltaan  jo ennen joulua tuomaa hiilikuituveistä. Pistin hänelle mukaan kauppalapun: ”Tuo veitsi, maksan sitten”. Ja professorihan toi, ja hoksasi tuoda myös terottimen, hyvä juttu.

Ja tuo veitsi! Olen joskus ennenkin päässyt nauttimaan hyvällä veitsellä kokkaamisesta, mutta olihan tämä ihan ehdottoman huippu. Meitsin kokkaaminen vaan on sellaista sähläämistä, että täytyy olla varovainen noin terävän ja hienon työkalun kanssa.

Sushista tuli verraten oivallista. Aina se ei minulla onnistu, mutta tänään jaksoin huolella pestä riisit, paahtaa merilevät, ja pilkkoa lohen ja surimit. Meillä oli jemmasa sakeakin. Ihan olemme siis herkutelleet. Pehtoorikin kun on päässyt sushin makuun, vaikka aiemmin ei siitä välittänytkään … Tuoremakkara-salaattiosasto oli sitten se, josta poika lautasensa sai kukkuroilleen ja nälän taltutettua.

Ja koko perheelle maistui tietysti pulla. Rahkapullat kuuluvat nekin pääsiäiseen. Tein pullia aika paljon, eivät ole mitenkään erityisen kauniita, mutta aika paljon olemme niitä jo nauttineet.

Pehtoori on edelleen pohjoisessa, syntymäpäiväsankari (juniori 19 v.) on kavereineen pizzalla, tytär lähti välillä poikaystävänsä luo hoivattavaksi (tosin piti tänäänkin, kuten jo tiistaina!, karata luennolle, vaikka olin ehdottomasti vastaan) joten olen yksin. Imuroinnin ja muiden pienten huushollihommien jälkeen olenkin sitten viettänyt laatuaikaa Elmerin kanssa.

Elmeri Konrad on saanut olla studiokuvauksen kohteena. Valokuvauskurssilla annettiin kotiläksyksi kuvata jotain liikkuvaa, koiria tai muita lemmikkejä, pieniä lapsia, urheilijoita tai muuta sellaista. Varmaan ope tarkoitti että jotain vilkasliikkeistä. No minäkin olen kuvannut lemmikkiä.

Elmeri on itse asiassa tyttärelle kuusi vuotta sitten joululahjaksi hankittu, mutta minun konnakseni se on jo aika päiviä sitten jätetty. Tosin pehtoorikin on harrastanut aika lailla agilityä sen kanssa :). Ette usko mutta meidän konnuli osaa tanssia, varsinkin pehtoorin kanssa.

Ja kuinka viisas eläin se onkaan! Perhe on täysin vakuuttunut, että Elmeri on ainoa olento maailmassa, joka on kuunnellut väitöskirjani alusta loppuun, väittämättä kertaakaan vastaan. Kävi nimittäin niin, että tämä Slovenian konnafarmilta Saksan kautta Suomeen tullut Elekkumme oli tullessaan jo kovin sairas, ja meillä viettämänsä ensimmäisen kevään se oli enemmän tai vähemmän kuolemankielissä koko ajan.

Oli opeteltava pistämään kilpikonnaan antibiootteja ja  juuri samaisena keväänä oli töiden ohessa viimeisteltävä väikkäri, luettava satoja sivuja oiko- ja taittovedoksia, joten istuin konnan terraarion vieressä yökaudet ja tein töitä ja tarkkailin konnan selviämistä madoista, toistuvista hengitystietulehduksista, silmäsairauksista jne. jne.

Mutta niin se konna vain selvisi, ja minäkin sain kirjani kansiin. Niitä aikoja me on täällä muisteltu. 🙂

________________________________________

PS.  ”Kaivauskertomus”-postauksen  nuppineula-ongelmaan ratkaisu huomenissa. Kommenteissa on jo hyviä arvauksia ja uusia vihjeitä…