En ole järin hyvä jonottaja. Totta puhuen olen häpeämättömän huono jonottaja. Niinpä pyrinkin välttelemään tilanteita, joissa on jonotettava, oltava ruuhkassa tai muuten tilanteessa, jossa vain ollaan ja odotetaan, että jotain alkaisi tapahtua.
Jossain takaraivossani oli tieto, että tänään voisi olla päivä, jolloin joutuu jonottamaan, mutta toisaalta olin halunnut siirtää mökille lähtöä huomiseksi tai ylihuomiseksi, että saisin rauhassa hoidella asioita, joita työpäivinä tai jouluruuhkassa ei voi(nut) odottamatta/jonottamatta hoidella.
Joulun alushäslingissä olin siirtänyt toppa/goretex-housujen hankkimisen hamaan tulevaisuuteen ja SPR:llä verenluovutuksessa en ole käynyt aikoihin, koska ”iltasella, töiden jälkeen siellä on sata muutakin työtätekevää ja siis jonotettava” joten ei ole mun juttu. Tänään sitten pienessä, pöljässä päässäni kuvittelin, jotta nyt maanantaina aamupäivällä nämä ja muutamat muut hommat hoituvat sutjakasti.
Herra varjele! Oikeastiko uskoin, ettei kellään muulla lomalaisella tullut mieleen/sydämeen joulun lämminhenkisessä lahjoitusmielessä lähteä ”ojentamaan kätensä” ja luovuttamaan verta? Veripalvelu avautui klo 11.00 ja minä olin siellä 11.07 ja tupa jo täynnä väkeä! Ajattelin, jotta kyllähän tusina minua ennen tullutta äkkiä ovat edestä pois, semminkin kun punatakkisia veripalveluihmisiä oli paikalla puoli tusinaa. Meni tasan tunti ennen kuin pääsin luovutusohvalle, vain vasemmalle kädelle passeleita oli vapaana, minkä olisi pitänyt pistää hälytyskellot soimaan ja jäädä odottamaan vielä hetkeksi, jotta pääsisin tuoliin, jossa neula voitaisiin laittaa oikeaan kyynärtaipeeseni, – – mutta mutta – – olin jo tosi tuskastunut odottamaan.
Parkkiaika oli jo kulunut loppuun (parkkitalot kun olivat olleet täynnä ja olin joutunut vastoin tapojani jättämään kadun varteen… ) ja tapaaminen sisaren kanssa sovittu vartin yli kahdeksitoista… Joten eiköhän se onnistu vasemmastakin … Ennen kuin sitä päästiin yrittämään sattui kolme, neljä viivästystä ja kello kävi ja minä surkimus olin jo pahantuulinen. Ja kuinkas sitten kävikään? Kolmen hoitajan 10 minsaa kestäneistä yrityksistä huolimatta suonet pakenivat, – kuten minulla aika usein tekevät, eikä luovutuksesta tullut mitään. Argh! Puolitoista tuntia oli mennyt ihan haaskioon.
Parkkisakkoja en sentään ollut saanut, sisaren tapasin, muutaman asian sain hoideltua ilman tuskastumista, mutta kun menin urheilukaupan ovelle aikeena etsiä ja sovittaa itselleni pakkasenpitävät laskettelu/ulkoiluhousut tajusin, että tänään ei todellakaan olisi kannattanut jäädä kaupunkiin vaan paeta heti joululta, saman tien pohjoiseen.
Tää on liian suuri city
Tää ei mennyt niinkuin piti
Pakenin kotiin. Tekemään nuorille valmiiksi ruokia, joulun poronpaistin ja kalkkunafileen jämät jalostuivat pastakastikkeiksi, – nuoriso kun ei kanssamme lähde vaan jäävät töihin ja talonvahdiksi.
Nyt ryhdyn keräämään valokuvausarsenaalin ja lukemista, vähän työjuttujakin, mukaan. Ja vinkkelit! Minulla on uudet, ihanat, pehtoorilta joululahjaksi saadut punaiset vinkkelit!! Huomenna tää city saa jäädä, – met lähemmä pohojoseen.
Ja mitä opin tästä: ensi kerralla kun menen luovuttamaan varaan ajan etukäteen. Sellainenkin palvelu on kuulemma olemassa.
