syyskuu 2010

Home 2010 syyskuu (Page 3)
Showing: 21 - 30 of 34 RESULTS
Vanhemmuus Yliopistoelämää

Opinto-ohjausta omille ja vieraille

Fukseille info tänään: oletuksena oli 27 kuulijaa, paikalla tuplamäärä. Ei mennyt ihan putkeen, ei niin kuin olisin halunnut. Kaikkinainen ”oma ope” -meininki oli tiessään kun naapurioppiaineiden opiskelijoita oli niin, että paikat loppuivat kesken. Ja tämän lisäksi aika loppui kesken, mikä ei johtunut minun tavastani pulputtaa aika lailla. No iltapäivällä sitten oli  ”omia vanhoja” hopsailemassa (henkilökohtaisia opintosuunnitelmia tarkistamassa ja reivaamassa). Se hoitui jo paremmin. 🙂

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin ei ole opintojenohjaajan pojalla opinnoilla suuntaa eikä määrää. Ne muutamat kurssit, jotka toisen vuosikurssin abiturientillamme on hoidettavana, näyttävät ihan yhtä helpoilta ja ihan yhtä vähän lukemista vaativilta kuin kaikkien edellistenkin 12 vuoden läksyt, kokeet, tentit ja esseet.  Ei tartte! Jos meillä on lakkiaiset ensi keväänä niin ihmeissäni olen! Mutta töihinpä ne vaan pojan taas soittivat. Jotta rengaskauppiaan ura on jo pitkällä! ”Jotta älä äippä hermoile,” ilmoittaa juniori ja taputtaa minua päälaelle ja lähtee tyttöystävänsä kanssa kirjakauppaan ostamaan ihan jotain muuta kuin koulukirjoja. Onneksi edes lukee.

Bloggailu

1000.

Tämä on tuhannes blogipostaukseni.

Kolme vuotta sitten syksyllä aloittelin, syksyn kirjoittelin blogiin, mutta en vielä julkaissut tekstejäni, kunnes sitten vuoden 2008 alkaessa julkistin ensimmäisen juttuni (ja samalla syksyllä tehdyt lyhyet muistiinpanot arjestani).

Ensimmäisen blogini nimi oli Lyhyesti (klikkaa tästä jos haluat nähdä vanhan blogini) (myös Lyhyesti-blogin tekstit on siirretty tämän Tuulestatemmattua-blogin arkistoon.  Oikean reunan palkista voit valita menneitä kuukausia, jos jostain syystä kiinnostaa…

Bloginperustamisen syyksi ilmoitin nämä:

  • kirjoitan ja puhun työssäni ja elämässäni turhan monisanaisesti. Nyt opettelen sanomaan asiani lyhyesti.
  • Päiväkirjoihini kuluu monia kymmeniä minuutteja päivittäin, enkä ikinä jaksa lukea tolkuttomia sepustuksiani, vaikka joskus mieluusti palaisinkin johonkin hetkeen: “mitä mietin, mitä tein, mitä aioin?” Nyt opettelen kirjaaman olennaisen.
  • Mahdollisuus liittää kuvia mukaan ehkä helpottaa elämäni dokumentointia. Muistikuvienkin tallentumista.
  • Olen pitkään ihaillut bloggaajien Valokuvatorstai-ideaa ja toteutusta. Ja nyt kun opettelen myös kuvaamaan, käytän tätä blogia julkaisuun.
  • Tässä yritän sanoa jotain lyhyesti ja kertoa kuvilla enemmän.

Eihän siitä lyhyesti kirjoittamisesta – saatikka puhumisesta! – mitään tullut! Vuoden päästä annoin periksi ja vaihdoin blogin Tuulestatemmatuksi  (Samalla muutto Blogspot-alustalta WordPressiin, johon olen kyllä ollut tyytyväinen).

Siis reilut kolme vuotta ja tasan tuhat postausta. Eniten juttuja on tullut kategoriaan ”Aiheeton”, sitten Valokuvatorstai, Yliopistoelämää ja Resepti. Jos reissuraportit laskisi yhteen, olisivat ne suurin ryhmä. Oikealla olevan palkin kautta voit hakea vaikka vain kaikki resepti-postaukset tai vaikka vain kaikki historia-aiheiset sepustukseni. Ja on mainostettava tuota yläpalkissa olevaa arkistovalikkoa. Sieltä pääset etsimään jotain tiettyä asiaa tai reseptiä tms. Esimerkiksi sitä kautta löytyvät kaikki ”Erikoiset etunimet” -juttuni.

Kävijämääriä laskee WordPressin oma laskuri ja syksystä 2008 lähtien otin käyttöön Googlen Analytics -laskurin ja sen mukaan tilanne näyttää tältä (tilastot näkyvät paremmin kun klikkaa ne suuremmiksi).

Viime torstai oli vilkkain päivä blogissani:  Googlen tilaston mukaan reilut 200 ja Wordprssin tilaston mukaan mukaan 336 kävijää.  WordPressin tilaston, joka on ollut käytössä vajaat kaksi vuotta, mukaan kävijämäärät  näyttävät tältä.



Koska tämä bloggaaminen on kuitenkin – melkoisesta vuosikausien monologistani huolimatta – interaktiivista touhua, olisin iloinen, jos klikkailet alla olevaan ”lukijakyselyyni” vastaukset. Pidän kyselyä viikon verran avoinna.

Kiitokset!

Niitä näitä

Ulkoilua ja messuilua

Hellerajan rikkoutuminen toukokuussa, sodanjälkeisen ajan lämpimin kesä – ja nyt vielä tavattoman kaunis ja lämmin syyskuu. Onhan tämä ylivertaisen hienoa. Sisälle ei olisi malttanut ollenkaan tulla. Pitkä pyörälenkki ja pihahommia. Makron kanssa kelpasi kuvata. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Saapa nähdä, ehtiikö auringonkukka kukkia ennen kuin tulee talvi?

Ja omenapuukin oli kovin kaunis.

Aamupäivällä vietin pitkän tovin antiikki- ja keräilymessuilla. Kauan mietin, uskallanko lähteä, mutta vannottuani,  etten osta astioita, ainoastaan vanhat keittokirjat ovat sallittuja hankintoja, ajelin messuille ja humahdin menneeseen maailmaan. Olisin voinut kierrellä vanhojen kirjojen, astioiden, korujen ja taulujen välissä vaikka kuinka kauan…

Ja kuinkas kävikään! Ei liene yllätys,  että ostin kahdeksan Kaj Franckin lasia ja kannun.

Ja Aapisen! Oman ekaluokkani Aapisen. Huonokuntoisena  sain sen halvalla, mutta sellaisenakin se tulvahdutti valtavan muistojen ryöpyn. Liekö blogini lukijoiden joukossa samaa Aapista tavanneita? Skannailen joskus siitä sivuja tänne Temmattuunkin.

Niitä näitä

Pölvästi

Mitä tulee mieleen sanasta pölvästi? Tänään minulle tulee sanasta pölvästi mieleen yksi ihan erityinen ihminen. Pölvästi ei ole tyhmä, ei tahallaan ilkeä, ei ikävä ihminen, mutta pölvästiltä puuttuu joskus tilannetaju, joskus ehkä myös tunneäly. Pölvästi on jo sanana maskuliini. Minun mielestäni. Pölvästi on liki hellyttelynimi, mutta vain liki. Hieman harmittaa, että olen antanut pölvästin saada itseni tuohtumaan. Tällä kertaa enimmäkseen vain sisäisesti, mutta kuitenkin.

Hoppu. Kiire. Häslinki. Härdelli. Tauoton työnteko. Levoton yöuni. Huoli. Vastuu. Riittämättömyys.

Suljin äsken kampuksen oven, enkä todellakaan aio miettiä työasioita tänään. Ehkä huomenna, mutta en tänään.

Nyt on viikonloppu. Kohta lähdemme pienimuotoisiin rapukesteihin. Meillä on sisaren kanssa ollut moniaita vuosia tapana järjestää vuorotellen rapukestit, joihin murmeli on myös kutsuttu. Tänä vuonna meitä molempia hieman laiskotti, ja varsinkaan kun mistään ei saa jokirapuja,  päätimme, että menemme ulos syömään. Ja ravintolassa on kuulemma oikeita suomalaisia jokirapuja! Helan går!

Historiaa Italia Kolumni

San Lorenzo

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme ”törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä.

Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa. 🙂

Historiaa Yliopistoelämää

Bibliofiliaa

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 ”Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Liikkuminen Yliopistoelämää

Monenlaista miesseuraa

Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus ”rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. ”Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että ”Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä ”rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: ”Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti ”anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

Niitä näitä

Syksyn lämpö

Lempeä lämpö yllätti töistä ulos astuessa. Soisin näin jatkuvan. Pihalla äsken vielä istuskelin ja tarkastin tentit. Enpä muista moista ennen syyskuussa tehneeni.

Ja ruusut ovat kauniimpia kuin koskaan … Niitä on vain niin paljon, että raskaana lepäävät noiden harmaiden hopealehtien päällä.

Mitäs jos huomenna lintsaiskin töistä? Soittais vaan ja sanois, että on mahataudissa ja karkais sieneen vaikka Rokualle.  Tai Virpiniemeen jäkäläkankaille lenkille. Ottais reppuun kameran,  termospullon ja juustoleipiä, hakisi markkinoilta omenoita evääksi ja lähtis! Mitä jos?

Niitä näitä

Ruoan hankintaa, valmistusta ja nauttimista

Palasimme Vaalasta puoleltä päivin.

Takana intensiivinen ruokavuorokausi. Eilen välittömästi päästyämme perille meitä odotti lounas. Sylvesterin silliä ja muuta kalahyvää. ”Kummisetä”  opetti minullekin miten ne tehdään.

Lounaan jälkeen tutustuimme mökkiin ja sen lähiympäristöön.

Ja sitten läksimme naisissa sienimetsään. Oli kaunis syyskuun lauantai, helppokulkuista metsää, metsäautoteitä ja jäkäläkankaita. Mitä enempää voisi toivoa.  Ulkoilma, liikkuminen oli enemmän kuin mukavaa.  Ja metsässä oli kaiken muun hyvän lisäksi sieniä!! Herkkutatteja ja kehnäsieniä. Ja kangassieniäkin poimimme, mutta vain pieniä ja sieviä.  Miehet jäivät kalastamaan.

Kolmatta tuntia metsässä koluttuamme palasimme mökille, ja kun sain  muidenkin poimimat sienet omaan koriini, se täyttyi kukkuroilleen. Täpinöissäni? Ehdottomasti.

Mökillä tietysti saunotaan. Ja tällä mökillä saunoissa oli vara valita: savusaunaa, aitokiuasta, tavallista. Järveen en uskaltautunut uimaan. Ilta jo viileni.

Ja sitten; kuinka ollakkaan! Johan kaiken ruoanhankinnan jälkeen, erä- ja keräilytaloudessakin oli aika illalliselle. Joku muu oli kattanut pöydän, minä vain istahdin. 🙂

Ja kun ruokia valmistettiin, pääsin taas oppiin. Opin enemmän kuin kuukausiin …   Tattikeiton jälkeen saimme kolmen maun kala/merenelävälautasen. Päivällä pyydettyä taimenta, kaupan scampeja ja mustekalaa (alla). Nyt tiedän miten mustakalasta saa noin kaunista ja makoisaa…

Hurjan hyviä kastikkeita ja pieniä lisukkeita kuului annokseen, ja esimerkiksi nämä wokatut valkosipulin kynnet olivat kuin karkkia olisi syönyt, itse asiassa parempia. Kunhan itse testaan niiden  tekemistä pistän ohjeen tännekin.

Jossain vaiheessa unohdin totaalisesti tämän meneillään olleen kevennyskuurini. Nautin kovasti, ja kun puolen yön jälkeen, pisteenä iin päälle avattiin Zenaton Amarone 2006 (”ihan siksi, että ”kummityttö” niin pitää  Amaronesta”), jonka kanssa tarjoiltiin juustoja, en todellakaan enää piitannut mistään kevennyksistä mitään. Jossain takaraivossa vain häivähti ajatus:  ”Nesteytys on pidettävä kunnossa, ja katseet seuraavaan kauteen!” 😉

Tänään kotiuduttuamme ovat sienet olleet vielä projektina. Nyt niitä on pakkasessa, nautimme niitä sapuskalla (siikaa ja tattikastiketta, ei huono yhdistelmä ollenkaan) ja tein valtavan ison tattilasagnen, josta tyttärelle lohkesi iso pala kotiinvietäväksi, samoin pehtoorille, joka huomenna lähtee pohjoiseen (argh! en yhtään haluaisi mukaan…) ja meille pojan kanssa huomiseksi sapuskaksi.

Viikonloppu lopuillaan.