Pyhä-Nattanen huiputettu!

Sompion kansallispuisto on ennenkäymätön paikka ja sinne on ollut viime aikoina aie useankin kerran mennä. Tänään mentiin. Pakkasyön jälkeen aamulla maisema vielä usvainen, huurteinen, paikoin melkein kelmeä. Ajelimme kohti Vuotsoa. Pieni harharetki Vuotson kanavan reunaa pitkin, mutta sitten oikealle tielle. Siis Vuotsosta käännytään Sompiojärven tielle, ja ajetaan noin 15 km. Siinä on parkkipaikka ja siinä on opaste.

Tuosta vasemman alareunan punaisesta pallukasta lähdimme liikkeelle. Ja menimme ensin hyvin (taula)kääpäisen (huomenna lisää kääpäasiaa) metsätaipaleen läpi laavupaikalle, josta jyrkkä käännös oikealle ja kohti Pyhä-Nattasta.

Kesäkuussa tehty patikkaretki Pielpajärven erämääkirkolle oli vertailukohtena: ja kyllä tänään oli selkeästi vaativampi reitti. Pyhä-Nattasen huippu on 508 mpy. Ja viimeisen kilometrin aikana korkeuskäyrät vaihtuvat tiuhaan. Ja rakkaa, isoa kivirakkaa riitti. Pahimmoillaan kivet olivat vielä liukkaita.(kuvat kai? suurenevat klikkaamalla)

Mutta kyllä kannatti kiivetä. Näköalat olivat ihan suurenmoiset, mielettömän hienot.

Pehtoorin ystävä, Lapista kotoisin, saamelainen syntyjään, tosin oululaistunut, oli todennut kuullessaan, että Pyhä-Nattaselle yritämme, jotta ”lantalaisen unelma: Pyhä-Nattasen huipulla”. Moniselitteistä mutta hieno kokemus se oli.

Sukkulajärven takana näkyvät Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen. Niitä on totuttu katsomaan Kaunispäältä päin; siis pohjoisesta etelään, nyt kerrankin näin päin. Etelästä pohjoiseen.

Ja katsellaanhan noiden tuntureiden silhuetteja mökilläkin: pehtoori nimittäin rakennusvaiheessa keksi, että mökin takan kipinäverkkoon laitetaan tuntureiden profiili. Ja verkossa on alareunassa on Hangasoja. 😉 Laitan huomenna kuvan siitäkin…

Sompiojärvi ja sen takana Lokan allas.

Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen tuntui, että oli oltu liikkeellä, liikuttu oikeasti.

Kun kerran olimme Vuotsossa, mentiin siellä kauppaan. Ja jo vain se kannatti. Siepin K-kauppa oli näkemisen arvoinen. Pehtoori tankkasi auton. minä poimin tarpeellisia eineitä. Ostosten ohessa huomasimme että kaupassa on myös baari, posti, veikkauspiste. ja sitten siis huoltsikka ja kauppa. Mitä muuta tarvitaankaan? Eikä ollut mikään ABC-hirvitys… Kun pääsimme kassalle ja ryhdyimme maksamaan, kauppias ynnäsi ostokset ja tankillisen bensaa ja kun vanhanaikainen kassakone laski summan, totesi kauppias: ”Mehän saimme tästä kauhian summan!” (=116 euroa)  Oikeasti oli vaikea pitää hymynkare piilossa.

Vuotsosta ajelimme mökille. Saunan jälkeen tulivatkin jo nuoret. Juniori ja tyttöystävänsä tulivat. Sehän on meille ilo. Iso ilo.

Nyt terve väsy.

Toisen kerran käytiin kesällä 2015 (paremmat kuvat, :)).

______________

* Sompion luonnonpuiston www-sivulla lukee näin:

Pyhä-Nattasen polku kulkee luonnonpuiston länsiosassa. Reitille pääsee Sompiojärven metsäautotieltä luonnonpuiston rajalta. Rengasreittinä kuljettaessa reitin pituudeksi tulee yhteensä 7 km. Polku käy Pyhä-Nattasen huipulla kulkien osan matkaa Nalijokivartta. Reitillä on jyrkkä nousu Pyhä-Nattasen päälle ja lasku sieltä alas, joten reitti ei sovellu huonokuntoisille. Reitti on merkitty maastoon vihreillä tolpilla.

Matkalla pohjoiseen

Erinäinen määrä sähköposteja, puheluja, vastauksia projektiimme ilmoittautuneille, yksi pieni strategia-palaveri, vastaanotto (yksi lupaava  opinnäytetyön aloitus, taas kerran yksi vaihto  ja yksi lupaava päätös :)), esimiehen kanssa hyväntuulinen yhteisymmärrys, yhden ohjattavan doktorandin väitöskirjan naulaus ja hieman odottamaton puheenvuoro ja kaiken tämän liki hengästyttävän työpäivän jälkeen istahdin autoon ja matka kohti pohjoista alkoi.

Meillä on vakiintunut tapa, että meitsi ajaa Oulu – Rovaniemi välin ja pehtoori Roi-mökki välin. Tällaiseen järjestelyyn on monta syytä: Oulu – Kemi välillä on PAKKO ajaa hiljaa. Se on niin ruuhkainen, että on vaikea ajaa ylinopeutta. Siis minulle hyvä rajoitin. Ja Kemi – Roi välillä on ”peltipolliiseja”. Ja jos lähdetään aamusta pehtoorille jää hyvää aikaa lukea Kaleva kun minä ajan. Talvikelillä Oulu-Rovaniemi on yleensä sula tai muuten parempi ajettava kuin Rovaniemi-Hangasoja. Pohjoisessa on usein liukasta, poroja ja mahdollisuus ajaa ylinopeutta. Ei siis minulle passeli. Yleensä tämä vuosien mittaan hioutunut järjestelymme sopii hyvin, eikä siitä tarvitse edes keskustella… Kotoa lähtiessä minä aloitan, mökiltä lähtiessä pehtoori.

Mutta. Tänään olisi kyllä kannattanut olla ajovuorossa vasta Rovaniemen jälkeen. Syystä että…  maisemat, auringon lasku, valo, … ne kaikki olivat sellaisia että mieluusti olisimme – mukanamme omalle mökilleen tulleen sisareni kanssa – kuvanneet. Jos olisin ollut ratissa olisimme pysähtyneet usein ja kuvia olisi kymmeniä.

Yläpostojoella oli veden pinta kuin sulaa lyijyä. Tyven, taivaankansi heijastui kauniisti  joen pinnasta. Vuotson eteläpuolella auringonlasku ainutlaatuisen hieno: oranssin värit sekoittuivat siniseen taivaanrantaan ja pimenevään iltaan. Sodankylän jälkeen ei enää juuri ruskaa, mutta niin kaunista muuten.  Ja mitä tekee pehtoori? Huristelee rauhassa ja toteaa lakonisesti:  ”Kannattaa tallentaa muistikuvia”. Pikkuisen tupisimme. No kun emme saaneet kuvata, niin meitsi surffaili, sähköposteili, (kauan eläköön Mokkula!!),  järjesteli kuvatiedostoja ja sitten sisaren kanssa höpöteltiin ja suunniteltiin pidennetyn viikonlopun ohjelmaa.

Nyt täällä mökillä mietin taas kerran: parasta mitä pitkään aikaan olen tehnyt:  ollaan tultu tänne.  Huomenna kohti Pyhä-Nattasia. Ja huomenna otan kuvia!

Fragmentteja

Joka päivä, poikani tullessa töistä suoraan ruokapöytään (pääsee viideltä ja koska minä yleensä lähden duunista neljän huudeilla (uusi sana jota käytetään tosi runsaasti) ehdin juuri sopivasti laittaa sapuskan) hän puhuu loputtomasti. Koko ajan. Kertoo työpäivästään, asiakkaistaan, tekemisistään. Puhua pälpättää koko ajan. Sitä on oikeastaan aika hauska kuunnella. Johtava rengasmyyjä TS on paljon runsassanaisempi kuin lukioelämään uuvahtanut Tomppa. Siinä me sitten pehtoorin kanssa syödään hissuksiin ja kuunnellaan kun poika pärpättää ja vaahtoaa. Isäänsä tullut?

Matkani kohti omanvärisiä, värjäämättömiä hiuksia aiheuttaa välillä jaksoja, jolloin säikähdän peilin ohi kulkiessani. Siitäpä tulikin mieleeni, että googlasin tänään tiedon, joka helpotuksekseni kertoo kevytvärin haalenevan jo parissa viikossa.

Töihin pyöräillessä oli todella kylmä. Ja puolivälissä matkaa hoksasin, että en ollut ottanut vaihtokenkiä mukaan, enkä todellakaan voisi olla patikointipopot jalassa suorien housujen kanssa. Ei muuta kuin takaisin. Siinä edestaas polkiessa lämpeni kummasti.

Kaikkien muiden outojen tapojeni ja harrastusteni lisäksi harrastan kääpien keräystä. Siis vain kuvaamalla kerään niitä (klikkaa kuvat isommiksi: luonto voi tehdä niin kauniita juttuja!). Ja huomenna illalla lähden keräämään uusia … sitä ennen on käytävä töissä ja ajeltava 480 km pohjoiseen. 🙂

Tyhjän paperin nautinto

Minulla on sellainen kirja töissä kirjahyllyssä: ”Tyhjän paperin nautinto”. Olen joskus ostanut sen toiveena, että siina neuvottaisiin, miten tyhjästä paperista saisi nautinnon. Minun kun on yritettävä opettaakin, miten aloitetaan kandityön kirjoittaminen. Tyhjästä. Miten aloitetaan jokin juttu. Mutta kirjassa ei neuvota sitä. Kirjoittaja vain vouhottaa, kuinka kätevästi se hänellä käy. Hänestä on ihana kun edessä on tyhjä paperi odottamassa tekstiä.

Outo tyyppi. Kirjan kirjoittaja siis. Tyhjässä paperissa ei ole mitään nautintoa. Minustakin on ihana kirjoittaa: kun artikkeli, juttu, kolumni, tutkimus,  jopa kirja on jo hyvällä alulla, on usein nautinnollista kirjoittaa. Tuottaa tekstiä. Ei välttämättä kovin luovaa tekstiä, mutta kuitenkin kirjoittaa.  Mutta ennen kuin siihen vaiheeseen on päästy, on koettu muuta kuin nautintoa! Aloittamisen tuskaa, joskus rankemmin, joskus lievemmin. Nyhjää tyhjästä -meininkiä, ahistusta, miettimistä, siirtämistä.

Tämän blogini kanssa olen vähän oppinut kirjoittamaan tyhjään ruutuun, joka päivä blogin ”uusi artikkeli” laatikkoon tulee suollettua tekstiä, usein ajattelematta sen kummemmin, joskus postaus on pitkänkin miettimisen ja puntaroimisen tulos. Yleensä kyllä ei.

Mutta siis ”tyhjän paperin nautinto”; minulla on ollut kolme viikkoa töissä sellainen yhden selvityksen tekeminen rästissä. On ollut hyvä syy opinto-ohjaus- ja lukukauden aloituskiireiden varjolla siirtää tuon tyhjän paperin täyttämistä. Mutta tänään ei ollut enää mitään verukkeita. Ja minä tein sen! Kirjoitin – tuosta vaan – kolme liuskaa ihan järjellistä, asiallista tekstiä.  Homma hoidettu. Yesh! kerrankin sujui – alusta asti melkein nauttien.

__________________

Galleriassa (tuossa yläpalkissa tai klikkaa tästä) on kuvia eiliseltä kaupunkiruskaretkeltäni. Jotenkin olen sählännyt niin, että kuvat eivät aukene kauniisti siihen tummaan taustaan kuten yleensä, mutta aukeanevat ne kuitenkin isommiksi.

Juhlaruokaa

Muistan kuinka isäni soitti aamulla, ja sanoi, että hänellä on jätesäkillinen juuri Perniöstä tuomiaan omenoita. Sanoi, että saan ne kaikki, mutta sillä ehdolla, että teen hänellekin pakkaseen hedelmäsokerilla makeutettua omenasosetta. Lupasin.

Aloitin omenasouvin aamupäivällä, päivän keittelin soseita ja hilloja, tein piirakkaa, säilöin ja pakastin. Kun mieheni tuli illansuussa töistä, olin aivan läkähdyksissä ja minulla oli mielettömän kuuma. Lähdimme Nallikariin,  merenrantaan kävelemään. Illan viileys teki hyvää ja ylikierrokset tasaantuivat. Enkä enää edes tuskaillut, että laskettu aika oli jo 9 päivää sitten mennyt.

Ja olipahan sitten ristiäiskakkuun omenasosetta valmiina.  🙂

Nämä muistot tulvahtivat aamulla mieleen kun mietin, millaisen kakun 21-vuotiaalle esikoiselle leipoisin. Omenakakkuhan sitä sitten oli tehtävä. Ei ollut Perniön omenoita, mutta kyllä luomuomput maistuivat hyville nekin. Lillutin viipaleita sitruunamehussa, jossa oli kanelia ja vaniljasokeria. Pysyivät pureskeltavina ja raikkaanmakuisina.

Ja mitäs muuta synttärisapuskaksi: poronfilettä ja sille musta-pippurilakritsikastiketta. Kastiketta oli vuosi sitten Oloksella Paistinkääntäjien kapitulissa, ja se oli mielettömän hyvää. Resepti (joka on kai Tapio Soinnun käsialaa) on kirjassa, jonka samaisessa kapitulissa saimme lahjaksi. Vain vähän reseptiä muutellen keittelin tänään tämän huippusoosin. Vävykokelastkin kehui, ja sanoi, ettei kehu ole vain kohteliaisuus 🙂 …

Alla olevasssa aineskuvassa on lakritsia (kelt. rasia), jota Oulussa saa Puistolan bistrosta ja kuvassa olevat koivunoksan näköiset palaset ovat lakritsijuurta, jota olen ostanut Roomasta (ja saanut ystävältä lahjaksi) mutta jollei näitä erikoisjuttuja ole saatavissa, voi kastikkeen tehdä turkinpippurikarkeista. Tähän annokseen varmaan noin 5 – 8  karkkia riittää …

Mustapippuri-lakritsikastike

1 litra lihalientä
1 litra kanalientä
2 dl punaviiniä
½ dl punaviinietikkaa
½ dl tummaa balsamicoa
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
1 valkosipuli (solo)
pala juuriselleriä
2 rkl oliiviöljyä
mustapippureita
laakerinlehti
5 katajanmarjaa
½ rasiaa lakritsia tai pari lakritsijuurta
tai 10 kpl turkinpippureita (karkki)
timjamia ja rosmariinia
suolaa ja valkopippuria

Pilko juurekset ja kuullota ne kattilassa (saavat saada vähän väriäkin).
Lisää etikat ja punaviini ja keitä hetki.
Lisää liha- ja kanaliemet ja mausteet.
Keitä hiljalleen kokoon niin, että jäljellä on reilu puoli litraa.
Siivilöi ja suurusta kastikkeeksi.

Kastikkeesta tulee kiiltävää, melkein kuin suklaakastiketta. Ja se ON hienoa, hyvää, voimallisen makuista.

Meillä oli tänään  sen kanssa siis poronfileitä, mutta kerran olen keittänyt sen myös naudanlihapihville. Maistuu todella hyvin molempien kanssa.

____________________________________________________________________

Aamupäivän olin ulkona. Lähdin pyöräilemään tarkoituksena käydä haudallakin, mutta unohduin, innostuin puistoissa kuvaamaan (184 kuvaa reilussa kahdessa tunnissa) niin, etten enää ehtinytkään Intiöön asti,  kun liedelle hiljalleen kiehumaan jäänyt kastikepohja alkoi huolettaa… Pyörälenkistä tuli ruskaretki kaupungissa.

21 vuotta sitten koivut olivat 26.9. jo ihan lehdettömiä, nyt on vielä vihreääkin joukossa. Ilmaston lämpeneminen?

Laittelen huomenissa tai viikolla kuvia lisää…

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hyviä kuulumisia

Olemme lähdössä häävastaanotolle. 🙂

Mukava kun vanhat tutut avioituivat.  Tuntuu, että viime aikoina vanhat tutut ovat enemmänkin eronneet. Erouutiset, rintasyöpään sairastumiset tai työpaikan menetykset ovat tavallisempia kuulumisia kuin uutiset avioitumisesta. Pienellä piirillä pääsemme tuoreen avioparin kotiin syömään.  Arvelisin saavamme mm. sieniruokaa ja hyviä viinejä suoraan Ranskan viinitiloilta. Pariskunta kun asui Ranskassa viime kevätlukukauden. Siis odotettavissa makoisa ja mukava ilta.

Sienistä puheenollen: syyskuun ruokahaasteen äänestys on alkanut. Käykäähän kurkkaamassa mitä muuta on loihdittu kuin tatti-porotimbaaleja.

Syksykö? – juuri se!

Aamulla töihin mennessä. Aika varhain mennessä…

Päivällä töissä ollessa
(totta puhuen olen koko työpäivän ollut  luentosalissa L5,
enkä kirjastossa kuten kuvasta voisi luulla :).
Siis koulutuspäivä tänään, ei tutkimuspäivä 🙁

Nyt töiden jälkeen.
Kuvan italialaista punaviiniä voimme lämpimästi suositella.

Tiedättehän: kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehkä kannattaakin  klikata.