Pyhä-Nattanen huiputettu!

Sompion kansallispuisto on ennenkäymätön paikka ja sinne on ollut viime aikoina aie useankin kerran mennä. Tänään mentiin. Pakkasyön jälkeen aamulla maisema vielä usvainen, huurteinen, paikoin melkein kelmeä. Ajelimme kohti Vuotsoa. Pieni harharetki Vuotson kanavan reunaa pitkin, mutta sitten oikealle tielle. Siis Vuotsosta käännytään Sompiojärven tielle, ja ajetaan noin 15 km. Siinä on parkkipaikka ja siinä on opaste.

Tuosta vasemman alareunan punaisesta pallukasta lähdimme liikkeelle. Ja menimme ensin hyvin (taula)kääpäisen (huomenna lisää kääpäasiaa) metsätaipaleen läpi laavupaikalle, josta jyrkkä käännös oikealle ja kohti Pyhä-Nattasta.

Kesäkuussa tehty patikkaretki Pielpajärven erämääkirkolle oli vertailukohtena: ja kyllä tänään oli selkeästi vaativampi reitti. Pyhä-Nattasen huippu on 508 mpy. Ja viimeisen kilometrin aikana korkeuskäyrät vaihtuvat tiuhaan. Ja rakkaa, isoa kivirakkaa riitti. Pahimmoillaan kivet olivat vielä liukkaita.(kuvat kai? suurenevat klikkaamalla)

Mutta kyllä kannatti kiivetä. Näköalat olivat ihan suurenmoiset, mielettömän hienot.

Pehtoorin ystävä, Lapista kotoisin, saamelainen syntyjään, tosin oululaistunut, oli todennut kuullessaan, että Pyhä-Nattaselle yritämme, jotta ”lantalaisen unelma: Pyhä-Nattasen huipulla”. Moniselitteistä mutta hieno kokemus se oli.

Sukkulajärven takana näkyvät Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen. Niitä on totuttu katsomaan Kaunispäältä päin; siis pohjoisesta etelään, nyt kerrankin näin päin. Etelästä pohjoiseen.

Ja katsellaanhan noiden tuntureiden silhuetteja mökilläkin: pehtoori nimittäin rakennusvaiheessa keksi, että mökin takan kipinäverkkoon laitetaan tuntureiden profiili. Ja verkossa on alareunassa on Hangasoja. 😉 Laitan huomenna kuvan siitäkin…

Sompiojärvi ja sen takana Lokan allas.

Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen tuntui, että oli oltu liikkeellä, liikuttu oikeasti.

Kun kerran olimme Vuotsossa, mentiin siellä kauppaan. Ja jo vain se kannatti. Siepin K-kauppa oli näkemisen arvoinen. Pehtoori tankkasi auton. minä poimin tarpeellisia eineitä. Ostosten ohessa huomasimme että kaupassa on myös baari, posti, veikkauspiste. ja sitten siis huoltsikka ja kauppa. Mitä muuta tarvitaankaan? Eikä ollut mikään ABC-hirvitys… Kun pääsimme kassalle ja ryhdyimme maksamaan, kauppias ynnäsi ostokset ja tankillisen bensaa ja kun vanhanaikainen kassakone laski summan, totesi kauppias: ”Mehän saimme tästä kauhian summan!” (=116 euroa)  Oikeasti oli vaikea pitää hymynkare piilossa.

Vuotsosta ajelimme mökille. Saunan jälkeen tulivatkin jo nuoret. Juniori ja tyttöystävänsä tulivat. Sehän on meille ilo. Iso ilo.

Nyt terve väsy.

Toisen kerran käytiin kesällä 2015 (paremmat kuvat, :)).

______________

* Sompion luonnonpuiston www-sivulla lukee näin:

Pyhä-Nattasen polku kulkee luonnonpuiston länsiosassa. Reitille pääsee Sompiojärven metsäautotieltä luonnonpuiston rajalta. Rengasreittinä kuljettaessa reitin pituudeksi tulee yhteensä 7 km. Polku käy Pyhä-Nattasen huipulla kulkien osan matkaa Nalijokivartta. Reitillä on jyrkkä nousu Pyhä-Nattasen päälle ja lasku sieltä alas, joten reitti ei sovellu huonokuntoisille. Reitti on merkitty maastoon vihreillä tolpilla.

Matkalla pohjoiseen

Erinäinen määrä sähköposteja, puheluja, vastauksia projektiimme ilmoittautuneille, yksi pieni strategia-palaveri, vastaanotto (yksi lupaava  opinnäytetyön aloitus, taas kerran yksi vaihto  ja yksi lupaava päätös :)), esimiehen kanssa hyväntuulinen yhteisymmärrys, yhden ohjattavan doktorandin väitöskirjan naulaus ja hieman odottamaton puheenvuoro ja kaiken tämän liki hengästyttävän työpäivän jälkeen istahdin autoon ja matka kohti pohjoista alkoi.

Meillä on vakiintunut tapa, että meitsi ajaa Oulu – Rovaniemi välin ja pehtoori Roi-mökki välin. Tällaiseen järjestelyyn on monta syytä: Oulu – Kemi välillä on PAKKO ajaa hiljaa. Se on niin ruuhkainen, että on vaikea ajaa ylinopeutta. Siis minulle hyvä rajoitin. Ja Kemi – Roi välillä on ”peltipolliiseja”. Ja jos lähdetään aamusta pehtoorille jää hyvää aikaa lukea Kaleva kun minä ajan. Talvikelillä Oulu-Rovaniemi on yleensä sula tai muuten parempi ajettava kuin Rovaniemi-Hangasoja. Pohjoisessa on usein liukasta, poroja ja mahdollisuus ajaa ylinopeutta. Ei siis minulle passeli. Yleensä tämä vuosien mittaan hioutunut järjestelymme sopii hyvin, eikä siitä tarvitse edes keskustella… Kotoa lähtiessä minä aloitan, mökiltä lähtiessä pehtoori.

Mutta. Tänään olisi kyllä kannattanut olla ajovuorossa vasta Rovaniemen jälkeen. Syystä että…  maisemat, auringon lasku, valo, … ne kaikki olivat sellaisia että mieluusti olisimme – mukanamme omalle mökilleen tulleen sisareni kanssa – kuvanneet. Jos olisin ollut ratissa olisimme pysähtyneet usein ja kuvia olisi kymmeniä.

Yläpostojoella oli veden pinta kuin sulaa lyijyä. Tyven, taivaankansi heijastui kauniisti  joen pinnasta. Vuotson eteläpuolella auringonlasku ainutlaatuisen hieno: oranssin värit sekoittuivat siniseen taivaanrantaan ja pimenevään iltaan. Sodankylän jälkeen ei enää juuri ruskaa, mutta niin kaunista muuten.  Ja mitä tekee pehtoori? Huristelee rauhassa ja toteaa lakonisesti:  ”Kannattaa tallentaa muistikuvia”. Pikkuisen tupisimme. No kun emme saaneet kuvata, niin meitsi surffaili, sähköposteili, (kauan eläköön Mokkula!!),  järjesteli kuvatiedostoja ja sitten sisaren kanssa höpöteltiin ja suunniteltiin pidennetyn viikonlopun ohjelmaa.

Nyt täällä mökillä mietin taas kerran: parasta mitä pitkään aikaan olen tehnyt:  ollaan tultu tänne.  Huomenna kohti Pyhä-Nattasia. Ja huomenna otan kuvia!

Fragmentteja

Joka päivä, poikani tullessa töistä suoraan ruokapöytään (pääsee viideltä ja koska minä yleensä lähden duunista neljän huudeilla (uusi sana jota käytetään tosi runsaasti) ehdin juuri sopivasti laittaa sapuskan) hän puhuu loputtomasti. Koko ajan. Kertoo työpäivästään, asiakkaistaan, tekemisistään. Puhua pälpättää koko ajan. Sitä on oikeastaan aika hauska kuunnella. Johtava rengasmyyjä TS on paljon runsassanaisempi kuin lukioelämään uuvahtanut Tomppa. Siinä me sitten pehtoorin kanssa syödään hissuksiin ja kuunnellaan kun poika pärpättää ja vaahtoaa. Isäänsä tullut?

Matkani kohti omanvärisiä, värjäämättömiä hiuksia aiheuttaa välillä jaksoja, jolloin säikähdän peilin ohi kulkiessani. Siitäpä tulikin mieleeni, että googlasin tänään tiedon, joka helpotuksekseni kertoo kevytvärin haalenevan jo parissa viikossa.

Töihin pyöräillessä oli todella kylmä. Ja puolivälissä matkaa hoksasin, että en ollut ottanut vaihtokenkiä mukaan, enkä todellakaan voisi olla patikointipopot jalassa suorien housujen kanssa. Ei muuta kuin takaisin. Siinä edestaas polkiessa lämpeni kummasti.

Kaikkien muiden outojen tapojeni ja harrastusteni lisäksi harrastan kääpien keräystä. Siis vain kuvaamalla kerään niitä (klikkaa kuvat isommiksi: luonto voi tehdä niin kauniita juttuja!). Ja huomenna illalla lähden keräämään uusia … sitä ennen on käytävä töissä ja ajeltava 480 km pohjoiseen. 🙂

Tyhjän paperin nautinto

Minulla on sellainen kirja töissä kirjahyllyssä: ”Tyhjän paperin nautinto”. Olen joskus ostanut sen toiveena, että siina neuvottaisiin, miten tyhjästä paperista saisi nautinnon. Minun kun on yritettävä opettaakin, miten aloitetaan kandityön kirjoittaminen. Tyhjästä. Miten aloitetaan jokin juttu. Mutta kirjassa ei neuvota sitä. Kirjoittaja vain vouhottaa, kuinka kätevästi se hänellä käy. Hänestä on ihana kun edessä on tyhjä paperi odottamassa tekstiä.

Outo tyyppi. Kirjan kirjoittaja siis. Tyhjässä paperissa ei ole mitään nautintoa. Minustakin on ihana kirjoittaa: kun artikkeli, juttu, kolumni, tutkimus,  jopa kirja on jo hyvällä alulla, on usein nautinnollista kirjoittaa. Tuottaa tekstiä. Ei välttämättä kovin luovaa tekstiä, mutta kuitenkin kirjoittaa.  Mutta ennen kuin siihen vaiheeseen on päästy, on koettu muuta kuin nautintoa! Aloittamisen tuskaa, joskus rankemmin, joskus lievemmin. Nyhjää tyhjästä -meininkiä, ahistusta, miettimistä, siirtämistä.

Tämän blogini kanssa olen vähän oppinut kirjoittamaan tyhjään ruutuun, joka päivä blogin ”uusi artikkeli” laatikkoon tulee suollettua tekstiä, usein ajattelematta sen kummemmin, joskus postaus on pitkänkin miettimisen ja puntaroimisen tulos. Yleensä kyllä ei.

Mutta siis ”tyhjän paperin nautinto”; minulla on ollut kolme viikkoa töissä sellainen yhden selvityksen tekeminen rästissä. On ollut hyvä syy opinto-ohjaus- ja lukukauden aloituskiireiden varjolla siirtää tuon tyhjän paperin täyttämistä. Mutta tänään ei ollut enää mitään verukkeita. Ja minä tein sen! Kirjoitin – tuosta vaan – kolme liuskaa ihan järjellistä, asiallista tekstiä.  Homma hoidettu. Yesh! kerrankin sujui – alusta asti melkein nauttien.

__________________

Galleriassa (tuossa yläpalkissa tai klikkaa tästä) on kuvia eiliseltä kaupunkiruskaretkeltäni. Jotenkin olen sählännyt niin, että kuvat eivät aukene kauniisti siihen tummaan taustaan kuten yleensä, mutta aukeanevat ne kuitenkin isommiksi.

Juhlaruokaa

Muistan kuinka isäni soitti aamulla, ja sanoi, että hänellä on jätesäkillinen juuri Perniöstä tuomiaan omenoita. Sanoi, että saan ne kaikki, mutta sillä ehdolla, että teen hänellekin pakkaseen hedelmäsokerilla makeutettua omenasosetta. Lupasin.

Aloitin omenasouvin aamupäivällä, päivän keittelin soseita ja hilloja, tein piirakkaa, säilöin ja pakastin. Kun mieheni tuli illansuussa töistä, olin aivan läkähdyksissä ja minulla oli mielettömän kuuma. Lähdimme Nallikariin,  merenrantaan kävelemään. Illan viileys teki hyvää ja ylikierrokset tasaantuivat. Enkä enää edes tuskaillut, että laskettu aika oli jo 9 päivää sitten mennyt.

Ja olipahan sitten ristiäiskakkuun omenasosetta valmiina.  🙂

Nämä muistot tulvahtivat aamulla mieleen kun mietin, millaisen kakun 21-vuotiaalle esikoiselle leipoisin. Omenakakkuhan sitä sitten oli tehtävä. Ei ollut Perniön omenoita, mutta kyllä luomuomput maistuivat hyville nekin. Lillutin viipaleita sitruunamehussa, jossa oli kanelia ja vaniljasokeria. Pysyivät pureskeltavina ja raikkaanmakuisina.

Ja mitäs muuta synttärisapuskaksi: poronfilettä ja sille musta-pippurilakritsikastiketta. Kastiketta oli vuosi sitten Oloksella Paistinkääntäjien kapitulissa, ja se oli mielettömän hyvää. Resepti (joka on kai Tapio Soinnun käsialaa) on kirjassa, jonka samaisessa kapitulissa saimme lahjaksi. Vain vähän reseptiä muutellen keittelin tänään tämän huippusoosin. Vävykokelastkin kehui, ja sanoi, ettei kehu ole vain kohteliaisuus 🙂 …

Alla olevasssa aineskuvassa on lakritsia (kelt. rasia), jota Oulussa saa Puistolan bistrosta ja kuvassa olevat koivunoksan näköiset palaset ovat lakritsijuurta, jota olen ostanut Roomasta (ja saanut ystävältä lahjaksi) mutta jollei näitä erikoisjuttuja ole saatavissa, voi kastikkeen tehdä turkinpippurikarkeista. Tähän annokseen varmaan noin 5 – 8  karkkia riittää …

Mustapippuri-lakritsikastike

1 litra lihalientä
1 litra kanalientä
2 dl punaviiniä
½ dl punaviinietikkaa
½ dl tummaa balsamicoa
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
1 valkosipuli (solo)
pala juuriselleriä
2 rkl oliiviöljyä
mustapippureita
laakerinlehti
5 katajanmarjaa
½ rasiaa lakritsia tai pari lakritsijuurta
tai 10 kpl turkinpippureita (karkki)
timjamia ja rosmariinia
suolaa ja valkopippuria

Pilko juurekset ja kuullota ne kattilassa (saavat saada vähän väriäkin).
Lisää etikat ja punaviini ja keitä hetki.
Lisää liha- ja kanaliemet ja mausteet.
Keitä hiljalleen kokoon niin, että jäljellä on reilu puoli litraa.
Siivilöi ja suurusta kastikkeeksi.

Kastikkeesta tulee kiiltävää, melkein kuin suklaakastiketta. Ja se ON hienoa, hyvää, voimallisen makuista.

Meillä oli tänään  sen kanssa siis poronfileitä, mutta kerran olen keittänyt sen myös naudanlihapihville. Maistuu todella hyvin molempien kanssa.

____________________________________________________________________

Aamupäivän olin ulkona. Lähdin pyöräilemään tarkoituksena käydä haudallakin, mutta unohduin, innostuin puistoissa kuvaamaan (184 kuvaa reilussa kahdessa tunnissa) niin, etten enää ehtinytkään Intiöön asti,  kun liedelle hiljalleen kiehumaan jäänyt kastikepohja alkoi huolettaa… Pyörälenkistä tuli ruskaretki kaupungissa.

21 vuotta sitten koivut olivat 26.9. jo ihan lehdettömiä, nyt on vielä vihreääkin joukossa. Ilmaston lämpeneminen?

Laittelen huomenissa tai viikolla kuvia lisää…

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hyviä kuulumisia

Olemme lähdössä häävastaanotolle. 🙂

Mukava kun vanhat tutut avioituivat.  Tuntuu, että viime aikoina vanhat tutut ovat enemmänkin eronneet. Erouutiset, rintasyöpään sairastumiset tai työpaikan menetykset ovat tavallisempia kuulumisia kuin uutiset avioitumisesta. Pienellä piirillä pääsemme tuoreen avioparin kotiin syömään.  Arvelisin saavamme mm. sieniruokaa ja hyviä viinejä suoraan Ranskan viinitiloilta. Pariskunta kun asui Ranskassa viime kevätlukukauden. Siis odotettavissa makoisa ja mukava ilta.

Sienistä puheenollen: syyskuun ruokahaasteen äänestys on alkanut. Käykäähän kurkkaamassa mitä muuta on loihdittu kuin tatti-porotimbaaleja.

Syksykö? – juuri se!

Aamulla töihin mennessä. Aika varhain mennessä…

Päivällä töissä ollessa
(totta puhuen olen koko työpäivän ollut  luentosalissa L5,
enkä kirjastossa kuten kuvasta voisi luulla :).
Siis koulutuspäivä tänään, ei tutkimuspäivä 🙁

Nyt töiden jälkeen.
Kuvan italialaista punaviiniä voimme lämpimästi suositella.

Tiedättehän: kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehkä kannattaakin  klikata.

Jälki jää

Syksyyn kuuluu opiskelijoiden tulo, ei niiden lähtö.  Tänään kuitenkin kun oli publiikki, oli taas valmistuviakin. Ja tänään valmistui – monien muiden lisäksi – taas yksi sellainen, jonka kanssa on ollut mukava viisi vuotta olla tekemisissä. Jolle on ollut mukava olla opettaja ja jolle on ollut mukava yrittää olla avuksi. Pienen matkan jonkun ihmisen kanssa on samalla tiellä, välillä aika kaukanakin, mutta periaatteessa samaan suuntaan menossa ja sitten nuoret kääntyvät ja sitten itse vain jää jatkamaan matkaa.

Useimpien lähtöä ei edes huomaa, yliopistosta kun lähdetään liukuen, ei ole mitään suurta vuosittaista valmistujaisjuhlaa. Opiskelijat valmistuvat omaan tahtiinsa, ehkä pari kerrallaan. Mukava jos käyvät heippaamassa publiikin jälkeen.

Lähtemättömän jäljen on tehnyt yksi pohjoisesta kotoisin ollut nuori mies, jota olin opiskeluvuosinaan harvakseltaan tavannut, teemaseminaarissani hän ainakin oli ja sitten gradu-vaiheessaan jelppailin aika lailla. Ei ollut ehkä ihan ahkerimmasta kärkijoukosta tämä kaveri, mutta vakaasti eteni kohti maisterintutkintoa. Ei tullut tuore maisteri publiikista papereitaan pokkaamaan, tuli vasta pari päivää sen jälkeen ja poikkesi sitten ovellani. Nosti reppunsa pöydälleni ja jostain sen syövereistä kaivoi Fazerin sinisen suklaalevyn, kohtuullisen ruttuiseksi kääreiltään käyneen suklaalevyn: ”Mie ku aattelin, … ku saatiin se graduki valmiiksi.”  Suurinkaan konvehtirasia ei olisi saanut minua iloisemmaksi  – itse asiassa nieleksin kyyneleitä.

Valokuvatorstai: Taivas on kirkas ja napakka

Valokuvatorstaissa on tällä viikolla musiikkihaaste. Innoittajana on Zen Cafén kappale Taivas on kirkas ja napakka. Innoitusta haasteesta voi hakea monin tavoin: kokonaisuudesta, lyriikoista, kappaleeseen tehdystä videosta tai vaikka vain kappaleen nimestä.

Välittömästi sanoista ”Taivas on kirkas ja napakka” mietin niitä kymmeniä, satoja Lapin tuntureilla otettuja kuvia. Kaikkina vuodenaikoina.

Katsottuani Zen Cafén biisin videon, oli laitettava tämä kuva. Ei muuta mahdollisuutta. Kontrasti?

(Kuva suurenee klikkaamalla)

Haaveita poissaolosta

Tänään haluaisin olla Toscanassa; yksi tuttu soitti sieltä.

Tänään haluaisin olla Helsingissä; usein tähän aikaan vuodesta olen.

Erityisesti haluaisin olla Suomenlinnassa; tänään valo on ollut sellainen, että siellä olisi hulppea kuvata.

Tänään haluaisin olla mökillä; sain pohjoisen tuntureilta tekstarin. Eksnaapureiden seurassa siellä olisi lystiä. Ja ruskaakin kuulemma on.

Tänään haluaisin olla arkistossa; artikkeli-idea alkaa hahmottua.

Selvästikin tänään on ollut töissä tylsää. Heti sitten haaveilen …

Tatti-porotimbaali alkupalaksi

Näin kuuluu haaste:

Etsikää lähin metsä, puska tai pusikko riittävän kaukana autoista. Ottakaa mukaanne kuppi, koppa tai kippo ja mieleinen ase; sakset, noukkuri/poimuri, kivääri tai sieniveitsi. Menkää metsään vaikka viikonloppuna ja hengittäkää syyyyvään. Sitten katsokaa taivaalle, pensaisiin ja polunpientareille. Etsikää piiloleikkiä kanssanne leikkivä herkku, kesyttäkää se koriinne ja kantakaa kotiin.

Siskot kokkaa -blogi voitettuaan (taas) kuukauden ruokahaasteen oli haasteen heittovuotossa. Ja syyskuun haasteena on siis tehdä metsänantimista alkupala. Meitsi on aika vähän viime aikoina metsään ehtinyt/päässyt/mennyt, joten on turvauduttava syyskuun alussa kerättyihin aineksiin: Vaalan metsistä tuomisina oli yhteensä korillinen herkkutatteja, kangassieniä ja kehnäsieniä. Ja ah, niin hyvä mieli.

Tänään aamulla päätin ottaa pakastimesta rasillisen noita syyskuun alussa poimittuja sieniä: tekisinkö alkupalaksi herkkutatticrepsejä vai kehnäsienipiirasta, – vai sittenkin suolasienistä alkupalaleivän? Tai crostinon sienimuhennoksella? Ei kun haluan jotain uutta.

Siispä sovellus vanhasta korvasieni-poro-muhennosreseptistäni. Ei lämmintä leipää vaan timbaalia! Tattitimbaalia ja poroleikkelettä (lämminsavuviipale olisi ehkä ollut tähän vielä parempi, mutta ei nyt tähän hätään sitä ollut). Sellainen tavallinen keskiviikon alkupala, heh!

Tatti-porotimbaalit (kuudelle)

2 – 3 dl tatteja
1 makea sipuli
30 g + 30 g poroleikkelettä
tilkka öljyä tai nokare voita
1 muna
½ + ½ prk smetanaa
oksa timjamia
ripaus valkopippuria
vuokiin voita ja korppujauhetta
hillosipuleita ja salaatinlehtiä

Silppua sienet sekä sipulit. Kuumenna rasva pannussa ja lisää sienet sekä sipulit. Paista niitä, kunnes sipulit ovat pehmenneet ja sienistä on haihtunut kaikki neste. Anna seoksen jäähtyä.

Silppua puolet porosta. Sekoita keskenään muna, puolet smetanasta ja lisää seos sienten ja sipulin joukkoon, lisää siihen myös porosilppu. Mausta seos suolalla, valko- ja mustapippurilla sekä hienonnetuilla timjamilla.

Jaa seos voideltuihin ja korppujauhotettuihin pieniin vuokiin. Kypsennä 175 asteen uuninlämmössä 30 – 40 min, kunnes seos on keskeltäkin hyytynyt.

Asettele lautasille poroviipaleita, kumoa timbaalit päälle, laita nokare smetanaa mukaan ja muutama hillosipuli. Ne antavat mukavasti kirpeyttä annokseen.

Aineskuvassa on ruokakermaa, mutta päätinkin viime tingassa vaihtaa sen smetanaan, mikä olikin ihan hyvä ratkaisu. Smetana antaa sellaisen pehmeän happamen maun.

Annoskuvasta puuttuvat hillosipulit, mutta ne kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan. Huoneenlämpöisenä nämä maistuvat parhaalta.

Italialaisten illallisten alkupalaksikin timbaalit sopivat vallan mainiosti kun vaihtaa poron prosciuttoon tai braesolaan. Silloin smetana kannattanee vaihtaa creme fraicheen.  Bon appetito!

Hamsteri

Pian kuukauden päivät meillä on ollut menossa varmuusvarastojen tyhjennys. Minulla kun on merkillinen tapa kerätä erilaisia ruoka-aineita, ostella kastikkeita, mausteita, uudenlaisia pastoja, oliiviöljyjä, mauste-etikoita, kaikenlaisia suolaisia keksejä ja juustotankoja. Varsinkin reissuista roudaan ruokamatkamuistoja. Ajatuksena, että ne ovat paljon parempia kuin muoviset Vapaudenpatsaat kirjahyllyn reunalla tai turhanaikaiset, tyhjänpäiväiset poronkuvilla koristellut tyynyt tai  muu turistikrääsä, jolle ei kotona ole paikkaa ja jotka kotona näyttävät enemmän kuin typeriltä. Mutta kummastipa noita ruokatarpeitakin on kaappeihin ja hyllyille kertynyt!

Näiden hamstrattujen ruoka-aineiden (etupäässä kuiva-aineiden) määrää on nostanut sekin, että nykyään pehtoori käy meillä arkisin kaupassa, mutta haluan itse aina välillä käydä katsomassa, mitä uutta valikoimiin on tullut ja ostamassa muutakin kuin niitä ”pakollisia”, siis muutakin kuin niitä juttuja, joita muistan lappuun kirjoittaa. Pehtoori kun nyt ei varsinaisesti kaupassa inspiroidu tai uutuuksista innostu. Siispä käyn ostamassa kaikenlaista mukavaa ja erikoista ”varalle”, höysteeksi jne. Näiden seurauksena mm. pakastimessa on maustettuja scampeja ja monenlaisia sorbetteja, jääkaapissa erikoisia vihanneksia ja pororouhetta, neljänlaista soijaa ja tonnikaloja varmaan kaikki merkit mitä Oulussa on myynnissä, jauhokaapissa ohra-riisi-sekoitusta, pitkiä ja pätkiä, luomu- ja ruispastoja, villiriisiä ja muscovite-sokeria. Ja hillot, maustetut hunajat ja erilaiset teet sekä erikoiskahvit ovat osa tätä kaapintäytykettä ja kokeiltavia, joita on nyt kertynyt liiankin kanssa. Niinpä viikonlopun Helsingin reissulta (lue: Stockan herkusta ja Vanhasta kauppahallista) toin vain muutaman pikkiriikkisen purkin ja pussin.

Sitten on vielä kerrottava, että ei ole mitään määrää lautasliinoilla, joita olen ostanut kun olen ”saanut halvalla” tai  ”tällaisia ei löydy mistään muualta” tai ”näitähän tarvitaan aina” tai ”juuri nämä ovat aivan täydelliset kalapäivällisille” jne. On siis juhlavia, punaruutuisia, pihakalusteisiin sopivia, viininmaisteluihin, italialaisiin illallisiin, vihreitä, raidallisia, Afrikasta ostettuja, rapuaiheisia, liinoihin sävytettyjä ja Tampeeen Keittiöelämästä roudattuja. Siis niitä on. Ja sitten on niihin sopivia kynttilöitä, ohuita, paksuja, kukkakynttilöitä, tuikkuja, tonttuja,  tuoksuvia ja tuoksuttomia. Ostettu Helsingistä, Napapiiriltä ja Roomasta. Pentikiltä ja Tiimarista. Epäilemättä monesta eri paikasta.

Kesän vieraskestikauden päätyttyä tein päätöksen, että uusia erikoispurkkeja, lautasliinoja ja kynttilöitä ei ole lupa ostaa ennen kuin olen kuluttanut vanhat loppuun. Sillä seurauksella, että meillä on viime aikoina syöty mitä merkillisimpiä ruoka-aineyhdistelmiä. Aina olen harrastanut sellaisia kaapintyhjennysruokia (mitään kun ei raskisi heittää pois niin mieluusti sullon patoihin kaikenlaista; aurinkokuivattuja tomaatteja tai anjoviksia, sämpylöihin vaikka viiden jauholaadun sekoitukset ja lisäksi vielä aamuisen puuron jämät, ehkä vähän pähkinöitä tai vaikka tummasuklaalevyn loput). Meillä on perhe jo aika päiviä sitten lopettanut kyselyn tyyliin ”mitä tässä jälkkärissä on kun maistuu niin erikoiselle ja hyvälle?” –  Todennäköisesti siinä on rahkaa, ehkä sitä Tertin kartanosta ostettua ruususokeria vai sittenkin vanilja-aromia jota oli Stockalla joulumyynnissä, … marjoja tai sitten ei, hedelmiä, ehkä. Mitä hedelmiä? Heaven knows.

Tänäänkin yksi tällainen koottu ruoka. Ostin viime viikolla pieniä mini-kesäkurpitsoja (sellaisia sormen kokoisia) ja kiehautin ne suolalla maustetusssa vedessä. Valutin ja kääräisin ympärille viipaleen pancettaa (viimeinen myyntipäivä kun siinä paketissa näytti umpeutuneen jokunen aika sitten). Pancetta on tähän parempi kuin pekoni, on miedomman makuista, eikä niin rasvaista. Ja sitten vuoka hetkeksi (n. 5 min. ?) kuumaan uuniin. Maistuivat bataattisoseen (jonka sekaan olin sekoittanut vuohenjuuston jämät, vinkki saatu Karilta, kiitos vain) ja ruokaisan salaatin kanssa. (kuva suurenee klikkaamalla)

Ruoasta puheenollen – jos kiinnostaa – klikkaile Rotisseur-sivulle, jossa on kuvat viikonloppuna nuori kokki -kilpailuun osallistuneista  ja kaikkien ruoka-annoksista. Kovin ovat samannäköisiä maailman eri laitojen kokkien tekemät annokset. Trendejä voit näistä kuvista katsella KLIKKAA

Ja sitten vielä tuohon tapaani ostaa  ”varalle”: sama koskee huulipunia ja parfyymejä (miten tuo sana taipuu!! ???). Lentokenttien tax freet saavat minut aina sekoamaan tuoksujen kanssa. Minulla on ainakin puoli tusinaa aloitettuja (useimmat Giorgio Armanin) parfyymeja ja ainakin kymmenen huulipunaa. Niitä on käsilaukussa, repussa, salkussa, töissä ja kotona kirjoituspöydällä, mökillä, meikkipussissa. Näitäkin koskee sama ostokielto: ei uusia ennen kuin entiset on finito! Ei siis tarvitse ihmetellä jos tuoksun jollekin sekamelskalle ja hymy on merkillisen värinen. 🙂

Tulosten julkistus

Lukijakyselyyni vastasi yhteensä 39 blogissani kävijää. Kiitokset kaikille. Mukava tietää teistä ”sillä puolella” olevista jotain.  Kovin pitkällemeneviä päätelmiä en tuloksista lähde tekemään…   Tein kuitenkin  asetelman, jonka ensimmäisessä sarakkeessa on prosentit ja toisessa vastausten absoluuttiset määrät:

Vastanneista (mikä ei varmaankaan ole ihan sama kuin blogissakävijät) neljä viidestä oli naisia, kaksi kolmannesta iältään 31 – 65-vuotiaita (minulle hieman yllättävää oli, että neljännes kuitenkin nuoria, alle 30-vuotiaita). Puolet vastanneista tuntee minut (enkä minä tiedä, ketkä…), ja vastanneet näyttävät olevan uskollisia lukijoitani: kaksi kolmannesta kun on seurannut Temmattuja kauemmin kuin vuoden. Puolet lukijoista on Oulusta ja viidennes Etelä-Suomesta, vain yksi itäisestä Suomesta. Intresanttia!

Vielä kerran kiitoksia kaikille vastanneille,  ja pysykää linjoilla. Huomenissa taas kuulumisia. Tai kuvia. Tai molempia.

Kapitulin kohokohtia

Kapitulin installaatio-tilaisuuden aluksi oli nuorten kansainvälisten kokkien palkintojenjako. Yli 20 maasta kansallisen kisan voittaneiden nuorten kokkien joukosta Rotisseur-järjestön tuomaristo oli valinnut parhaaksi Etelä-Afrikan, Saksan ja Kanadan  edustajat. Kaksi kolmesta oli nuoria naisia. (ks. lähemmin täältä)

Kokkikilpailun tulosten jälkeen alkoi melkein sadan käädyn saajan instsallointi. Crowne Plazan juhla/kongressisali oli liian pieni tilaisuutta varten, ihmisiä joutui seisomaan ja happi oli loppua jo alkumetreillä. Vaikka installointikaava oli lyhyempi kuin Oloksella viime vuonna, tuntui että kestää aika kauan… Kun me emme salin perältä (ei auditoriota – siis ei päästy näkemään pukuja) juurikaan nähneet mitään, livahdimme ulos tilaisuudesta heti kun ystävämme M. oli ritariksi lyöty.

Installoinnin jälkeen oli cocktail-tilaisuus, jossa  ehdimme vihdoin hetken ystäviä tavata ja jutella. Taittingeria ei tarjoilussa säästelty, mutta meillä jo edellinen ilta ja lounas juhlittuna ja koko ilta edessä joten oli jopa lisäshampanjasta kieltäydyttävä!

Illallisella plaseeraus oli tehty voutikunnittain, joten olimme tuttujen oululaisten  kanssa gourmetista nauttimassa. Oulun voutineuvoston Bailli  (= puheenjohtaja) ja puolisonsa, joiden kanssa kapitulissa tuli paljonkin yhdessä oltua ja kuljettua, olivat lähimpänä pöytäseurana. Pehtoori ja Baillin puoliso, jotka olivat jo eilen ryhtyneet miettimään, miten saisivat hekin käädyt ja minkä arvoiset heille kuuluisivat, jatkoivat kehittelyä. Avustava väki voisi saada Vileda tai Wettex -käädyt?  Joku käytti sanaa säälikäädyt? Ei, ei sellaista… Mutta lystiä meillä oli.

Illallisen aluksi pohdimme myös, kuinkahan lähes viidensadan hengen illallistarjoilu sujuu; ovatko ruoat lämpimiä? Miten viinienkaadon ja viiden ruokalajin rytmittäminen onnistuu?  Hienosti onnistui! Oli merkillisen juhlavan näköistä kun parikymmentä tarjoilijaa yhtäaikaa lähtivät keittiön ovesta jonossa jakamaan juomia ja sitten lautas- ja annostatarjoiluna kaikkia ruokalajeja. Timing toimi loistavasti. Illallinen oli kolmessa tunnissa ohi.

Ja mitä söimme? 60-luku teema jatkui. Jääkellarin lohta sinappikastikkeen kanssa. Luulen, että kastike oli Eero Mäkelän  resepti graavikalalle. Kovin tutun oloinen se joka tapauksessa oli. Ko. resepti* on meillä ollut vuosikausia (vuodesta 1999?)  käytössä, liki kyllästymiseen asti. Mutta jääkellarin lohi oli hyvää, erilaista kuin Oloksella, jossa siihen ihastuin ikihyväksi, mutta hyvää oli Helsingissäkin. Ja yksi parhaista ruoista koko viikonloppuna oli lampaankääpäkeitto. Harvinaista herkkua, liekö olen koskaan ennen syönyt? Pääruokana oli tournedos. Ei erikoista, mutta se oli kypsä, kuuma ja murea. Peruspihvi ja sen kanssa tarjottu Château Angludet 2005 Margaux oli aatelisviini, jossa oli luonnetta ja hienostunutta voimaa. Koko kapitulin paras viini.

Pala mustaleima-emmentalia ja lopuksi valkosuklaamousse hillakastikkeella ja suklaajäätelöllä takasivat sen että vielä tänäänkin on umpikylläinen olo. Valtavassa ravintolasalissa iloinen puheensorina ja maljojen nostelu kertoivat iloisesta ruoanystävien ja -ammattilaisten juhlavasta mutta välittömästä tapaamisesta.

Illallisen jälkeen oli vuorossa tanssit 60-luvun tyyliin. Hetken mietimmekin, mutta toisaalta…. Kävimme hyvästelemässä tuttuja, kiersimme porukasta toiseen, kutsumassa rotissööri-ihmisiä pohjoiseen. Seuraava kapituli on helmikuun alussa Kuusamossa ja Oulun voutikunnan jäseninä me tietysti markkinoimme tapahtumaa. Toivottavasti mahdollisimman moni Helsingin kapitulissa ollut tuttu paistinkääntäjä tulisi myös Rukalle, jossa teemana on karhu.

Me siis lähdimme juhlasta jo kymmenen jälkeen, mistä toisiamme pehtoorin kanssa aamulla pitkän hyvän – kylläisen!! – yöunen jälkeen kiittelimme. Nälkä ei ollut vielä aamullakaan, mutta hotellin aamiaisella kahvilla kävimme (brunssikin olisi ollut puolelta päivin Finlandia-talossa, mutta ei koskenut meitä) ja sitten kävelylenkille Töölönlahden rantaan ja kohti kasvitieteellistä puutarhaa. Raitis ilma ja liikkuminen oli hyväksi. Ja vihdoin minulla oikea kamera mukana. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kapitulin tapahtumiin otin vain pikkukameran (iso ei todellakaan mahdu iltalaukkuun!) ajatuksella ”saahan tälläkin kelpo otoksia”. Höpö., höpö, minä ainakaan en osaa ottaa. Siis harmittaa aika lailla että ei ole illoista ja eilisestä lounaasta kunnon kuvia (esim. tuolla ylhäällä!). Ei kapitulivieraista (-ystävistä) eikä niistä monista herkuista, joita maistelimme.

Eilisen lounaan jälkiruoka. Lounaan paras juttu. Kuohkea vadelma-charlotte ja sen kanssa Asti Cancia. Hmmm… Perfetto!

Perjantai-illan buffeen kohokohtia olivat hummeriterriini ja kurkkurelish sekä hyytelöity hanhi.

No niin, tänään iltapäivällä Finnairin kuljettamana laskeuduimme kovin sateisen Oulun lentokentälle. Juniori oli vastassa ja nälkäinen: ”Laitatko poronkäristystä ja pastaa?” Todellakaan minua ei olisi huvittanut ryhtyä kokkaamaan saatikka syömään, mutta mukava kun nuoret ruokaa odottivat ja heille se maistui. Siinäpä se iltapäivä kului. Nyt orientoiduttava hiljalleen kohti arkea. Juhlan jälkeen arki on taas hyväksi. 🙂

________________________________________________________________

*Sinappikastike graavilohelle ja salaateille
2½ dl sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä
Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri
sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

Toisen kapitulipäivän kiireessä

Kuudelta uni loppui. Valitettavasti.

Eilen Diner Amicalista lähdimme oululaisporukalla hotelliin jo kymmenen jälkeen. Notkuvat buffet-pöydät oli 280 kapitulivieraan toimesta saatu tyhjennetyksi ja lyhyt cabaree-show katsottua joten teimme yhteispäätöksen lähteä keräämään voimia tämän päiväisiä herkutteluja varten.

Eilisen illan tilaisuus oli hyvä, mutta ei erinomainen. Siinä oli pari olennnaista ”virhettä”. Ensinnäkin vain hyvin pienelle osalle vieraista oli istumapaikat. Se oli yksi iso syy siihen, että iso osa väkeä teki kuten mekin: lähti pois ennen kuin tanssi alkoi ja snägäri avautui. Neljä tuntia seisten ja syöden pienen korkean cocktail-pöydän ääressä ei ollut oikein hyvä juttu. Toinen ongelma oli se, että buffetin ruoka oli syötävä vain haarukalla. Eikä esimerkiksi paistipöydän antimia todellakaan saanut pienittyä pelkällä haarukalla.

Alkupalapöydän antimet olivat ihania. Mutta niissä ei ollut mitään makujen ilotulitusta – esimerkiksi viime kesänä Tertin kartanon buffet-pöydän anti oli selkeästi parempi. Paasitornissa seitsemästä kala- ja äyriäisruoasta parasta oli hummeriterriini. Neljästä liha-alkupalasta hyytelöity hanhi ja neljstä salaatista Länsirannikon salaatti maistuivat minulle parhaiten. Paistipöydässä  (lammasta, porsaankylkeä ja paahtopaistia – hyvin 60-lukulainen juttu!) parasta olivat lisukkeena olleet kantarellimuhennos ja kukkakaaligratiini.

Jälkiruokapöydän aurajuusto ja kirsikkahillo (klassikko josta aina pidän!) ja tyrniparfee karamellikastikkeella vielä mahtuivat. Ja maistuivat.

Illan jälkeen yöuni kuitenkin sentään seitsemän tuntia. Aamiaisella ei kovinkaan nälkä. Viipale vesimelonia, graavilohisiivu ja ISO kuppi kahvia ja sitten kampaajalle. Sieltä Akateemisen kautta lounaalle! Jotta syömään: Sipuliin. Saimme ”uutta aatelista ja akateemista” pöytäseuraa. Hienoa tavata uusia ihmisiä, uusia ruokaharrastajia ja ammattilaisia. Lounas oli vallan mainio.

Ja nyt kohta riennettävä katsomaan installointia:  hyvä ystävä saa käädyt.

Nyt jo iltapukuun… huomiseen …

Helsinkiin kapituliin

Olemme Helsingissä, CrownePlazassa. Kävimme juuri ilmoittautumassa viikonlopun kestävään ruokajuhlaan. Menut ovat vaikuttavat! Ja osallistujajoukko! Huomenna juhlaillalliselle osallistuu 480 ruokaihmistä kaikkialta maailmasta. Meitä pohjoissuomalaisia ei ole kuin muutama kymmen.

Iltapäivän vietimme herkku- ja juhlakamppeiden täydennysostoksilla (Palmrothin korkkarit; saapa nähdä miten niillä 60-luvun tyylin rock´n roll sujuu… ). Ja joka kerta kun menimme Akateemisen ohi, mieheni estää minua sinne pääsemästä. Ikävä ihminen.

Mutta nyt on kiirehdettivä siistimään meikki ja tälläydyttävä liituraitaan: Diner Amical eli Buffet 1960-luvun teemalla ravintola Paasitornissa avautuu tunnin päästä.

Totuuden hetki

Nyt on edessä se viikonloppu, jolloin pitäisi mahtua iltapukuun. Samaan pukuun ja samassa juhlassa kuin viime vuonna.

Kesäloman jälkeen ei olisi ollut toivoakaan. Nyt varovaisesti kokeilin. Ja huh! Onneksi. En nyt varsinaisesti solahtanut pukuun, mutta ihan hyvin kuitenkin. Aiotun viiden kilon pudotuksesta selkeästi enemmän kuin puolet sentään saavutettu. (kiitos vaan Maija Kiloklubi-vinkistä. Se oli ihan hyvä… )

On siis edessä Rotissöörien suurkapituli, joka tänä vuonna järjestetään Helsingissä. Ritarikunnan kekkereiden teemana on 60-luku, ja minulla vähän on vielä ongelmia, mitä huomenna ylle. Lauantaina  siis sininen silkkipuku (oik. reunassa, aika takana) mutta mitä huomenna, jolloin on rennompi pukukoodi. Minun karderobistani kun ei kuuskytlukulaisia iltajuhlavetimiä juuri löydy.

Toisaalta nyt olen jo ”vanha” ritari, joten ei niin paineita. Voin ehkä siteerata Don Quijotea — ”me ritarit” … Ai, että ei?

Helsingin kapitulin ohjelma on jotenkin vaatimattomamman oloinen kuin Oloksella oli. Olemmekin vähän ajatelleet josko kävisimme Valokuvataiteen museossa, ehkä Ateneumissa, Stockan shampanjabaarissa… 🙂

Kerron huomenna mihin ehdimme, – jos ehdin…

Taidetta koteihin 2

Hieman voipunut olo – Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä. Pitkästä aikaa työstä palautetta; monestakin asiasta, moneltakin suunnalta ja monenlaista kommenttia. Ja nyt joka tapauksessa hieman hellittää…

Täällä kotityöhuoneessa, joka on kaunis ulkoapäin (villiviiniin on tullut ruska!), voisin tänä iltana värkkäillä kuvia.

Haluaisin tehdä kesän reissusta Italiaan matkasivun vihdoin valmiiksi, mutta olkapää ei nyt ole yhteistyöhalukas, enkä viitsi riitaantua sen kanssa ihan totaalisesti. Vähän kuvajuttuja kuitenkin sallin itseni harrastaa.

Pehtoori oli tänään käynyt hakemassa kehystettävänä olleet pienet akvarellit, jotka ostin San Gimignanosta.  Isot laitetaan joko ison ruokapöydän viereiselle seinälle tai La Festaan ja pienet ajattelin vielä mökille.

(Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Taulujen innoittamana ajattelin, josko vihdoinkin saisin tilatuksi Ifolorilta myös muutaman canvas-taulun kesän Toscanan kuvista. Keittiössä jääkaapin ja siivouskomeron päällä on sellaiset sopivat kolot, joihin voisi laittaa vähän väriä. Jos tilaisin taulut taulukaupasta ja galleriasta?

Ifolorilta olen tilannut viime jouluksi kalentereita ja kesällä tein murmelin synttärijuhlista lahjakirjan ja molemmat ovat olleet tykättyjä. Ifolorin systeemi toimi sutjakasti ja painatustyö ainakin noissa projekteissa oli minun mielestäni vallan kelvollista.   Nyt siis kokeeksi canvas-tauluja…

Tämmöinen porukka

  • Sosionomi, kaksi medianomia, autonasentaja (nuori nainen), lastentarhanopettaja (vähän vanhempi mies), matikanopiskelija, biologianopiskelija
  • 19-vuotias ja 37-vuotias ja monta siitä välistä
  • 18 maskuliinia ja 9 feminiiniä
  • Yksi Helsingistä ja yksi Kemijärveltä, – useimmat Oulusta (toisin kuin yleensä)
  • Historianopettajien tai isovanhempien innostamina alalle lähteneitä
  • Monta jo avoimessa perusopinnot suorittaneita
  • Keskimäärin vielä motivoituneempia kuin edelliset vuosikurssit?
  • Jänniä etunimiä, yksi oppiaineen kiintiömattikin
  • Antiikkiin hurahtaneita, Kekkosesta kiinnostuneita, sotahistorian harrastajia, yhteiskuntakriitikkoja, opettajiksi aikovia, tutkijana leipänsä hankkivaksi harkitsevia
  • Avoimenoloisia, paljon puhuvia ovat. Silla lailla myönteisesti paljon puhuvia.

Uusi historian opiskelijoiden vuosikurssi harvinaisen heterogeeninen, oikein reippaanoloinen porukka. Ilo aloittaa heidän kanssaan. Ja minäkin olen jo ääneni heidän kanssaan kuulumattomaksi puhunut.

Opinto-ohjausta omille ja vieraille

Fukseille info tänään: oletuksena oli 27 kuulijaa, paikalla tuplamäärä. Ei mennyt ihan putkeen, ei niin kuin olisin halunnut. Kaikkinainen ”oma ope” -meininki oli tiessään kun naapurioppiaineiden opiskelijoita oli niin, että paikat loppuivat kesken. Ja tämän lisäksi aika loppui kesken, mikä ei johtunut minun tavastani pulputtaa aika lailla. No iltapäivällä sitten oli  ”omia vanhoja” hopsailemassa (henkilökohtaisia opintosuunnitelmia tarkistamassa ja reivaamassa). Se hoitui jo paremmin. 🙂

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin ei ole opintojenohjaajan pojalla opinnoilla suuntaa eikä määrää. Ne muutamat kurssit, jotka toisen vuosikurssin abiturientillamme on hoidettavana, näyttävät ihan yhtä helpoilta ja ihan yhtä vähän lukemista vaativilta kuin kaikkien edellistenkin 12 vuoden läksyt, kokeet, tentit ja esseet.  Ei tartte! Jos meillä on lakkiaiset ensi keväänä niin ihmeissäni olen! Mutta töihinpä ne vaan pojan taas soittivat. Jotta rengaskauppiaan ura on jo pitkällä! ”Jotta älä äippä hermoile,” ilmoittaa juniori ja taputtaa minua päälaelle ja lähtee tyttöystävänsä kanssa kirjakauppaan ostamaan ihan jotain muuta kuin koulukirjoja. Onneksi edes lukee.

1000.

Tämä on tuhannes blogipostaukseni.

Kolme vuotta sitten syksyllä aloittelin, syksyn kirjoittelin blogiin, mutta en vielä julkaissut tekstejäni, kunnes sitten vuoden 2008 alkaessa julkistin ensimmäisen juttuni (ja samalla syksyllä tehdyt lyhyet muistiinpanot arjestani).

Ensimmäisen blogini nimi oli Lyhyesti (klikkaa tästä jos haluat nähdä vanhan blogini) (myös Lyhyesti-blogin tekstit on siirretty tämän Tuulestatemmattua-blogin arkistoon.  Oikean reunan palkista voit valita menneitä kuukausia, jos jostain syystä kiinnostaa…

Bloginperustamisen syyksi ilmoitin nämä:

  • kirjoitan ja puhun työssäni ja elämässäni turhan monisanaisesti. Nyt opettelen sanomaan asiani lyhyesti.
  • Päiväkirjoihini kuluu monia kymmeniä minuutteja päivittäin, enkä ikinä jaksa lukea tolkuttomia sepustuksiani, vaikka joskus mieluusti palaisinkin johonkin hetkeen: “mitä mietin, mitä tein, mitä aioin?” Nyt opettelen kirjaaman olennaisen.
  • Mahdollisuus liittää kuvia mukaan ehkä helpottaa elämäni dokumentointia. Muistikuvienkin tallentumista.
  • Olen pitkään ihaillut bloggaajien Valokuvatorstai-ideaa ja toteutusta. Ja nyt kun opettelen myös kuvaamaan, käytän tätä blogia julkaisuun.
  • Tässä yritän sanoa jotain lyhyesti ja kertoa kuvilla enemmän.

Eihän siitä lyhyesti kirjoittamisesta – saatikka puhumisesta! – mitään tullut! Vuoden päästä annoin periksi ja vaihdoin blogin Tuulestatemmatuksi  (Samalla muutto Blogspot-alustalta WordPressiin, johon olen kyllä ollut tyytyväinen).

Siis reilut kolme vuotta ja tasan tuhat postausta. Eniten juttuja on tullut kategoriaan ”Aiheeton”, sitten Valokuvatorstai, Yliopistoelämää ja Resepti. Jos reissuraportit laskisi yhteen, olisivat ne suurin ryhmä. Oikealla olevan palkin kautta voit hakea vaikka vain kaikki resepti-postaukset tai vaikka vain kaikki historia-aiheiset sepustukseni. Ja on mainostettava tuota yläpalkissa olevaa arkistovalikkoa. Sieltä pääset etsimään jotain tiettyä asiaa tai reseptiä tms. Esimerkiksi sitä kautta löytyvät kaikki ”Erikoiset etunimet” -juttuni.

Kävijämääriä laskee WordPressin oma laskuri ja syksystä 2008 lähtien otin käyttöön Googlen Analytics -laskurin ja sen mukaan tilanne näyttää tältä (tilastot näkyvät paremmin kun klikkaa ne suuremmiksi).

Viime torstai oli vilkkain päivä blogissani:  Googlen tilaston mukaan reilut 200 ja Wordprssin tilaston mukaan mukaan 336 kävijää.  WordPressin tilaston, joka on ollut käytössä vajaat kaksi vuotta, mukaan kävijämäärät  näyttävät tältä.



Koska tämä bloggaaminen on kuitenkin – melkoisesta vuosikausien monologistani huolimatta – interaktiivista touhua, olisin iloinen, jos klikkailet alla olevaan ”lukijakyselyyni” vastaukset. Pidän kyselyä viikon verran avoinna.

Kiitokset!

Ulkoilua ja messuilua

Hellerajan rikkoutuminen toukokuussa, sodanjälkeisen ajan lämpimin kesä – ja nyt vielä tavattoman kaunis ja lämmin syyskuu. Onhan tämä ylivertaisen hienoa. Sisälle ei olisi malttanut ollenkaan tulla. Pitkä pyörälenkki ja pihahommia. Makron kanssa kelpasi kuvata. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Saapa nähdä, ehtiikö auringonkukka kukkia ennen kuin tulee talvi?

Ja omenapuukin oli kovin kaunis.

Aamupäivällä vietin pitkän tovin antiikki- ja keräilymessuilla. Kauan mietin, uskallanko lähteä, mutta vannottuani,  etten osta astioita, ainoastaan vanhat keittokirjat ovat sallittuja hankintoja, ajelin messuille ja humahdin menneeseen maailmaan. Olisin voinut kierrellä vanhojen kirjojen, astioiden, korujen ja taulujen välissä vaikka kuinka kauan…

Ja kuinkas kävikään! Ei liene yllätys,  että ostin kahdeksan Kaj Franckin lasia ja kannun.

Ja Aapisen! Oman ekaluokkani Aapisen. Huonokuntoisena  sain sen halvalla, mutta sellaisenakin se tulvahdutti valtavan muistojen ryöpyn. Liekö blogini lukijoiden joukossa samaa Aapista tavanneita? Skannailen joskus siitä sivuja tänne Temmattuunkin.

Pölvästi

Mitä tulee mieleen sanasta pölvästi? Tänään minulle tulee sanasta pölvästi mieleen yksi ihan erityinen ihminen. Pölvästi ei ole tyhmä, ei tahallaan ilkeä, ei ikävä ihminen, mutta pölvästiltä puuttuu joskus tilannetaju, joskus ehkä myös tunneäly. Pölvästi on jo sanana maskuliini. Minun mielestäni. Pölvästi on liki hellyttelynimi, mutta vain liki. Hieman harmittaa, että olen antanut pölvästin saada itseni tuohtumaan. Tällä kertaa enimmäkseen vain sisäisesti, mutta kuitenkin.

Hoppu. Kiire. Häslinki. Härdelli. Tauoton työnteko. Levoton yöuni. Huoli. Vastuu. Riittämättömyys.

Suljin äsken kampuksen oven, enkä todellakaan aio miettiä työasioita tänään. Ehkä huomenna, mutta en tänään.

Nyt on viikonloppu. Kohta lähdemme pienimuotoisiin rapukesteihin. Meillä on sisaren kanssa ollut moniaita vuosia tapana järjestää vuorotellen rapukestit, joihin murmeli on myös kutsuttu. Tänä vuonna meitä molempia hieman laiskotti, ja varsinkaan kun mistään ei saa jokirapuja,  päätimme, että menemme ulos syömään. Ja ravintolassa on kuulemma oikeita suomalaisia jokirapuja! Helan går!

San Lorenzo

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme ”törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä. Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa. 🙂

Bibliofiliaa

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 ”Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Monenlaista miesseuraa

Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus ”rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. ”Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että ”Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä ”rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: ”Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti ”anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

Syksyn lämpö

Lempeä lämpö yllätti töistä ulos astuessa. Soisin näin jatkuvan. Pihalla äsken vielä istuskelin ja tarkastin tentit. Enpä muista moista ennen syyskuussa tehneeni.

Ja ruusut ovat kauniimpia kuin koskaan … Niitä on vain niin paljon, että raskaana lepäävät noiden harmaiden hopealehtien päällä.

Mitäs jos huomenna lintsaiskin töistä? Soittais vaan ja sanois, että on mahataudissa ja karkais sieneen vaikka Rokualle.  Tai Virpiniemeen jäkäläkankaille lenkille. Ottais reppuun kameran,  termospullon ja juustoleipiä, hakisi markkinoilta omenoita evääksi ja lähtis! Mitä jos?

Ruoan hankintaa, valmistusta ja nauttimista

Palasimme Vaalasta puoleltä päivin.

Takana intensiivinen ruokavuorokausi. Eilen välittömästi päästyämme perille meitä odotti lounas. Sylvesterin silliä ja muuta kalahyvää. ”Kummisetä”  opetti minullekin miten ne tehdään.

Lounaan jälkeen tutustuimme mökkiin ja sen lähiympäristöön.

Ja sitten läksimme naisissa sienimetsään. Oli kaunis syyskuun lauantai, helppokulkuista metsää, metsäautoteitä ja jäkäläkankaita. Mitä enempää voisi toivoa.  Ulkoilma, liikkuminen oli enemmän kuin mukavaa.  Ja metsässä oli kaiken muun hyvän lisäksi sieniä!! Herkkutatteja ja kehnäsieniä. Ja kangassieniäkin poimimme, mutta vain pieniä ja sieviä.  Miehet jäivät kalastamaan.

Kolmatta tuntia metsässä koluttuamme palasimme mökille, ja kun sain  muidenkin poimimat sienet omaan koriini, se täyttyi kukkuroilleen. Täpinöissäni? Ehdottomasti.

Mökillä tietysti saunotaan. Ja tällä mökillä saunoissa oli vara valita: savusaunaa, aitokiuasta, tavallista. Järveen en uskaltautunut uimaan. Ilta jo viileni.

Ja sitten; kuinka ollakkaan! Johan kaiken ruoanhankinnan jälkeen, erä- ja keräilytaloudessakin oli aika illalliselle. Joku muu oli kattanut pöydän, minä vain istahdin. 🙂

Ja kun ruokia valmistettiin, pääsin taas oppiin. Opin enemmän kuin kuukausiin …   Tattikeiton jälkeen saimme kolmen maun kala/merenelävälautasen. Päivällä pyydettyä taimenta, kaupan scampeja ja mustekalaa (alla). Nyt tiedän miten mustakalasta saa noin kaunista ja makoisaa…

Hurjan hyviä kastikkeita ja pieniä lisukkeita kuului annokseen, ja esimerkiksi nämä wokatut valkosipulin kynnet olivat kuin karkkia olisi syönyt, itse asiassa parempia. Kunhan itse testaan niiden  tekemistä pistän ohjeen tännekin.

Jossain vaiheessa unohdin totaalisesti tämän meneillään olleen kevennyskuurini. Nautin kovasti, ja kun puolen yön jälkeen, pisteenä iin päälle avattiin Zenaton Amarone 2006 (”ihan siksi, että ”kummityttö” niin pitää  Amaronesta”), jonka kanssa tarjoiltiin juustoja, en todellakaan enää piitannut mistään kevennyksistä mitään. Jossain takaraivossa vain häivähti ajatus:  ”Nesteytys on pidettävä kunnossa, ja katseet seuraavaan kauteen!” 😉

Tänään kotiuduttuamme ovat sienet olleet vielä projektina. Nyt niitä on pakkasessa, nautimme niitä sapuskalla (siikaa ja tattikastiketta, ei huono yhdistelmä ollenkaan) ja tein valtavan ison tattilasagnen, josta tyttärelle lohkesi iso pala kotiinvietäväksi, samoin pehtoorille, joka huomenna lähtee pohjoiseen (argh! en yhtään haluaisi mukaan…) ja meille pojan kanssa huomiseksi sapuskaksi.

Viikonloppu lopuillaan.