En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.
Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän – on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.
Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani, runokirja ”iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:
Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:
On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.
