Vihdoinkin kesäistä pihaelämää

Aurinko sälekaihtimien raosta aamulla: ei raski nukkua. Päivä pihalla. Niin kuin kesällä yleensä kuuluukin. Oli tyydyttävä Outi Pakkasen dekkariin kun Donna Leonilta ei tälle kesälle ole ilmestynyt uutta. Sitten pihahommia ja rullaluistelua. 

Kesä sai meidät taas (jo toisen kerran) terassikierroksellekin. Kierros kyllä kutistui: yksi mansikkamargarita Seurahuoneen ”piippuhyllyllä” riitti. Tulipahan nähtyä rokkikansaa. Qstockille huippusää. Nyt tässä sitten yritetään olla huolettomina ja odotella lapsia kotiin. Saanen odotella eräänkin tunnin. Huolettomana? No niinpä!

Rullaluistelun riemu!

Kukaan, joka ei ole rullaluistellut, ei voi tietää, kuinka riemullista se voi olla! Tänään se oli parasta! Oli lämmin, sopivan lämmin. Monta kertaa tänä kesänä on joutunut kiroamaan, ettei rannesuojien päälle mahdu hanskat, sillä sormia on palellut. Tänään ei palellut. Tänään tuuli sopivasti. Välillä myötäisesti, välillä vain vähän vastaisesti, juuri sen verran, ettei ollut liian helppoa. Endorfiini virtasi suonissa [virtaako se? suonissa? any way, hyvältä tuntui]. Koiran ulkoiluttajat koirineen eivät olleet uhkana [sellaiset venyvät hihnan päässä olevat poukkoilevat pikkukoirat ovat rullistelijan suuri pelon aihe]. Reitillä ei ollut käpyjä, eikä aliskoissa olutpulloja tai niiden korkkeja yhtäkkiä pimeässä edessä – äkkiä väistettävänä. Mustikkametsän kohdallakin oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä asfaltti kuiva, eikä siis ollenkaan liukas. Salitreenauksen vähennyttyä minimiin (kerran, pari viikossa) lihakset eivät olleet jumissa, oli rentoa, oli helppoa luistelua. Tänäänkin luistelussa vauhti oli mukavaa; se ei ole sellaista tupulointia ja taapertamista kuin kävely ja pitkän lenkin tekee nopeasti. Tänään iPodissa soi vain hyvää musiikkia: Gianna Nannini lauloi [ja nauroi! laulussaan tavattoman viehättävästi] ”Io”.  

Voi kunpa liikkuminen olisi aina sellaista riemua kuin tänään!

Pohjoiseen vai ei?

Myötätuuli vai kotipiazza? Sitä eilinen päivä pohdittiin: pohjoisen mökille vai viikonloppu kotona kun aurinko ja nuorisokin olisivat ehkä läsnä? Sääkarttojen äärellä etelä/pohjoinen -pohdiskelua koko päivä. Kotona nyt sitten ollaan. Ainakin pari päivää…
   Eilen ehtoolla ”nousujohteisessa” Portugalin viininmaistelussa. Olipas erilainen ilta, hih! Cafe Saarassa ”alaosaston” kanssa vielä hetki viivähdettiin. Kesäillat ovat ihania.
   Nyt aurinkoiselle pihalle!

Unessa ja Mamma Mia!

Voisipa unia säädellä. Voisipa illalla valita mukavan kanavan, jonka unissa näyttäisi olevan tällä hetkellä tärkeitä ihmisiä tai mukavia uusia tuttavuuksia. Tai kesken unen voisi painaa kaukosäätimestä: kiitti riitti. Tai voisipa valita levollisen, rauhallisen unen. Sellaiset unet, joissa ei tarvitsisi seikkailla ja puuhailla kovin paljoa, olisivat mielestäni nyt – useimmiten itse asiassa –  oikein hyviä unia. Joskus – niin kuin viime yönä – näkee sellaisia unia, että ne jäävät päälle vielä päiväksi. Unen tunnelma tai siinä tapahtunut vaikuttaa vielä nytkin, ajattelen ”tarkoittiko, hän todella mitä sanoi” tai ”olisimmepa sittenkin menneet siihen kylään Alppien juurella”. Entäs jos tänä iltana jatkaisikin unta, menisimme siihen kylään, haluaisin nähdä mitä siellä tapahtuisi.  Jatkuisi niinkuin joku tv-sarja. Joskus vietän unissani niin vilkaista elämää, että olen aamulla herätessä tuhannen puhki.  Sellainen ei ole kovin miellyttävää. Mutta se viime yön uni … 

Hereilläkin on oltu: tämän kesän korkeakulttuurinen harrastuneisuus jatkuu. Käytiin pehtoorin kanssa taas elokuvissa. Tällä kertaa katsomassa kesän toinen (”Sinkkuelämä” ensimmäinen) hömppäkassamagneetti ”Mamma Mia”. Abban vinyylilevyt veljen kanssa 70-luvulla puhki soittaneena ja Meryl Streepistä kovasti pitävänä viihdyin kaksituntisen oikein hyvin. Kreikan saaristo ja pääosaesittäjämiehet ja kauniit nuoret (tanssijat) olivat hyvä lisä ja kulissi. Taide-elokuvasta ei todellakaan ollut kyse, mutta hyväntuulisesta sateisen (vaihteeksi!) kesäiltapäivän viihteestä leffa kävi oikein hyvin. 

(Ai niin: Riikan matkan kuvasivut ovat valmiina)

Kaupungilla ja kotona

Lähdin ostoksille tänään. Vitkutin lähtöä puolille päivin, päätin etten tee mitään pikaista pesula-, apteekki-, shampookauppa- ja Herkku-pyrähdystä, vaan että oikein shoppailen rauhassa. Nautin arkipäivästä ja keskipäivän rauhasta (vrt. lauantait työviikon jälkeen) kaupungissa ja katson josko vaikka joku kiva uusi vaate loppukesän työpäiviin löytyisi ja josko uuden huulipunan ostaisin. Festaan kello olisi hyvä löytää. Ensimmäinen tunti meni hyvin – välttämättömiä asioita hoitelin, mutta aika pian sain tarpeekseni ja kun vielä se kellokin löytyi niin olin täysin kypsä kotiin. Ei ole minusta rauhalliseksi shoppaajaksi.

Mitä enemmän sataa sitä enemmän luen  ja surffaan, värkkäilen www-sivuja (Riika kohta valmis, ja BO:n valtaisa urakka lähellä valmistumista) ja leivon. Ja syön, mikä ei ole hyvä juttu! Kokeilin tehdä semmoisia parmesaani-tikkuja, joita Riikassa saatiin aperitiivin seuraksi nimikkeellä ?terveisiä keittiöstä?. Ne olivat hyviä, eivätkä nämä minun tekeleeni kauas jääneet niistä… Siis kippoon paljon parmesan-raastetta, munan valkuainen ja vähän jauhoja. Sekoitetaan. Levitetään ohuelti leivinpaperin päälle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa. Vielä lämpimänä leikataan pizzahyrrällä suikaleiksi ja annetaan jäähtyä. Mukavia napostelujuttuja kuohuviinilasillisen seuraksi.  

Lasten suusta …

Päivällä pesin mattoja painepesurilla pihallamme autotallin edessä. Naapuririvitalon Teemu (7 v.) ja Taavi (6 v. ) ajelivat kujalla pyörillä eestaas ja taastaas. Pian portillemme pysähtyi potkulaudalla tullut veljessarjan nuorin – Topi (4 v.) – , joka jäi katselemaan laajalle kuuluvaa ja roiskuavaa touhuani ja totesi sitten ykskantaan: ”Isihän sanoi että täällä puuhataan jotain outoa”.   🙂

Matalapainetta ja aurinkoista

Olen käsittämättömän pahantuulinen. Ja turha tulla ilmoittamaan, että se johtuu iästä, kuun asennosta tai jostain muusta sen sellaisesta. Hengenlähtö lähellä jos semmoista uskaltaa lausahdella … 

Pahantuulisuus johtuu siitä, että olen huolissani lapsistani. Se johtuu siitä, että minun olisi vain uskottava, etteivät tarvi minua enää jatkuvasti. Kuinka monet Saaran päivät vietettiinkään vohvelikekkereitä pitäen tai Potna-Pekalla ajellen tai Ainolan puistossa piknikillä nautiskellen tai Iissä uiden tai … . Omat ja vaihteleva määrä muiden lapsia mukana. Kakun kuitenkin tein nytkin… Olisi vain opittava, ettei tarvisi enää. Noh, onneksi sentään piipahtivat alokkaan kanssa ja ottivat kakun mukaansa… Onneksi kuopus piipahti, peseytyi, söi hyvällä ruokahalullla, kertoi konsertista ja lupasi tulla ajoissa (?) kotiin.

Pahantuulisuus johtuu toisaalta myös siitä, että minun olisi saatava olla yksin. Olla yksin päivän tai pari. Tarvin aina välillä sellaista. Ja nyt pitkän loman aikana en ole ollut yksin kuin hetkittäin. En edes työhöni ole voinut uppoutua yksin. Arkistoreissut teen yleensä yksin, nyt ei ole ollut niitäkään. En muista milloin olisin ollut mökillä tai kotona yksin. En ole ollut muista riippumaton moneen kuukauteen ja se alkaa tuntua. 

On tänään ollut jotain hyvääkin. Iltapäivään asti paistoi: rullislenkki, haudalla nurmenleikkuu, kotipiazzalla orvokkien vaihto marketoihin ja auringonkukkiin. Minä en pidä keltaisista kukista mutta auringonkukat on poikkeus. Ne ovat aurinkoisia ja niistä tulee mieleen Toscana. Ja Toscanasta puheenollen, kalaaseja varten jo erinäisiä valmisteluja: yksi antipasti testattu ja  tilasin auringonkukkia lisää! Jospa se olokin niiden myötä muuttuisi aurinkoisemmaksi!