Lussakka olo

Vaikka eilen meni myöhään (meidän mielestämme puoliyö on myöhä) teatterissa ja illallisella, niin tänään virkistynyt olo. Ehkä juuri siksi. Siis se virkistää, että on oltu ”ulkona”. Teatterissa Suomen hevonen oli mainio: Tuula Väänänen ja Anneli Juustinen vahvoja. Poskilihakset olivat traagiseen loppuun asti kireänä, hymyssä siis.

VMP (K & M toistamiseen ”varamiespalveluasemassa”) seuranamme. Onneksi on ystäviä, joista saa seuraa, vaikka pitkään valmistellut alkuperäissuunnitelmat eivät onnistuneetkaan. Nauru, puhuminen, hiljaa oleminen on luonnollista. Vielä me teemme sen ”alkuperäistenkin” kanssa.

Tänään aurinkoiseen aamuun herättyä rullislenkille (viimeinen tälle vuodelle? pudonneita havuneulasia ja lehtiä jo niin paljon, että Niittyarossa ja Syynimaan takana jo tosi liukasta). Haudalla kävin kertomassa – höpöttämässä itsekseni, tekeekö muut sellaista? – Kalevasta luetut huonot uutiset (sisäpiirin juttu!) ja vein uuden lyhdyn, mikä syksyn kauniissa auringossa tuntui hassulle. Kynttilälyhty kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta, mutta tuleehan se ilta, surullinen ilta…

Puolelta päivin duuniin, väitöstä kuuntelemaan. Ehkä on parempi, etten julkisesti kommentoi.

Vielä auringossa – kuinka paljon valo vaikuttaakaan mielialaan! – kotiin ja pitkästä aikaa ohjelmaton lauantaiehtoo; siis www-sivuja, valokuvia, blogiremonttia, musiikkia, viiniä, huomisen sapuskan (saadaan nuoria ruokapöytään!) suunnittelua. Hyvä mieli. Kuitenkin. Mikseipä?