Yliopiston tehtäväksi on laissa määritelty opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen (vai yhteiskuMMAllinen?) palvelutehtävä. Tänään olen osaltani tehnyt tuota kolmatta. Matkasin Pyhännälle historiatoimikunnan kokoukseen asiantuntijaksi. Että oli aamulla auringossa riemullista ajella yksikseen, lujaakin, hyvällä, hiljaisella tiellä, kuunnella isolla Rasmusta, Yötä ja TikTakia (taattua suomalaista musiikkia). Talotehtaaseen ja sen ruokalaankin pääsin tutustumaan. Lounaalla muutoin oikein mukava ja kaikinpuolin fiksu mies esitti, että vanhojen, menneiden muistelu merkitsee luopumista. ”Historiaharrastuneisuus kertoo ikääntymisestä”. Eihän se nyt hyvänen aika niin mene. Ei olleskaan. Väitteen paikkansapitämättömyys tuli todistettua iltapäivällä: kiersin opiskelijan – jonka työtä historiatoimikunnassa ”valvomme” – kanssa Pyhännän ristiinrastiin, kävimme katsomassa Tavastkengän kauniit, kumpuilevat peltoaukeat, keisarintiet ja nyt jo kovin kauhtuneet kylänraitit. Nuori mies kertoi kotikuntansa jokaisen talon vaiheista, tiesi ja tunsi historian. Eikä ole kolmeakymmentä. Ettei se historiaan hurahtaminen ole iästä kiinni.