Tutkijaseminaari

Oli jatkotutkijoiden lauantaiseminaaripäivä. Kuusi väitöskirjantekijää esittivät kukin omien hankkeidensa tämän hetkistä tilannetta. Kuudesta kaksi ovat eläkkeellä olevia historianopettajia, yksi on virassa oleva historianopettaja, yksi kolmen lapsen toimittaja-äiti, yksi työtön ja yksi päätoimisesti apurahatutkijana oleva nuori mies (jako kuvastaa hyvin meidän tieteenalan jatkotutkijoiden koko kenttää). Ja mikä merkillisintä, kiehtovinta: kaikki olivat innostuneita, intohimolla tutkimustaan tekeviä, suunnilleen kaiken vapaa-aikansa tutkimukseen käyttäviä, jotka haluavat saada työnsä tehdyksi. Nyt halusivat palautetta. Professorin kanssa kommentoimme ja kannustimme.

Intohimo on ihmiselle ja työnteolle hyväksi. Se kantaa. Humanistilla ei paljon muuta ole. Mutta intohimo onkin jo paljon.

Kosketti

Olin sopinut tänään ”työ”tapaamisen kaupungille. Sen varjolla lähdin kampukselta jo varhain iltapäivällä, hoitelemaan omia asioitani. Kukapa perheenäiti ei joulunalusperjantai-iltapäivänä tekisi vastaavaa. Sillä tavoin rauhoittelin itseäni lintsaamisesta.

No joka tapauksessa, poikkeuksellinen kaupungilla oloaika sai minut tapaamaan kolme vanhaa tuttua. Ja olen edelleen kaikista kolmesta tapaamisesta ihmeissäni, minuun sattui. Kosketti – hyvässä ja pahassa. Väistämättä peilaa omaa elämäänsä muille tapahtuneeseen, olen lapsellisen onnelllinen ”onneksi-ei-minulle” ja kateellinen ”voi-kunpa-minäkin”. Tai vielä enemmän ajattelin, että ”onneksi tuo vanha ystävä on saanut asiansa noin järjestykseen” ja tavatessa toisen ”miksi tämä vanha tuttu on joutunut kärsimään noin paljon”. Ainako on ravisteltava näin rankasti, että ymmärrän pienessä maailmassani, perheeni parissa, olla onnellinen.

Jälkiä, jääkö niitä?

Tästä päivästä on jäänyt paljon jälkiä.  Askeleita hankeen, miinuksia tiliotteeseen, joululimppuja, mustelmia,  WWW-päivityksiä, siirappitahra mattoon, saatu hymykin jätti jäljen ja erityisen maistuva pastakastike painui makureseptoreihin hyvänä jälkenä. Keskustelu, joka ei johtanut mihinkään, jätti tyhjän jäljen mieleen.

Paljon jälkiä, joista ei historiaan jää mitään. Vai jääkö? Arjen historiaa tutkiessa tuskastuu välillä kun jälkiä on niin vähän. Kovin vähän on asiakirjoja tai muistioita arjesta. Arkistojen hyllyissä eivät hyvää tehneet hymyt ole pääosassa, eikä pöydän kulmaan kiireessä kolautetun reiden mustelmista kerrota missään. Arkisista kävelyreiteistä, saatikka niillä mietityistä asioista, kukaan ei vuosikymmenien päästä tiedä mitään. Ei kukaan, ei mitään.

Valokuvatorstai: Ei sanoja

Valokuvatorstain 112. haaste on Tekstikatkelma

”Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia.”

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suom. Jaana Nikula).
Viikon haasteena on kuvata jokin tekstin herättämä mielikuva tai kommentti.

Jostain kumman syystä minun mielikuvani on tämä. Olen nähnyt MIchelangelon Pietà-veistoksen Pietarinkirkossa uutena historianopiskelijana, olen nähnyt sen odottaessani esikoistani, olen ollut sen äärellä kahdestaan poikani kanssa, viimeksi näin sen uudenvuodenaattona 2006, jolloin olimme koko perhe Roomassa. Ja joka kerta olen sanaton. Minä vain nieleksin. En edes yritä selittää, sanat ovat turhia, eikä tämä kuvakaan ole hyvä, mutta juuri tällä kuvalla vain oli vastattava … Tässä on niin paljon.

Jouluntaikaa

Pakastuu. Nyt voisi kotonakin tehdä tällaisia kakkuja (klikkaamalla suurenee) kuin tein mökillä viikonloppuna. Aika kalorivapaa on. Eikä voi epäonnistua.

Piparkakkutaikinan taidan myös tehdä. Tomafoillekin se maistuu paljon paremmin kuin tuollainen feikkikakku, sillä on nytkin taikinapallo kainalossa.

Tähän aikaan vuodesta perheen teinit eivät oikein tahdo äitinsä jouluhöpötyksiä kestää. Mutta sille nyt ei vaan voi mitään. Kestävät tai eivät: tonttuja meillä riittää. Eikä enkeleitä ole elämässä koskaan liikaa, saatikka joulun aikana. Ja joulukukkia, ja tuoksuja. Ennen meillä riitti suklaatakin vaikka kuinka kun siippa sai yhteistyökumppaneilta lahjaksi kilokaupalla konvehteja: no nyt ei enää ole, mitä voi pitää hyvänäkin asiana. Niinpä ostin sitten itse kaksi suht pientä rasiaa ja ostin heti niin hienoja ja kallita, ettei niitä paljon raski syödä. Sitä paitsi belgialaiset konvehdit ja Valrhonan Bonbonsit ovat niin huippuja, että yksi tai kaksi riittää hyvin suklaan tuskaan.

Ainoa mitä ei ole tarpeeksi –  yllätys, yllätys – on aika. Työ ja erityisesti lukukauden lopun rutistus häiritsevät tunnelmointia. Huomenna voisinkin kyllä ”tutkimusosuudessani” katsella 1920- ja 1930-luvun ruokareseptejä ja joululehtiä. Se olkoon nyt niin kovin muodikasta ”ajankohtaista historiantutkimusta”    🙂

Jouluko?

Aamulla maa kauniisti valkoinen nuoskalumesta, ja pakkasta -1 C. Lumi rauhoittaa. Mutta sekö se sai jouluvaihteen päälle? Onko se tosiaan kahden viikon päästä? Joulukorttikuvat on otettu, lapset eivät enää millään suostu kuvattaviksi, joten Tomafoi ja Iisakki (perheemme ikiaikaiset tontut, jotka muuttavat muotoaan harva se vuosi) ovat nyt joutuneet poseeraamaan. Missä välissä ehtisin kuvat kortiksi taitella ja missä enää ehtisi ne painattaa? Entäs sitten perinteinen digitaalinen joulusivuni? Huomenna?

Mitäs muuta? Lahjoja en enää paljon hanki. Vuosikymmenen takainen lelurumba on onneksi ohi. Vaikka sen myötä myös Suuri Jännitys on mennyttä. Se on tietysti haikeaa.

Joulua juhlitaan syöden. Aaton pitkä illallinen vaatii etukäteen vain vähän touhuamista. Mutta pipareita leivon ja laatikot leivinuuniin, pitänee tehdä sunnuntaina, kun lauantai kerran on vietettävä duunissa. Kakun tai kaksi teen. Jälkiruokaresepti pitäisi vielä jostain keksiä. Jotain uutta tietysti.

Kolmen tenorin joululevyn voisin nyt hakea soimaan ja vauhdittamaan tätä suunnittelua…

Siihen nähden,  miten tolkuton suorittaja olen luontaisesti, selviän joulusta aika vähällä. Nykyään.

Opiskelijana

Tiedejuttukurssi loppui tänään. Luento-osuus siis. Nyt vasta ryhdytään töihin. Luennoilla istuminen, kuunteleminen, miettiminen, uusien ajatusten syntyminen, kysyminenkin (olen yrittänyt, olen kovasti yrittänyt olla hiljaa, olla opiskelijana muiden joukossa!) on hurjan hauskaa. Aika menee nopeasti, – nopeammin kuin elokuvissa. Aloittaisinkohan sittenkin sen taidehistorian appron suorittamisen? Mutta sitten pitäisi tenttiä, tenttiä kollegalle, joka on jo melkein ystävä. Ja tenttimisen kynnys on kyllä metrien korkuinen. Ehkä sittenkin jatkan tätä itsekseen opiskelua. Tosin tiedejutun aion kurssiin liittyen tehdä… Aihe on vaan vielä hakusessa. Keittokirjojen historiasta? Perheenäitien keinoista selvitä lamasta 1920- ja 1930-luvulla? Lastenkasvatuksen periaatteista sotien välisellä kaudella? Sodan jälkeisen arjen muutoksista naisten lähtiessä töihin?  Olisi jo päätettävä. Ongelma se on tämäkin. Ei kovin iso ongelma.