Buonasera! Uno, due, tre, quattro, cinque …; Melkein jo lentoon lähdössä (ilmakuva suurenee klikkaamalla). Enää kaksi yötä. Kummisetä-trilogia katsottu, Montebaldo-sarjaan ihastuttu (grazie, Taije!), Matti Särkän Taormina, rakastettuni -kirjanen luettu, silmät kipeiksi surffailtu, sääkarttoja vähän huolestuneena tarkkailtu, systerin Sisilian vinkit muistiinpantu … Reissusivupohjaakin jo värkkäilin. Matkakuumettako? No, niente!
(Klikkaamalla kuva suurenee)
Suomalainen nuorallatanssi tanssitaan – turhan – usein heikoilla jäillä …
Periaatteellisesta rauhallisuudestani … tässä vaiheessa pehtoori voi esittää jonkinlaisen eriävän tupinan, mutta siitä ei kannata piitata. Myös lapsilla saattaa olla muistissa jotain ikäviä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä tue käsitystä minun rauhallisuudestani, mutta periaatteessa, ja ainakin töissä monet pitävät minua rauhallisena … Siis periaatteellisesta rauhallisuudestani huolimatta olen suhteellisen malttamaton, jollei tietotekniikka toimi kuten haluaisin. Jos yhteydet ovat hitaat, jos en tiedä, missä olen sörssinyt, jos joku ohjelman päivitysversio on ”vääränlainen”, …
Tänään on ollut sellainen päivä, sekä kotona että töissä, ettei yhteistyö työkalun kanssa ole sujunut. Monia minusta johtumattomia ja – nyt jo voin myöntää – minusta johtuviakin ongelmia on riittänyt: www-hotellini ei suostu vastaamaan kadonneiden tilastojen ongelmaan, yritin tehdä Operan päivitystä (käytän Operaa mielummin kuin Exploreria tai FireFoxia) mutta vaikka saan päivityksen latautumaan, ei se asennu, töissä en päässyt koko päivänä palvelimeen, jonne päivitettyä tietoa olisi pitänyt saada, nyt huomasin www-sivustossani monia viittausongelmia (omia huolimattomuuksia? jotka kai onnistuin korjaamaan). Salasanani uuteen OpeOodiin eivät toimineet; vasta kolmannen puhelinsoiton jälkeen sain toimivat tunnukset. Sitä paitsi hoksin, että haluaisin isomman näytön. Kun yritän opetella käyttämään InDesignia niin norminäyttö on turhan pieni. Ei kuulosta aivan asialliselta ja perustellulta syyltä? Ei minustakaan, mutta saan mie haluta.
Siispä lopetan tämän datailun tältä päivältä.
Ai niin. Tästä olen keskustellut muutamien kanssa mutta mitenkäs arvoisat blogivieraani (teitä on nelisenkymmentä piipahtajaa päivittäin) suhtaudutte tietokoneeseen? Onko se maskuliini vai feminiini? Minusta ehdottomasti ”uno”, siis maskuliini.
Historiantutkijalle kriisit ovat mielenkiintoisia ja antoisia tutkimuskohteita, koska niissä usein paljastuu ilmiön syvin olemus, paljaana, ilman epäolennaisuuksia. Ulkoisten ja vähempiarvoisten seikkojen väistyessä taka-alalle, ilmiön ääriviivat terävöityvät ja ennen näkymättömät asiat tulevat näkyviksi. Siksikö tämä sydämentykytys, nyrjähdys rinnassa, syvänvioletin värinen tuskallinen vihlaisu tarvittiin, että taas hoksaisin, etten arjessa unohtaisi: kohta täysi-ikäinen kuopuksemme on hyvä pentu.
Joo, tiedän, että äidit kehuvat omia kakaroitaan. Entä sitten? Jolleivät äidit, niin ketkä sitten? (”Äidit, nuo toivossa väkevät… ” Lauri Viitako?) Ja eihän meidän 17-vuotias mikään puhdas kuin pulmunen todellakaan ole, toki Marlborot ja Olvit on testattu. En todellakaan kuvittele, että poika istuu luokassa silmät kirkkaina ja valmiina omaksumaan innolla kaiken, mitä opeilla on tarjoilla. Sentään ehtii kouluun, useimmiten, eikä juuri lintsaa (koulussahan on kavereita, siellähän on seuraa! – miksi sieltä kannattaisi pois olla). Kaikista tekemisistään en tiedäkään, Luojalle kiitos! Iltaisin tulee kotiin aina vasta vähän sen jälkeen kun on sovittu ja koluaa sitten yömyöhään, nukkuisi myöhään iltapäivään jos antaisi. Ei nyt varsinaisesti tyrkyttäydy kotitöissä auttajaksi, saatikka IKINÄ raivaisi huonettaan ilman desibelien käyttöä. Lähtökohtaisesti on sellainen peruslaiska nuori mies.
Mutta siksikö se tämäkin kriisinpoikanen oli koettava, että tuollaiset epäolennaiset jutut jäisivät taka-alalle. Etten unohtaisi, kuinka peruspositiivinen jätkä poikamme on. Ei pieniä murehdi, mutta toisaalta myötäelää vahvasti muiden murheissa. Antaa äidilleenkin feedbackia, hyvässä ja pahassa, reippaammanlaisesti kun sille päälle sattuu. Ja kertoo meitsille jutuistaan, on aina kertonut: haksahdukset ja hajoamiset. Niin ja on hyvä muuraamaan, sanoi ammattikoulun ope. Siellä kun juniori on nyt tällä jaksolla oppimassa kaikenlaista. Hiton hyvä poika se on! Mun mielestä.
Silmäni eivät hengitä! Tai sitten tuuletusta (siis silmille) on liikaakin. Tai jotain sellaista. Lääkäri soitti ja kertoi ensimmäisten allergiatestien tulokset: olen allerginen kissoille, koirille, hevosille, huonepölylle, jauhopölylle, timoteille, lepälle ja pujolle ja muutamalle muulle. No nämähän minä toki olen tiennyt, – tiennyt iät ja ajat. Pölyallerginen historioitsija! Jauhopölyallerginen intohimoinen ruoanlaittaja!
Kotieläintä en koskaan ole oikeastaan halunnutkaan, mutta perheen kuopus oli tarhaiässä parikin kertaa pahasti koirakuumeessa. Kun koetin selittää, että todennäköisesti hän itse ei yliherkkyydeltään voisi asua samassa huushollissa labratorinnoutajan kanssa ja ainakaan minä en voisi, kuusvuotias kaikkea loogista päättelykykyään hyväksikäyttäen pohdiskeli, että voidaanhan tehdä niin, että meitsi pysyy vastaisuudessakin enimmäkseen keittiössä, kodinhoitohuoneessa ja työhuoneessa kuten taas koira ja muu perhe asuvat taloa muuten. Äiti, paikka!
Nyt allergiatestini sitten jatkuvat, ja silmien pari kesäkautta jatkuneelle pahallekin oireilulle etsitään muutakin syytä kuin nuo ”vanhat” allergeenit. Tosin ortopediystävä on todennut jo aikaa sitten, että silmäni ovat ”vain niin vanhat!” joten ei ihme, että ovat välillä kipeät ja kirvelevät ja turvoksissa ja kaikkea sellaista. Lääkäriystävän vaimo onneksi huomautti, että kannattaa tosiaan kysellä ortopediltä allergiaoireista. En ole sen jälkeen kyselly, enkä enää kysele. Opettelen vain elämään ”vähähappisten” silmieni kanssa ja odottelen uusia perusteellisempia testejä.
Eilisen lämminhenkisen karonkan (lahjapuheeni kyynelittä, pieni äänenvärähdys muutaman kerran, mutta ei kyyneltäkään! Päinvastoin sain juhlaväen nauramaankin) jälkeen kävimme – matkalla taksitolpalle – professoreiden kanssa vielä baarissa, joten ei ihme, että tänään on uuvahtanut olo. En jaksanut oikealle lenkillekään, vaan pyöräilin Oulu-halliin, jossa käsityömessut: mökille patalappuja ja tilasin itselleni uuden pellavaisen puvun!
Viikon päästä olemme lomalla. Edessä kituviikko: malttamatonta odotusta, menneen herkutteluviikon jälkeen vielä kurinpalautus, että salsahame ja kesäfarkut eivät ahistaisi, säätilojen tarkkailua (oikealla palkissa on linkki Taorminan reaaliaikaiseen web-kameraan ja säätiedotus), töiden rutistusta, jotta voi rauhassa lähteä.
Nyt Kummisetä kakkonen!
Lokakuun sateisen lauantain voisi viettää huonomminkin (”hullumminkin”: olen välttynyt Stockan hullut päivät totaalisesti) kuin tänään. Aamulla leivoin vähän, sitten ulkoilua tihkusateessa ja sitten jo kiireellä väitökseen, jossa vastaväittäjä osoitti olevansa oikeasti asiantuntija, mutta myös sivistynyt (tänään sanalla aivan erityinen merkitys) ja analyyttinen. Hyvä väitös, vaikka – tai ehkä juuri sen takia – juuri mistään ei väiteltykään, hyvää keskustelua pari tuntia.
Eikä tässä vielä koko lauantai: nyt on aika ryhtyä valmistautumaan karonkkaan!
Kaikki
on hyvin.
Nyt juuri olen
tyytyväinen lahjasta
jonka vihdoin keksin hankkia
ystävälle, oppilaalle (?), joka huomenna
väittelee. Lahja ei ole kirja, eikä koriste, mutta
sen ympärille, siihen liittyen, olisi vielä muokattava
puhe, sanat sanottavaksi, jotta lahjan idea aukeaisi.
Eikä se puhekaan ole suurin ongelma, vaan se miten pystyn
sen pitämään, pitämään kyynelehtimättä. Minä joka itkin kun katsoin
Disneyn piirrettyjä lasten kanssa, minä, joka itken kun kuulen Sibeliuksen
Finlandian, itken kun opiskelija käy publiikin jälkeen tuomassa suklaalevyn
ja sanomassa, että nähdään joskus. Itken vuolaasti kun vähänkään liikutun.
Joten olisi siis psyykattava itsensä ja mietittävä keinoja, miten huomenna puhun.
Nyt otan kirjastosta tänään hakemani kassillisen kirjoja: runoja, dekkarin, matkakirjan,
huovan ja punaviiniä ja menen takkatulen ääreen, – pehtoori jo odottaakin. On perjantai.
Kalle Päätalo ei ehkä ole se suomalainen mieskirjailija jonka elämästä tehdystä elokuvasta olisin ensi hätään uskonut pitäväni. Olen lukenut vain yhden Päätalon kirjan koskaan. Senkin työni vuoksi: Päätalo kuvaa kirjassaan Huonemiehen poika, miten linja-autoliikenne Oulusta Kuusamoon aloitettiin ja miten se muutti ihmisten arkea. Muutoin en ole Taivalkosken toisesta suuresta miehestä (toinen on esimieheni :)) paljon perustanut. E & V meidät eilen elokuviin kuitenkin kutsuivat, ja hyvin tekivät, kun kutsuivat. Leffa oli hyvä. Kai Lehtisen roolisuoritus oli loistava. Hurjan hyvä. Ja Antti Virmavirran veistettyjä kasvoja katselen ja varsinkin karheaa ääntään kuuntelen mieluusti. Päätalon ensimmäistä vaimoa esittänyt Turun murteen hallinnut entuudestaan tuntematon naisnäyttelijä teki myös hyvän työn. Erityisesti elokuvassa 1950-luvun Taivalkosken, Oulun, Helsingin ja Tampereen kuvaus, ajankuva ja tunnelma oli tehty huolella. Viihdyimme siis.
Kuten myös elokuvan jälkeen Tapas-baari Andaluziassa. Riojalainen punaviini Coto de Imaz, paikka ja seura pitivät meidät hyväntuulisina, eivätkä tapaksetkaan huonoja olleet. Eivät tosin mitään unohtumattomia makuelämyksiäkään. Olimme jo hyvissä ajoin kotona, mutta ei tämä päivä mikään työnteon riemuvoitto ole ollut.
_________________________________________________
Kokeeksi on liitettävä tähän kuva. On testailtava koska aamun valokuvatorstaipostauksen kanssa oli ongelmia… Ei ”kuvanaukaisija” toimi oikein.
Tällä kertaa haaste on kuvamuodossa. Valokuva on Ian Brittonin ottama ja Freefoto.com -sivuston kuvapankissa. Kuva on Creative Commons -lisenssin alainen. Haastajakuva ohessa. Ja minun vastaukseni alla (klikkaamalla kuva suurenee). Kuva otettu Kaunispäältä, Saariselältä – 28 C pakkasessa tammikuussa 2007.
Toimivatko yhteydet, pohjoisesta etelään, kylmästä lämpimään, sinisestä valkoiseen … Kohti ääretöntä ja sen yli?
