Liikkuminen

Kuntosalielämää II

Kuin aavistellen, mitä tuleman pitää, etsin aamulla iPodiani ja nappikuulokkeita ottaakseni mukaan kuntikselle. iPod löytyi, kuulokkeita ei, joten ajattelin sitten, että enköhän pärjää salin radiosta tulevalla Novan musiikkitarjonnalla – niin kuin yleensäkin. Monina aamuina en edes avaa siellä radiota. Tänään kuitenkin oli tehtävänä uusi harjoitusohjelma, jonka PT (personal trainerin suunnittelema henk.koht. 3–4 kk:n välein vaihtuva treeniohjelma kuuluu vuosikortin hintaan) oli rakentanut aivan uudella tavalla: vain kymmenen eri laitetta/liikettä, eikä juurikaan painoja, mutta toistoja sitten senkin edestä (560 yhteensä!). Epäilin, että ehkä tänään tarvisin mielimusiikkia homman hanskaamiseksi kunnialla.

Salilla on kaksi isohkoa hallia: vempainpuoli ja rautapuoli. Häthätää ehdin vempainpuolella aukaista radion, kuunnella aamukuuden uutisia ja Kimmo Vehviläisen huomenentoivotuksia polkien kuntopyörällä alkuverryttelyä kun hoksin, että joku ennennäkemätön mies meni rautapuolelle, jossa hänkin avasi radion: infernaalista mättöheviä nupit kaakossa! Muistin taas kerran, miksi minusta on mukava käydä aamuisin (sopivan aikaisin), rauhassa, useimmiten yksin treenaamassa. Saksalainen raskas metallimusiikki ei sovi minun elimistölleni, eikä herra varjelkoon ainakaan aamukuudelta. Pikkusen kaipasin niitä kuulokkeita, jotka olisin voinut tunkea korviini ja kuunnella Rasmusta tai vaikka Suurlähettiläitä, Vain hullut selviää…

Ne harvat, jotka salin aamutuurissa käyvät, eivät – Luojan kiitos – ole mitään mättömörssäreitä. Harvoin sinne tatuoituja lihaskimppuja aamulla raahautuu. Vaikka aika monenkirjavaa porukkaa siellä on tullut puolenkymmenen vuoden aikana nähtyäkin. Ehkä sinnikkäimmin pehtoorin ja meitsin lisäksi ovat käyneet ”vanhat pojat”. Itsekin sanovat nimenomaan käyvänsä salilla. Heillä kun tahtoo mennä hyvinkin tunti kuulumisia vaihdellessa, säätä ja töitä kelatessa. Jokunen nosto ja kuntopyöräkilometri siinä ohessa kuitenkin hoituu. Talvikaudella ahkerasti ovat jaksaneet käydä kaksi naista, jotka ovat niin toistensa vastakohtia kuin mahdollista: toinen pitkä, hoikka, tumma, ujonoloinen ja toinen lyhyt, pyöreä ja vaalea, puhelias. Mutta treeni on kovaa, meitsi on ihan höyhensarjalainen heihin verrattuna.

Jokunen vuosi sitten yksi nuori mies liittyi aamujengiimme, katseli vähän kulmien alta, mutta ymmärsi olla huudattamatta RockRadiota. Aikansa käytyään toi pienen ja pullukan tyttöystävänsäkin mukanaan. Tyttö oli kuin nukkuneen rukous, mutta loi unisilla silmillään palvovia katseita omaan adonikseensa. Liekö treeni vai rakkaus laihduttanut, mutta puolen vuoden jälkeen tyttö oli 16 kiloa hoikempi kuin aloittaessaan. Kesän tullen sekä poika että ex-pullukka tyttö lopettivat salilla käymisen. Seuraavana syksynä poika aloitti taas yksikseen, eikä mennyt kuin joku viikko kun toi jo toisen tytön mukanaan. Tyttöystävä kakkonen ei ollut pyöreä, vaan oli ilmiselvä ”pissis”. Kajalit ja huulipunat ordningissa ja kutrit kiharilla tyttö käytteli varovasti taljaa ja soutulaitetta. Jalkaprässiin saatikka rautapuolelle neitokainen ei uskaltautunut. Moneltakohan oli joutunut heräämään meikintekoon? Montaa kuukautta ei kyllä siten jaksanutkaan heräillä… Poikakin lopetti.

Ja minä ja minun 560 toiston jälkeinen liki kosketusarka kroppani toivomme, ettei tämänaamuinen hevimieskään jaksaisi kovin usein herätä!

Bloggailu

Läksyjen pakoilua

Tänään tiedejuttu-kurssilla (olen opiskelijana opiskelijoiden kanssa) harjoiteltiin css-koodaamista. Läksyjäkin tuli. Olen tunnin istuskellut yrittäen niitä tehdä, mutta kun ei onnistu niin olen sitten siivoillut kuva-arkistojani ja tehnyt myös tälle blogilleni pieniä virityksiä: mm. uusi bannerikuva: sekin on otettu – kuten niin monet muutkin otsikko-otokseni – Kaunispään huipulta luoteeseen. Sivupalkin linkeissä on Saariselän latukamera, josta näkyy reaaliaikainen kuva sieltä. Haluaisin mökille. Joo, joo, – sehän ei ole yllätys kenellekään. Sivupalkissa on myös uusi ”seinä” (Facebook-aktiivit tietävät, mitä se tarkoittaa …) Siis siihen voi käydä raapustamassa pikakommentteja höpötyksistäni tai kuvistani. Pienen väkäsen takaa aukeaa tekstitila. Galleriaakin yritin siivota: minen ymmärrä, miksi pätkii Explorerilla … Blogistatiikkaa tarkkailin: tilastot kertovat, että blogissa piipahtajien määrä ei ole laskussa. 🙂

Palaanpa taas läksyjen pariin.

Liikkuminen

EVO – en vaan osaa

Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt! Olin tyttären kanssa aamusella pelaamassa sulkapalloa. Yritin jo matkalla Nallisporttiin ladella – kuten kunnon kilpaurheilijan kuuluukin – meriselityksiä, miksi ehkä en olisi parhaassa mahdollisessa vedossa: oikeesti eilen oli ruokavieraita, ja ilta oli paitsi kaikinpuolin mukava ja rauhallinen, myös kohtuullisen ravitseva (vieläkään ei ole oikein nälkä) ja viinillinen, joten ei voi vaatia, että aamukymmeneltä sulkis sujuisi erityisen hyvin. Ja toiseksi on ainakin 10 vuotta, kun olen edellisen kerran pelannut. Tennis”urasta” on vähän vähemmän, mutta tennistä en – valitettavasti – koskaan oppinut, vaikka yhden talven tosissani yritin – jopa kurssin suoritin  ja henk. koht. opetuksessakin muutamia kertoja kävin. Se ei vaan sujunut. Mistä olen hyvin pahoillani, edelleen.

Tyttären poikaystävä kun on ”kiinni” tänä viikonloppuna, niin meitsi suostui treenikaveriksi. Se, mistä olen aamuisessa suorituksessani ylpeä, on, ettei paukut loppuneet kesken. Tunnin jaksoin juosta ja yrittää, eikä ollut edes pahasti hiki. Mutta suunnilleen sata nolla hävisin silti! Rohkeat verkolle nousuni 😉 aiheuttivat lähinnä sen, että olin jokaisen niiden jälkeen lentää selälleni kun yritin pakittaa takakentälle seuraavan vastalyönnin tultua. Yläpalloihin en aina osunut, vaikka periaatteessa ehdin: en yksinkertaisesti nähnyt. Yritin selittää, että kaksteholinssien takia tulee ”kuollut kulma”, mihin tytär kohteliaasti hymyili: ”Niin varmaan!” Sitten kun muutaman kerran onnistuin palauttamaan pallon vastustajani vasemmalle puolelle, niin kuin muka vaikeasti vastattavaksi, niin tämä vasenkätinen esikoinen vaihtaa lennosta mailakättä oikeasta vasemmalle ja taas minä saan juosta. Tunnin jälkimmäisellä puolikkaalla tyttärelläkin jo hieman hiki ja sanoo sentään, että enemmän joutuu liikkumaan minun kuin veljensä kanssa pelatessa. Siitä minä sitten revin riemua ja tunnustusta niin, että onnistuin muutaman kerran palauttamaan pallon saaden pojon tai pari itsellenikin. Muutaman. Ja kuinkahan kipeä minä huomenaamulla olenkaan!

Mutta oli mukava. Tosi mukava.  Ens viikolla uudestaan.

Yleinen

Suomi – Ruotsi -maaottelu

Sataa lunta. Aamulla kuudelta oli -8 C. Valokuvatorstain kuvahaasteeseen vastaaminen vei tonttujen luo. Mökillä on jo paljon lunta, voisi hyvin hiihtää jos haluaisi (en haluaisi :)) ja huomenna siellä on rinnekauden avajaiset (sinne haluaisin!). Kujallamme jouluvalojen kilpavarustelu on eskaloitunut jo pahasti: tuon puolen johtaessa sekä varhaisessa ajoituksessa että valojen määrässä (siellähän kaikki on muutenkin suurempaa.. :)) mutta tänään laitoimme Festan edustalle ”valopuun”. Kaikki tämä sai aikaan myös glögikauden korkkaamisen.

Järjestimme pehtoorin kanssa glögimaaottelun: Ruotsi (Blossa) vastaaan Suomi (Loimu. Lignell& Piispanen). Tuomareina vain me. Me ja meidän henkilökohtaiset mieltymyksemme.

Ruotsalainen Blossa (ks. tark. Alkon sivulta) on tuttu jo monen vuoden ajalta. Heidän vuosikertaglöginsä on vuosittain pakattu eriväriseen pulloon. Väriin on vaikuttanut se mausteaine, joka glögissä kulloinkin on vahvana. Viime vuonna pullo oli punaisenmusta (karpalo), toissavuonna valkoinen (häivähdys vaniljaa) ja tänä vuonna pullo on (minusta) ihanan sininen, – mustikka maistuukin.

Lignell & Piispasen Loimu oli meille uusi tuttavuus.  Se on tavallisemman makuinen, hyvin vahvasti neilikkainen, vadelmaa vain vähän. Se on kaksi euroa (12,49 euroa) kalliimpi kuin Blossan (10,49) glögi.

Pehtoori maistoi sokkona, minä en, siitä huolimatta/sen tähden olimme samaa mieltä: Ruotsi voitti – valitettavasti. Blossa on vähemmän makea (kaloreita ja sokeria vähemmän), mutta maistuu silti/sen tähden paremmalta. Pehmeältäkin. Loimussa on enemmän prosentteja (21%), joten jos niistä pitää niin sitten kannattaa hankkia sitä.

Edellisinä vuosina Blossa on ollut jo itsenäisyyspäivän aikoihin aika vähissä Suomen Alkoissa, joten suosittelen lämpimästi sen hankkimista vaikka varastoon jo nyt.

Niitä näitä

Pitäisi

Pitäisi silittää. Ja pitäisi lähteä lenkille, sillä lintsasin salin aamulla. Oikeastaan ihan ensimmäiseksi pitäisi soittaa yksi puhelu. Ja sitten lukea yksi proseminaariaihio, josta lupasin huomiseksi palautteen. Laskutkin olisi maksettava. Lauantai-illan jälkiruoaksi olisi tehtävä pistaasijäätelö valmiiksi pakastimeen. Paljonhan sitä pitäisi.

Otan kirjan. Menen ja sytytän takkaan tulen ja leikin, että on perjantai. Enää ei pidä mitään. 🙂

Historiaa Ruoka ja viini

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Niitä näitä

Sähköpostipäivä

Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.

Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.

Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…

Yliopistoelämää

Tenttivastausten äärellä

Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:

  1. Sotkuista, selvääsaamatonta, koukeroista ja epämääräisen himmeää tenttivastausta lukiessa vaikutelma opiskelijan tuotoksesta ei ole paras mahdollinen. Ei vaikka sisältö olisi kuinka briljanttia ja analyyttistä.
  2. Kielioppivirheistä ei arvosanaa heikennetä, mutta tentaattorin käsitys opiskelijasta, joka kirjoittaa Venäjän pienellä alkukirjaimella ja venäläiset isolla tai joka ei käytä pilkkuja tai jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitkä sanat ovat yhdyssanoja ja mitkä eivät, ei ole kaikkein myönteisin.
  3. Jos tehtävänannossa lukee VERTAILE Topeliuksen ja Runebergin kansallisuusjattelua ja historiakuvaa niin silloin EI ole tarkoitus kertoa, että Topelius on satusetä ja Runebergilla on nimikkoleivos.
  4. Jos tehtävänannossa lukee, että ”vastaa kahteen seuraavista neljästä” niin silloin EI osoiteta oppimattomuuttaan vastaamalla kaikkiin neljään vähän mitä sattuu lukion kirjoista mieleen tulemaan. Yritetään vastata KAHTEEN, vain kahteen.
  5. Tenttivastauksiin ei kannata kirjoittaa ”sillee niinku” eikä ”tsydeemi” eikä ”en millään ehtinyt lukea toista kirjaa”. Sitä nyt ei ainakaan kannata tunnustaa; tentaattori kyllä yleensä hoksaa sen ihan itsekin!
  6. Jos tenttikysymys on ”Valtion taloudelliset toimet hädänalaisten auttamiseksi nälkävuosien 1866 – 68 aikana” silloin EI kirjoiteta konseptia tai kahta täyteen siitä, miten liberalismi vaikutti autonomisen Suomen taloudelliseen kehitykseen. Siis ei kannata kirjoittaa suunnilleen siitä asiasta, suunnilleen niistä vuosista, suunnilleen samasta toimijasta, eikä kannata säveltää suunnilleen mistä tahansa. Jollei kerran tiedä, silloin on viisasta olla kirjoittamatta ollenkaan. Säästää omaa ja tentaattorin aikaa – ja hermoja.
  7. Ihan ensimmäisenä kannattaa lukea, mitä on kysytty. Kannattaa avata kysymys kunnolla. Ja sitten vastata kysymykseen siten, että vastauksessa on alku ja loppu ja siinä välissä asia jäsenneltynä mahdollisimman mallikkaasti. Eikä suoltaa paperille koko tajunnanvirtaa mikä lähtee liikkeelle kysymyksen nähtyä.
  8. Kannattaa osoittaa oppineensa, ei opetelleensa ulkoa. Kannattaa osoittaa ajatelleensa. Kaikkea ei tarvi muistaa eikä tietää. Täytyy osoittaa osaavansa ajatella, suhteuttaa ja soveltaa.
  9. Lopuksi on syytä tarkastaa, että paperissa on oma nimi ja/tai opiskelijanumero, ettei tentaattorin tarvitse viedä arvosanaa hakuammuntana rekistereihin.
  10. Ja sitten sellainenkin vähämerkityksinen asia kuin tentaattorin nimi sopii olla oikein kirjoitettu. Etunimessäni ei ole kahta a-kirjainta, eikä yhtään oota. Eikä nimeni ole Satu Kangas.