Valokuvatorstain aiheena tänään on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta
Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta —
(Klikkaamalla kuva suurenee)
Vanhalla penkillä olisi kerrottavana salaisuuksia, sanoiksi pukemattomia tunteita, mieltä painavia ajatuksia, surun väreitä. Kuinka monta kertaa hautausmaalla kuiskitaankaan: ”Miksen sitä hänelle kertonut?”
Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:
”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”
Ja Langlet jatkaa:
”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”
No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!
Kävin haudalla. Hautuumaalla tavattoman kaunista. Sankarivainajien hautojen ruusut syvänpunaisia, runsaita. Keltaiset koivuista tuulessa lähtevät lehdet ja kuusikujat niiden taustana. Ilta-aurinko laski punaisena, ja vain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Muutoin siellä oli taas rauhallista ja rauhoittavaa. Hetkeksi hellitti pohjaimua.
John Irvingin kirjassa (Garpin maailma vai Kaikki isäni hotellit? En muista.) päähenkilöä vaivaa aika ajoin pohjaimu. Irvingille [ja minulle] pohjaimu on kalvava tunne siitä, että jotain ikävää on tulossa, että jokin voima vetää alaspäin, hyvä olo menee niinkuin vesi lavuaarissa. Pohjaimu tulee joskus syyttä, joskus – niin kuin kai nytkin – sen aiheuttaa aito huoli. Huoli yhdestä jos toisestakin läheisestä.
Pohjaimu oli jo aamulla, eivätkä Kauhajoen uutiset ole sitä mihinkään vienyt. Turta olo.
Monta asiaa olen tänään oppinut Photoshoppaus-kurssilla. Koko päivä katederin “toisella puolen”, opiskelijana, oli myös tarpeen. Ehkäpä osaan kokemuksesta ammentaa kun olen taas siellä minulle nykyisin tavallisemmalla katederin puolella, opettamassa.
Biologit ja juristi matkaseurana opettavat humanistille ja insinöörille paljon uusia asioita. Ihmisistä ja kasveista, luonnosta ja oikeustapauksista tiedämme rutkasti enemmän nyt kuin torstaina pohjoiseen lähtiessämme. Eikä tieto ollut ainoa, eikä likimainkaan paras, asia viikonlopputurneellamme. Kyllähän tepastelu (ja ajomatka kotiin) keltaisen kymmenissä värisävyissä, ulkoilma, rantasauna, pitkät aamiaiset ja vielä pitemmät illalliset (virranparraspäivälliset!;)) olivat ruskaretkueemme reissun huippuhetkiä.
Perjantai-ilta Myötätuulen ruokapöydän ja takkatulen ääressä seesteisenä. Nautimme viinistä ja musiikista, ruuasta (pohjoisen kaloja muodossa jos toisessakin) ja toistemme jutuista. Pohjoisen ihmisen mielenliikkeitä ja elämäntapaa mietittiin.
Esikoisen sairastaminen kotona huoletti minua niin että olin välillä jo istahtaa Audiin ja huristella Ouluun, mutta ”etähuolehtimisella” saimme käymään lääkärissä, ja vähän helpotti. Minulle on ihan turha tulla selittämään, ettei aikuisista lapsista tarvitse olla huolissaan: minä olen. Eilen huoli tuntui melkein fyysisenä kipuna. Ja kuinka äskeinen ilmoitus, että kuume on jo laskenut, riemastuttaakaan!
Tänään lähdemme Lutto-joen varteen katsomaan muurahaisyhdyskuntaa, pistän illalla vaikka kuvan. Juhlaillallinenkin on tiedossa: kotasavustettua poronpaistia, korvasienimuhennosta, hunajaisia lanttu- ja porkkanakuutioita, melonisalaattia. Ja jälkkäriksi hillapavlova! ja kun viinikerhon kanssa täällä kerran ollaan niin myös juomat lienevät ”juhlallisia”.
Tuliaisiksi viiniystävät toivat meille vahtikoiran, joka eilen sai kasteessa nimen – yllätys, yllätys – Vinkku. 
_______________________________________________
Muurahaisyhdyskunta Luttojoen varrella hämmästytti retkueemme biologejakin. 80 muurahaispesää suolla. Turppaiden päälle rakennettuja pesiä on pienellä alueella paljon. Ja ruska on hieno.
Patikoinnin jälkeen on juhlaa lähteä rantasaunaan …
___________________________
Eilen kahdessa erässä tultiin ruskaiseen Lappiin. Liekö koskaan ollut matkalla niin upeaa väriloistoa puissa. Keltaisen kaikki sävyt, oranssit, punaista välissä, syvän vihreitä vaaroja ja tuntureita. Hiljaisia teitä, hyvää vauhtia. Oulunsalosta tänne pikkuisen näppi viisi tuntia, ja Napapiirillä sentään kahviteltiin.
Valokuvatorstain haasteeseen helppo: Mansikka-marenki-mascarpone -jälkiruoka. Resepti on omakehitelmä ja helppo, ja herkku vaatii nimenomaan pakastemansikoita, joten ei huolta, vaikka satokausi on jo ohi.
Osallistun eka kertaa tällä uudella blogifoorumilla, jossa kuvat suurenevat kauniisti, helposti :), klikkaamalla.
Huomenna pohjoiseen. On pakattava valmiiksi, sillä lähdetään matkaan suoraan töistä, mieluusti jo varhain iltapäivällä. Mitä mukaan? Mökillä on jo kaikki tarpeellinen patikointia ja ulkoilua varten. Siellä on ulkokamppeita ja kenkiä, lämmintä ja sateenpitävää, kesä, syksy-, talvi- ja kevätvermeitä, kompassi, reput, puukko ja kartat, ja sisällä oloon riittää löysiä flanellipaitoja, pehmeäksi kuluneita farkkuja ja villasukkia. Pesuvehkeet ja petivaatteet on siellä. Siis mitä?
No ensiksikin läppäri, tietysti. Siihen laturi ja hiiri. Sitten uusi miniläppäri, ihan vaan varmuuden vuoksi mukaan ja pitäähän se kokeilla, että toimiiko siellä. Ja siihenkin tietysti laturi. Hyvä se on ottaa mukaan ulkoinen kovalevykin, jos vaikka innostumme porukalla katsomaan vanhoja kuvia, niin nehän on kovalevyllä. Ja siihen laturi. Ja kamera tietysti, ja siihen laturi, zoom ja makro. Ja jalusta. Onhan öistä syystaivasta päästävä kuvaamaan. Kännykkä. IPod, – toki mökillä on radio ja cd-soitinkin, mutta iPod pitää olla, ihan vaan jos tarvitsen just jonkun tietyn laulun. Ja kännyyn ja iPodiin tietysti laturit. Minäkö riippuvainen vempaimista? Höpö, höpö.
Ja ruokaa mukaan, ja kirja, – tietysti. Muutapa ei tarvitakkaan.
Jo vain, ruskaa kohti.
Tänään töissä pidettiin kauan odotettu Kokous. Kokous, johon monien mielestä ei ollut tarvetta, eikä asiaa. Kokous, johon ”ei kuitenkaan ketään tulisi”. Kokous, jossa ei mistään voitaisi mitään päättää.
Pidettiin kuitenkin kokous, joka kesti reilut kaksi tuntia, johon osallistui koko henkilökunta, jossa päätettiin pitää ainakin kaksi muuta kokousta ja jossa perustettiin ainakin kolme työryhmää, jotta asiat saataisiin sujumaan. Pidettiin kokous, jossa päätettiin mm. tehdä uusi kirja ja jossa päätettiin, että minusta tulee sen toimittaja. Kokous, jossa me kaikki opimme paljon uutta ja me kaikki ihmettelimme, missä on se yliopistolaitoksen uudistus, jolla meidän byrokratiaamme vähennetään ja saadaan aikaa tutkimukselle.
Riemullisen työpäivän jälkeen sain hetken helpotuksen leenarousek/camillaparkerbowles -syndroomaani. Heti kun hiukset ovat tietyn malliset tai vähänkään ylipitkät, minun on päästävä kampaajalle. Tänään oli se päivä.
