Yliopistoelämää

Rintamakarkuruutta

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.

Historiaa

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Niitä näitä

Kylymä, mutta muuten mukavaa

Halavatun kylymä. Aamulla mittari näytti -6 C. Mutta tuntui hyytävältä. Lenkillä, hautuumaalla (uusia nimiä bongasin, kerron joskus oudosta nimienbongausharrastuksestani … 😉 ) ja Käsin tehty -messuilla varhain aamupäivällä. Messuilta ei koskaan pääse löytämättä jotain pientä mökille.

Muutoin päivä töpötellessä. Kaikkea pientä mukavaa tein. Uusin keittiösivustoani ja kokkailin. Luin ja kuuntelin radiota. Siellä haastateltiin Pekka Sauria,  joka sanoi lääkkeensä kaamosta ja ahdistusta vastaan olevan, että hän pyrkii tekemään vain kaikkea sellaista, mistä pitää. Minäkin taidan ryhtyä taisteluun kaamosta ja ahdistusta vastaan tekemällä vastaisuudessa vain sellaista mistä pidän. Nyt taidan pitää kotiinpalanneen perheen kanssa jutskaamisesta.

Niitä näitä

Luksuslauantai

Olen yksin. Pehtoori on mökillä. Kaverin kanssa. Tytär on ystävänsä luona viikonloppureissulla, ja poika tyttöystävänsä kanssa kaupungilla, elokuvissa ja syömässä. Olen yksin. Harvinaista herkkua. Mistä on yksinäiset luksuslauantait tehty?

– heräämisestä myöhään (lue: kahdeksalta)

– pitkästä lenkistä (vieläkin harmittaa kun en sittenkään ottanut kameraa mukaan vaikka aioin. Tyyni meri oli aamulla sinisenharmaana hieno,  – auringon noustessa.)

– pitkästä aamiaisesta lehden, maitokahvin ja isojen juustoleipien kanssa.

– kampaajalla olosta. Vihdoin olen taas umpiblondi 🙂

– shoppailusta. Joskin ruuhkainen lauantai-iltapäivä liikenteessä ja kaupoissa EI ole mun juttu. Sain kuitenkin ostettua kynttilöitä, paljon kynttilöitä, hallin uudesta juustopuodista palan juustoa illaksi, italialaisen (kuka kääntäisi?) ruokalehden, rekvisiittaa joulusivujen kuvaukseen, vitamiinit, maton La Festaan ja Il Divon uuden CD:n.

– Special-annoksesta sushia (take away) Tomosta. Kuohuviinistä. Syödessä romaanin lukemista. (Ja minä olen se joka yleensä vaadin, ettei perhe ruokapöydässä lue!)

– Surffailusta. Kuvauksesta keittiö -ja joulusivulle. Ilman että kaikki kolme perheenjäsentä vuorotellen käyvät datistiksi nimittelemässä…

– Ehkä Al Pacinosta 🙂 (Kummisetä II:n parhaat tuokiot voisin katsoa uudestaan kun kerran tulee tänään telkkarista.)

– Omasta ajasta, omasta rytmistä.

– Tiedosta, että huomenna kaikki ovat taas kotona.

Yliopistoelämää

Eilisen jälkeen

Väsy. Eilisen jälkeen on väsy. Pikkujoulu, jota tiedekunnassa ei koskaan ennen ole järjestetty, ylitti kaikki odotukset. No siihenhän ei vielä paljon tarvittu: meitä oli melkein sata kasarmin Arttelissa, odottavina ”katsotaan nyt, saako täällä edes syödäkseen”. Saimme syödäksemme, hyvinkin. Ohjelmaa oli filologeilta, logopedeilta, hallinnosta, taidehistorian ja arkeologian sekä kirjallisuuden yhteistuotantona. … Ohjelmaa eivät varmaan muut kuin humanistit olisi ymmärtäneet, sisäpiirin juttuja (Korvatunturin rakennemuutos ja apurahatutkijan Napakymppi eivät ehkä yliopistomme muiden yksiköiden mielestä ole sarkasmin tai pilanteon aiheita). Ohjelma oli älykästä ja osallistujiltakin tuumailua vaatinutta [krhm.. meidän pöytä voitti, vaikka emme tienneetkään Toripolliisi-patsaan taiteilijan nimeä 🙂 ], vastaansanomattoman velmua, eikä riemu ollut vähäisin nähdessäni kun esimies (ensi vuonna jo kuusi vuosikymmentä takana) räppäsi ketjut kaulassa ja telttafarkut jalassa. Irkkumusiikkia ja river-dancea kuultiin ja nähtiin ja monet kokeilivatkin. Lähes virallisen kuvaajan roolissa vältyin harjoittelulta. Illan lopulla olisin mieluusti valssille lähtenytkin, mutta kovin vähiin olivat jo käyneet ne, joita kavaljeeriksi olisin halunnut. Eipä sitten ollut syytä jäädä odottamaan sitä viimeistäkään valssia. Silti tänään unettanut kovasti.

Nyt Coldplayn Viva La Vida soimaan, se on vaan niin kevyt. Minulle kevyt. Kevyt kuin kevät. Se virkistää. Nyt sitä on hyvä kuunnella. Nyt kun minulla on kokonainen ilta yksikseen kotona. Ah, Viva la Vida.

Niitä näitä

Menoksi

Töissä lounaaksi vain ja ainoastaan yksi pieni juustoleipä ja hyvin PIENI pala eilistä järjettömän hyvää valkosuklaakakkua. Kolmen jälkeen alkaa kelloonvilkuilu, lähtisinkö jo? Lähden. Kotiin, jossa suihku. Äkkiä tonnikalalasagne uuniin. Saavat teinit syödäkseen. Mustat vai uudet ruutuhousut? Kiinasta ostetut helmet vai trendikäs, veljen porukoilta keväällä saatu koru? Tyttärelle tekstari: ehditkö luennon jälkeen viedä? Aurinkopuuteria ylimääräinen kerros. Parfyymi, – tietysti, olen riippuvainen. Arkenakin. Kengät? Aina on ongelma kengistä. Jos saisin paluukyydin joltakin… ? Siis juhlakengät.  Ja eiku menoksi.

Näissä merkeissä.

(Klikkaa kuvaa…

ja sivun auettua käynnistä video vihreästä nappulasta. Ja äänet päälle koneeseen.)

Parasta on, että neljässä vuosikymmenessä on tapahtunut jotain kehitystä sukupuolittuneen ohjelman suhteen.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain vaikea haaste: ajan kulku

Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin – sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.
Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. —”

(Dennis Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)

Valokuvatorstain vaikea haasteteksti yllä. Tähänkin haasteeseen vastaan historialla:

Jo antiikin aikana, Hippokrateen ajoista lähtien, on lääkkeestä ajankulumisen säätelemiseksi haaveiltu … (Syrakusan kreikkalainen teatteri. Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Nuoruuden ja terveyden lähteistäkin on etsitty lääkettä.

Syrakusassa on Arethusan lähde, jonka makeassa vedessä kasvaa papyrus-kaislaa. Syrakusa onkin Euroopan ainoa paikka, jossa papyrus kasvaa luonnonvaraisena. Olisiko se juuri paperissa ja kirjoitustaidossa se kaivattu keino saada aika hidastamaan kulkuaan?

Bloggailu Ruoka ja viini

Tietokoneelta yleiskoneen ääreen

Tämä on kolmassadas postaus blogiini. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti. Ainakin opetella kirjoittamaan lyhyesti. Eihän siitä(kään) mitään tullut. Blogiformaatin vaihdon myötä, pari kuukautta sitten annoin periksi: annoin itselleni luvan kirjoitella jotain kolumnityyppisiä, ja/tai muutoin vähän pitempiä tekstejä. Vähän? Rullaa alas vaikka viimeisen kymmenen päivän tekstit ja vilkaise, onko lyhyitä tekstejä? Ei ole, ei. Lapasesta on lähtenyt taas koko homma. Siispä tänään vierotan itseäni pahasta blogi- ja surffailuaddiktista ja leivon.

Jotain tuollaista? Ullan leivontablogi on itse asiassa ensimmäinen blogi, johon koskaan törmäsin. Kannattaa ehdottomasti rullata alas asti (ks. esim. Sanomalehti-kakku) tuo linkittämäni sivu, ja katsoa kuinka joku voi olla huippu! Lähden nyt keittiöön tekemään jotain hiukan vaatimattomampaa, jos onnistun laitan illalla kuvan. 🙂

******************

Resepti on Reseptikansiossani.