Tuulestatemmattua

Nyt kun on luokattoman lohduttoman näköistä, ajatukset karkaavat kummasti parin viikon päästä odottavaan syyslomaan. Lähdemme Lissaboniin neljäksi päiväksi. Neljännen kerran Lissaboniin. Edellisestä kerrasta on tosin kulunut tovi: yli 20 vuotta. Ja ensimmäisestä matkasta Lissaboniin liki neljännesvuosisata. Mutta se reissu ei hevin unohdu.

Tuohon maailmanaikaan ei nettimatkapäiväkirjoja ollut, mutta kirjoitin kyllä matkapäiväkirjaa tältä ekaltakin Lissabonin matkalta. En nyt kuitenkaan  ryhdy sillä teitä – hyvät lukijani – rasittamaan, mutta toivottavasti muutamat reissupäiväkirjasta skannaamani kuvat ilahduttavat. 🙂

Ensinnäkin tässä kartassa näkyy matkareittimme.
Kartan alla teksti kertoo aika paljon,
joten klikkaa kuva(t) isommaksi.

Oulusta Turkuun menimme junalla, Turku – Tukholma (Norrtälje) välin Viking Linen paatilla.
Ja satamassa meitä odotti näin virtaviivainen kulkupeli!

Ei muuta kuin rattiin, vuorotellen ajeltiin.

(huom. hiusteni värjäämätön väri, noin/näin brunetti olen siis oikeasti)

Tässä vaiheessa minulla lähtiessä ollut kuume alkoi laskea, mutta siippa alkoi olla jo melko kipeä.
Meillä oli vain niin kiire viedä auto ”tuotantolinjalle”, jotta potemaan ei ehditty.

Tanskan salmien satamissa juutuimme odottelemaan vuoroa lautalle päästäksemme.
Oli hiihtoloma-aika ja meistä tuntui, että kaikki Ruotsin teinit olivat menossa Alpeille laskettelemaan:
raskaan kaluston jonossa oli kymmeniä, ellei satoja busseja täynnä nuoria ruotsalaisskimbaajia.
Odotimme ja koetimme pitää menopelimme kasassa.
Itse asiassa tuossa ikkunaa pestessä onnikasta putosi puskuri.
Takaovi lähti irti vasta Pyreneitä ylittäessämme.

Jollei auto ollut ihan luksusbussi, niin ei ollut Pohjois-Portugalin tiestökään aivan highway.

Viivat kuvassa eivät ole roskia linssissä, vaan dösän tuulilasi halkeili aika lailla.
Ei se kuitenkaan särkynyt.

Mutta me teimme sen!
Neljässä vuorokaudessa, enemmän ja vähemmän kuumeisina,
matkasimme Oulusta Coimbraan ja Lissaboniin.

Takaisin tulimme Frankfurtin kautta  lentäen.
Nautittuamme ensin muutaman päivän Lissabonin helmikuusta.

Once in a life time -reissu!

Mutta olivat ne kaksi muutakin Lissabonin reissua aika hurjia.

Kahden viikon päästä matka tehdään vähän eri merkeissä, eri tavoin.
Siitä sitten parin viikon päästä reaaliaikaista raporttia. 🙂

Olin aamupäivän Kädentaito-messuilla. Siellä olisi voinut kierrellä monta tuntia. Ihailla, kuinka joillakin on taito tehdä käsillään kaikkea kaunista ja kätevää.

Eikä ollut ihme, että jotain sieltä tuli shopattuakin. Ensinnäkin paahtimen kylkeen ”tattimet”*. Magneetilla paahtimen kylkeen kiinnittyvät pihdit ovat kätevät ja kauniit. Samalla tekijällä oli tavattoman kaunis saarnista tehty kahvipurkki ja sen kylkeen kiinnittyvä kahvimitta. Mutta kun meillä on jo kahvipurkki sekä mökillä että kotona. Ei siis tarvetta, mutta kaunis sekin oli.

Sitten oli paljon käsityöliikkeiden standejä. Ja kuinka kovasti taas kaipasinkaan aikoja, jolloin sain kutoa. Kutominen on niin relaksoivaa, telkkaria katsellessa oivallista puuhaa. Opinkin jo aika hyväksi. Tein koko perheelle kirjoneulevillapuseroita, sukkia, pipoja ja kaulaliinoja, mutta jo vuosikymmen sitten – jo ennen kuin jämähdin tietokoneen ääreen – minulta on kielletty kutominen. Ja kyllähän itsekin sen tiedän, että yhden sukkaparin tekemisen jälkeen niska on jotensakin täysin jumissa. Mökillä minulla on aina kudin – siellä ”salaa” sukkia neulon. 🙂

Siis lankoja ja käsityölehtiä en voinut ostaa. Sinellin ja muiden skräppäystarvike-kojujen luona viivyin aika kauan, ja ainakin joulukorttikuvien pohjia tuli hankituksi. Ehkä menu-korteillekin on nyt uudenlaisia taustoja.

Ja sitten messuilla oli paljon pellavavaatteita. Enkä niistä ostamatta selvinnyt. Menninkäisjakku, jossa on ihana huppukin oli ostettava. Nyt on kotiin ja mökille  mukava kampe. Muistatteko ennen oli sellaisia kotiäitien työtakkeja? Tämä olkoon minulle nyt sitten sellainen. Menninkäisvaate, jossa viihdyn.

Messuilta hautausmaalle, pienen kierroksenkin tein siellä, ja ensimmäistä kertaa näin hautakiven,  johon oli kaiverrettu teksti: ”Tuhka siroteltu mereen”. Kivessä ei ollut ristiä, vain nimi ja tuo teksti. Jotenkin kolahti minuun tuollainen.

Sittarissa oli Roosa nauha -ruusuja (syöpäsäätiön kampanja) ja riemastuin niitäkin ostamaan neljä kimppua. Nyt valaisevat La Festan pöydällä pimeää ja tuulista syysiltaa. Ulkona on sellainen hurjan hieno tuuli: tuulestatemmattu viehtyy tämmöisistä keleistä. Kun ei tarvi lähteä näin ehtoolla tuonne tarpomaan.

Tuulista oli iltapäivälläkin. Oltiin pyörälenkillä; pyöräilimme vastatuuleen oikein kunnolla. Hallista hankimme herkkuja huomiseksi. Tarkoitus oli testata kauppahallin ”viinibaarikin”, mutta kovin siinä oli jo täyttä, joten skippasimme sen jutun.

Nyt sitten pehtoorin kanssa tässä nuoria ootellaan: tyärkin on luvannut töistä tulla kotiin yöksi ja lukemaan. Huomenna onkin pieni ruokajuhla – kaikenlaista tässä värkkäilen ja suunnittelen.

________________________________

*Tattimet? Kerron sanasta joskus…

Koko viikonloppu sitoumuksetta. Sellainenkin voi olla – ja on – äärimmäisen mukavaa. Ja mitä minä teen? Suunnittelen itse viikonlopun täyteen tekemistä: vihdoin Italian matkasivu valmiiksi (olkavarsi ei ole samaa mieltä), vihdoin pojan vaatevaraston perkaus ja putsaus (poika ei ole samaa mieltä). Vihdoin murmeli syömään meille tai ruokaa Caritakseen (vaihtoehdoista on neuvottelut kesken). Vihdoin loputkin kesäkukat pois ja La Festan sisustaminen pois kesäisistä väreistä (pehtoori on samaa mieltä). Vihdoin lyhty haudalle (tästä ei liene kukaan eri mieltä).

Lisäksi on tuomarointitehtävä! Ei, ei joka sunnuntainen Tanssii tähtien kanssa (ja jos minulta kysytään niin kyllähän Joona Puhakan hymy, positiivinen persoona ja kroppa minun pisteeni saavat) vaan tuomarointi runokilpailussa. Sellaiseenkin pyydetty ja sellaiseenkin suostunut. Ehkäpä palaan asiaan vielä…

Olenko joskus kertonut täällä, että olen hieman sellainen suorittajaihminen. Ehkä nyt voin tunnustaa, että jotain sellaista on havaittavissa… mutta siitä huolimatta on hulppeaa kun on tekemätön viikonloppu edessä.

Leppoisaa viikonloppua toivottelen muillekin!

Pitäisi keksiä lahja. Väitöslahja. Väittelijä on mies, neljän lapsen isä. Ei varsinaisesti ole minun oppilaani, mutta olen jotain opettanut, – kai. Ja väikkäriä tehdessä jeesannut. En tunne häntä erityisen hyvin, mutta niin hyvin kuitenkin, että kutsu karonkkaan tuli. Mitä vien lahjaksi?

Olen ostanut, ideoinut, osallistunut varmaan kolmeenkymmeneen väitöslahjaan. Joskus on porukalla keksitty ihan mukaviakin ideoita. Porukkalahja on parempi, silloin voi vähän satsata.  Jos olen yksin lahjan hankkinut, niin kyllähän se on kirja lähes poikkeuksetta ollut. Niistä kun historiaan hurahtaneet kovasti pitävät. Ja tämä väittelijä osaa itse kirjoittaa! Paremmin kuin kai kukaan meillä väitelleistä. Hänen tekstinsä on liki kaunokirjallisen sulavaa, hienovaraista, voimakasta ja rehevää. Nyansseillakin paljon kertovaa.

Itse sain hurjan hienoja, vieläkin tärkeitä lahjoja. Esimerkiksi sisaruksiltani perheineen Alvar Aallon jalkalampun lukunurkkaukseen ja oman oppiaineen porukalta komean kapan, jossa on kruunun leima varmentamassa, että mitta on oikea. Kapassa oli myös kitukataja, johon liittyen oli sepitetty sopiva tarina väitöskirjan teon vaiheista. Kataja kasvaa (kituu :)) hyvinvoivana pihallamme edelleen. Ja kapassa oli myös Heikki Niskan runokirja Ulijasta väkiä. Siinä on se hieno runo Pohojosen ihiminen, jonka olen tänne kirjoittanut.

Mutta mitä minä hankin nyt?

Tänään on sellainen päivä, että tietokoneet ja niiden ohjelmat ei pelitä. Ei millään. Koko päivän erinäisiä temppuiluja. Tästähän on ollut ennenkin puhetta. Tietokoneet ovat maksuliineja. Katso vaikka: klikkaa

Kaikki jumitti, tiedostot eivät auenneet,  joku käsittämätön päivitysrumba meneillään, minulta oli evätty pääsy keskusasemalle tekemään päivityksiä, artikkeliaihioni ei tallennu oikein asetuksin. Tämän kaiken pitää sattua aina samana päivänä? Mikä paha henki näihin vempaimiin välillä iskee?

Pahaa aavistellen valmistelin iltapäivän ATK-opetustani.  En ole koskaan saanut sitä atk-sessiotani menemään sillä lailla sujuvasti, kuin olisin halunnut, jotain sähläystä aina ollut, mistä yksi opiskelija kerran sanoi, että se tuo sellaisen lohdullisen olon. Niinkö? Ope sählää niin opiskelijoista se on lohdullista. No hyvä jos asian näkee noin positiivisesti. Ja kuinkas tänään? ATK-luokassa kaikki ruletti, toimi, skulas, rullasi ja oli mahottoman mukava opettaa. Kerralla.  Merkillistä.